Mitä kuuluu?

Vähän ryppyisempi, vähän pörröisempi.

Niinhän sitä on tapana kysyä, kun tavataan pitkästä aikaa. Sitten vastataan, että no, ei mitään ihmeellistä, koska siltähän se tuntuu omassa elämässä, harvemmin onneksi tapahtuu mitään muuta kuin pieniä arkipäiväisiä asioita. Mutta kun niitä kerää muutaman vuoden, niin niistä onkin jo ehtinyt kertyä ihan uudenlainen elämä. Siksi pitkästä aikaa tavatessa ei oikein tiedä, mistä sitä aloittaisi.

Mietin tässä juuri, että kuusi vuotta sitten nykyinen pomo, päiväkodin johtaja, taisi kysyä työhaastattelussa sen klassisen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?” Vastasin jotain epämääräistä siitä, että vaikea sanoa, jos viihtyisin päiväkodissa, niin varmaan niissä töissä. Oikeasti en todellakaan tiennyt, ainoa tavoite oli saada vuodeksi hiukan leveämpää leipää pöytään (tai edes jotain leipää), kun pyörittämistäni lasten filosofiakahviloista sitä ei irronnut ja mies oli ilmoittanut aloittavansa maisteriopinnot. Olin hakenut lastenhoitajan paikkoja sekä suomenkielisistä että hetken mielijohteesta myös ruotsinkielisistä päiväkodeista, kun filosofiatuokioita päiväkodeissa vetäessäni olin tykännyt niiden tunnelmasta. Ruotsinkieliseltä puolelta kutsuttiin työhaastatteluihin samana iltapäivänä ja siinä sitä sitten istuttiin, käsilaukussa Tove Janssonin Resa med lätt bagage, jonka kanssa olin koettanut virvoittaa ruosteessa olevaa kieltä bussimatkalla.

Ja viisi vuotta myöhemmin olin edelleen samassa päiväkodissa, päteväksi varhaiskasvatuksen opettajaksi opiskelleena, lärare i småbarnspedagogik ja nykään myös yksikön varajohtaja. Ehkä se menee jotenkin niin, että mä olen elämässäni haahuillut jo ihan tarpeeksi, joten nyt oli aika tarttua asioihin. Parin vuoden jälkeen en enää edes miettinyt vaihtoa suomenkieliselle puolelle – vaikka ei se nyt vieläkään ihan poissuljettu mahdollisuus ole.

Muita pikku juttuja vuosien varrelta:

  • En ole enää yrittäjä. Parin vuoden palkkatyöläisyyden jälkeen lopetin Leluteekki-yrityksen. Vuoden (vai pari?) pidin lasten filosofiakahviloita vielä töiden ohella, mutta sitten en enää jaksanut. Filosofiaa lapsille -yhdistyksen kautta olen vielä välillä pitänyt työpajoja, mutta hyvin harvakseltaan.
  • Olen opiskellut kolme vuotta sosionomiksi Ylivieskassa. Kyllä, Ylivieskassa. Tosin monimuoto-opetuksena, eli yhteensä vietin Ylivieskassa ehkä kolmisenkymmentä päivää, junassa toisen mokoman (tai siltä se tuntui) ja tietokoneella sitten loput ajasta. Siellä junassa olisi muuten ehtinyt kirjoittaa postauksen jos toisenkin.
  • Olen lopettanut blogin kirjoittamisen Tuntui, että omista lapsista ei enää voinut kirjoittaa niiden yksityisyyden suojaa loukkaamatta, eikä töissä tapaamista lapsista varsinkaan voinut kirjoittaa. Ja sitten oli muuta kirjoitettavaa, opiskelujuttuja ja oppikirjoja.
  • Olen nimittäin ollut yhtenä käsikirjoittajana tekemässä alakouluun 3.-6. -luokkien elämänkatsomuksen kirjaa. Töiden (ja opiskelujen) ohessa se oli aika rankka sivuprojekti, mutta kyllä kannatti, Peilistä tuli tosi hienot kirjat. Että jos lapsesi kertoo katsoneensa ET:n tunnilla videoita seitsemännen tunnin peräkkäin, niin opettajalle voi vinkata, että muutakin opetusmateriaalia löytyy.
  • Koira on kuollut (lähinnä vanhuuttaan), elettiin neljä vuotta ihanan vapaata koiratonta elämää ja sitten menin ja hankin viime keväänä uuden koiran. Elämäni paras heräteostos.
  • Auto on hajonnut (lähinnä vanhuuttaan). Pari vuotta ollaan oltu nyt autoton perhe, mistä olen tyytyväinen.
  • Lapset on kasvaneet. Niinhän ne tuppaa tekemään. Yhtäkkiä kukaan ei enää mene kahdeksalta nukkumaan, eikä ketään tarvitse kuskata minnekään. Talvirukkasten ostaminen ja etsiminen ei vielä ole loppunut, mutta sitä aikaa kohti mennään, jolloin huolehdin vain omista rukkasistani (ah, mitä toiveajattelua, mähän huolehdin töikseni kahdenkymmenen lapsen rukkasista).
  • Tukka on kasvanut. Niinhän se tuppaa tekemään (varsinkin kun ei käy kampaajalla.)

Että sellaista. Ei mitään ihmeellistä, mutta kun aika menee niin nopeasti, niin siitä kertyy elämä.

Mitäs teille kuuluu?

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa, jos vaikka tulisi lisää postauksia.

Tavallinen työviikko

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Leluteekki-blogi on muuttamassa uuteen osoitteeseen – toivottavasti lähipäivinä – mutta vielä postaan tänne vanhaan (ja kerron totta kai uuden, kunhan se oikeasti on olemassa). Tällä viikolla on ollut kamala kiire, mä olin ajatellut kirjoittaa sellaisen ”miltä filosofiakahvilayrittäjän päivä näyttää” -postauksen, mutta se rupesi vaikuttamaan liian puuduttavalta, kun päivässä oli niin sata eri pikku juttua. Mutta voin kertoa, mitä mä olen pääpiirteissään tehnyt tällä viikolla:

–  vienyt lapset kouluun joka aamu, hommaan menee puolitoista tuntia edestakaisin

– hakenut lapset koulusta (vain kolme kertaa)

–  kirjoittanut Leluteekin seuraavaa uutiskirjettä (ja tajusin juuri, että sehän mun piti tänä iltana kirjoittaa valmiiksi. No, huomenna sitten.)

– tehnyt sekalaisia mainoshommia ensi lauantain filosofiakahvilan ja marraskuussa alkavien uusien filosofiakahviloiden parissa

– hionut lauantain filosofiakahvilan ohjelmaa

–  tehnyt firman ulkopuolisia kirjoitushommia rahasta

–  oikolukenut uuden Kidd.O -lehden vedoksia

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

– pitänyt lasten filosofiakahvilaa MLL:n perhekahvilan kävijöille

–  suunnitellut ja pitänyt kaksi filosofiakahvilaa koululaisille (niin kuin joka viikko)

–  suunnitellut blogin muuttoa ja viimeistellyt nettisivuille tekstejä

– käynyt lounastreffeillä intoilemassa filosofiaa lapsille -menetelmästä

– tullut tädiksi ja tavannut ensimmäistä kertaa tuoreen sukulaiseni

Että hyvä viikko, vaikka kiireinen – eikä se tietenkään vielä lopussa ole.

 

IMG_1717.JPG

Mä en ole käynyt Kättärillä sen jälkeen, kun esikoinen vietti siellä viisi viikkoa aika tasan kahdeksan vuotta sitten.

 

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Miniloma mukavuusalueen ulkopuolelle

lasten muotinäytös backstage

Värityskuviakin päästiin viikonloppuna tekemään, kavereiden kanssa.

Jos joku olisi ennen esikoisen syntymää kertonut mulle, että mä vielä vietän viikonloppuni huoltamalla lapsiani muotinäytöksen kulisseissa, osallistumalla hyväntekeväisyystapahtumaan tuikituntemattomien ihmisten kanssa ja kaupittelemalla omaa osaamistani design-tapahtumassa, niin kohteliaasti sanottuna en olisi ehkä uskonut. Mutta sellaisen viikonlopun mä nyt vietin.

Muotinäytöksessä

Muotimaailma on mulle tosi vieras. Mä en ole visuaalinen ihminen, ja se että vaateteollisuus pyörii jatkuvan kulutuksen ympärillä häiritsee mua. Mä olen aina ajatellut, että en haluaisi lasteni olevan malleina millekään merkille, myyvän jotain, mihin mä en itse  pysty uskomaan. Plus että vähän isompien mallien osalta tulee sitten kuvioihin kaikki vääristyneen kauneusihanteen mukanaan tuomat ongelmat.

muotinäytös naamari

Meikki ja kampaus valmiina.

Mutta sitten meidän lapsia pyydettiin malleiksi, Kidd.O:n järjestämään lastenmuotinäytökseen Helsinki Design Weekin Lasten viikonloppuun (Kuvia lavan puolelta löytyy jo Kidd.O:n fb-sivulta). Ja kun pyydettiin, niin mä sanoin, että totta kai ne tulee mukaan (varmistettuani ensin lapsilta itseltään, että ne oli innoissaan ja mieheltä, että se pystyy viemään ne sinne). Ihan vain auttaakseni kavereita, ei nimittäin taida olla ihan yksinkertaista haalia kokoon melkein viisikymmentä oikean kokoista lasta.

Lauantaina me sitten oltiin muotinäytöksessä, Teurastamon Autohallin bäkkärillä (mäkin kerkesin paikalle hyvissä ajoin). Lapset oli vaihtaneet vaatteensa ja niillä oli hienot kampaukset ja kasvomaalaukset, omenoita ja riisikakkuja oli tarjolla niin paljon kuin jaksoi mussuttaa, ihanat naamarit odotti pöydällä. Ja sitten: musiikki alkaa, omalle paikalleen jonoon, naamari päähän ja lavalle temppuilemaan (näytöksen teemana oli sirkus). Ja mä huomasin olevani ihan innoissani.

muotinäytös pic sisään -ulos

Vilinää riitti, kun sisääntulot seurasi toistaan.

Mä olin kokonaan unohtanut, miten paljon mä rakastan esiintymistä ja sitä ison esityksen tunnelmaa, ja vaikka nyt en ollutkaan lavalla itse (meidän lapset oli niin reippaita ettei edes tarvinneet mua mukaansa), niin joo, sitähän muotinäytös on, se on esitys yleisölle, on sen tarkoitus sitten mikä tahansa. Eli kun esikoinen näytöksen jälkeen hyppi innosta ja hoki miten kivaa oli, ja pääsenhän mä uudelleen, niin mä lupasin, että totta kai pääset jos vain lisää esityksiä tulee. Ehkä mä koetan ajatella asian niin, ettei niitä vaatteita niin paljon tarvitse ostaa, vaikka niitä esiteltäisiin ja katseltaisiinkin.

Hyvää tekemässä

Viisitoista vuotta sitten mä en kuulunut yhteenkään järjestöön. Musta tuntui, etten mä halua sitoutua mihinkään, että yhden asian ajaminen ja rahan kerääminen siihen on jotenkin epäilyttävää. Sitten mä lähdin ohjaajaksi Prometheus-leirille, ja ohjaajakoulutuksessa sanottiin, että yhdistyksen jäseneksi ei ole mikään pakko liittyä, mutta jos nyt olet ajatellut antaa viikon aikaasi tälle hommalle, niin varmaan olet sitä mieltä, että tämä on tärkeää, ja olet tähän sitoutunut. Ja sen voit osoittaa myös liittymällä jäseneksi. Mä totesin, että onhan se näinkin, liityin Protuun ja samoilla lämmöillä pariin ympäristöjärjestöön ja Amnestyyn. Sen jälkeen listaan on tullut vielä lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä yhdistyksiä.

Mä olen todennut, että yhden asian liikkeet voi saada maailmassa pieniä ja suuria muutoksia aikaan, ja tehdä paljon hyvää, sellaista mikä ei muuten olisi tapahtunut tai olisi tapahtunut paljon hitaammin. Niinpä mä sanoin heti olevani mukana, kun Ehdoton ehkä -blogin Saara pyysi kanssaan Kävele naiselle ammatti –tapahtumaan. Naisten pankki on kerännyt viidessä vuodessa seitsemän miljoonaa euroa, mitä kaikkea niillä on saatu aikaan voi kurkata Naisten pankin sivuilta.

kävelytapahtuma

Bloggaajat liikkeellä, instagram laulaa.

Toinen juttu tässä on, että mähän en ”oikeasti” tunne Saaraa. Enkä muitakaan meidän kävelyporukasta. Ja mähän en osaa jutella tuntemattomien kanssa. Mutta me ollaan luettu ja kommentoitu toistemme blogeja, ja siltä pohjalta tavattu yhdellä kokoonpanolla keväällä. Se oli tosi mukavaa, ja mukavaa oli nytkin. Ehkä nuoremmille ihmisille virtuaaliset ihmissuhteet ei ole enää sellainen ihmetyksen aihe kuin mulle, mutta mulle ne kyllä edelleen on, joka kerta mä yllätyn siitä, että ihmiseen tosiaan voi tutustua niinkin keinotekoisessa paikassa kuin blogissa.

Itsensä myymisestä

Kidd.O:n porukka kysyi myös, haluaisinko tulla pitämään filosofiakahvilaa Lasten viikonloppuun. Totta kai, on kiva päästä esittelemään ihmisille mitä mä teen. Tosin tilanne on vähän haastava, kun ryhmästä ei tiedä mitään ennalta, osallistujat ei oikein tiedä, mihin ovat tulossa ja lisäksi hallissa hurisee parinsadan ihmisen lisäksi jotkin makkaratehtaan ilmastointilaitteet. Mutta oli ihan mukavia hetkiä.

Sen sijaan siihen mä en pystynyt, että olisin kierrellyt yleisön joukossa jakamassa esitteitä ja mainostamassa filosofiakahviloita. Mä olen sellaistakin tehnyt esim. matkamessuilla Suomenlinnaa mainostaessani, mutta silloin mä olenkin ollut ”vain töissä täällä”. Leluteekki sen sijaan on niin lähellä omaa minää, että sen kauppaaminen ihmisille on mulle vaikeaa. Mun pitäisi pystyä ajattelemaan, että kerron ihmisille kivasta ideasta enkä ole myymässä itseäni. Ja ehkä mä vielä jonkun kerran pystynkin ja lähden minilomalle senkin mukavuusalueen ulkopuolelle, siitähän voisi seurata lisää hyviä hetkiä.

Oletko sä viime ylittänyt omia rajoja, tai tehnyt asioita, joita et ennen olisi uskonut tekeväsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Syksyistä askartelua – puolukkametsä

syksyistä askartelua puolukka-askartelu Idea tähän askarteluun tuli lukijakommentista edelliseen syysaskarteluun, eli kiitos Hanna!

Kurjaa olla kipeän lapsen kanssa kotona, kun itse pitäisi ihan oikeasti tehdä töitä. Esikoinen siis poti pari päivää pientä flunssaa. Ja huomenna on lasten filosofiakahvila Töölössä, ja mun piti vielä hioa sen sisältöä (jotta tunnelma ei menisi ihan yhtä ankeaksi kuin Nytin filosofiakahviloista tekemässä jutussa) ja sunnuntaina Helsinki Design Weekin Lasten viikonlopussa pidän Kidd.O -lavalla kysymystyöpajaa. Minkä lisäksi lapset esiintyy lauantaina muotinäytöksessä ja mä itse kirmailen Kävele Naiselle Ammatti -tapahtumassa sunnuntaina. Ja firman ensimmäinen tilinpäätös ja veroilmoituskin pitäisi tässä jättää (onneksi niistä sentään huolehtii kirjanpitäjä). No, ensimmäisen päivän pelasti Antti Virmavirta lukemalla kaksi tuntia Krokotiili Genaa (ei sentään ihan livenä, että kiitos myös Helsingin kaupunginkirjasto äänikirjan lainasta – lopun päivästä pelasti sitten mun äiti lukemalla Melukylän lapsia ja Fedja-setää. Klassikoissa pysytään.) Tänään piti kuitenkin keksiä jo jotain itsenäistä puuhaa.

Lapsi innostui puolukkateemasta heti, ja tämä oli kiva toteuttaa. Koululainen teki sen siis täysin itsenäisesti loppusiivousta myöten, mutta onnistuu pieniltäkin vähän avustettuna.

askartelutarvikkeet

Tarvikkeet:

  • paperia
  • vihreää ja punaista maalia (meillä oli sormivärejä, oikein sopivia)
  • pesusienen palanen
  • viinipullon korkki

syysaskartelua puolukoiden painaminen

Toteutus on yksinkertainen: sienellä painellaan vihreällä värillä metsänpohjaa paperi täyteen (voisi myös tehdä korkilla rullaamalla) ja sen vähän kuivuttua tökitään korkin päällä punaisia puolukoita sekaan. Vähän pienempiä puolukoita saisi tökkimällä pumpulipuikolla, niin kuin meidän viimesyksyisessä syksyinen puu -askartelussa (sellaisen lapsi toteutti puolukoiden jälkeen). Tämä olisi varmasti hyvän näköinen koko seinän peittävänä teoksena, eli voisi tehdä tosi isolle paperille monen lapsen voimin tai koota yksittäisistä töistä.

Mutta nyt mä koetan mennä nukkumaan, kun on tosiaan puuhaa edessä viikonloppuna. Kivaahan se vain on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Mitä jos….

naisten pankki

Kuva: Laura Remes / Naisten Pankki *

Keksin eilen, miten voin ansaita omaa rahaa. Mitä jos samalla vaivalla kun aamulla laitan perheen ruoat, laittaisin isommankin satsin ja myisin sen sitten aamupäivällä torilla. Siellä käy paljon ihmisiä keskustan toimistoistakin, heillä on rahaa maksaa ja varmasti heillekin maistuisi hyvä ruoka. Naapurikin aina tekee asiaa meille ruoka-aikaan. Rahoilla saisin maksettua ensi vuonna tytön koulupuvun. Mies voisi auttaa laskemaan, kuinka monta annosta pitäisi myydä koulupukua varten.

Kysyin heti naapurin siskolta, joka myy torilla kankaita, miten hän on sanut myyntipaikkansa. Hän sanoi, että siitä pitää tehdä paperi, jos menee myymään ilman paperia, voi poliisi tai torin vartija häätää pois. Olin arvannutkin, että joku jippo tässä on, muutenhan kaikki kadun naiset myisivät torilla ugalia ja maapähkinähöystöä.

Kävin hakemassa paperin virastosta. Jätin tytön kotiin veljensä kanssa ja naapuri lupasi pitää niitä silmällä, mutta vauva ja taapero oli pakko ottaa mukaan, naapurilla on omansakin vahdittavana. Vauvan kanssa ei ollut ongelmia, sehän kulkee selässä mihin vain, mutta viraston mies suuttui, kun taapero rupesi itkemään, kun kielsin sitä juoksentelemasta jonossa seisoessamme. Sitä paitsi olimme väärässä jonossa, siitäkin mies suuttui. Mutta mistä minä olisin tiennyt, että ovessa luki jonon nimi, luulin, että siinä lukee vain viraston miehen nimi. Toisessa jonossa taaperolle tuli pissahätä ja jouduimme sen jälkeen palaamaan jonon hännille. Mutta sain paperin.

Kun tulin kotiin, jauhot olivat pitkin lattiaa. Lapset olivat halunneet auttaa ja aloittaa ruoanlaiton. Koetin olla suuttumatta niille, olin hyvällä tuulella siitä, että olin saanut paperin virastosta, ja komensin ne vain ulos leikkimään, vaikka harmittikin, jauhoa oli mennyt hukkaan. Siivoamisessakin meni niin paljon aikaa, että mies ehti tulla kotiin ennen kuin ruoka oli valmista.

Näytin kuitenkin paperia miehelle ja selitin, mitä ajattelin tehdä. Pyysin sitä kirjoittamaan paperiin. Mies sanoi ei. MInä kysyin miksi. Mies kysyi, mistä olin ajatellut saada rahaa ostaakseni ne aineet, joista ylimääräinen ruoka tehtäisiin. Minä sanoin, että ehkä toinen naapuri voisi lainata, tai jos miehen veli voisi lähettää rahaa. Mies sanoi ei. Minä kysyin, miten tytön koulupuku sitten maksetaan. Mies sanoi, ettei tytön tarvitse mennä kouluun, naimisiin se kuitenkin menee.

Mistä minä saisin rahaa niiden ruokatarvikkeiden ostamiseen? Ja miten saisin sen paperin kirjoitettua? Koska kyllä tytön täytyy päästä kouluun, ettei sen tarvitse kuunnella vihaisten miesten sättimistä, kun ei tiedä, mitä ovessa lukee.

————-

Jossain vaiheessa varmaan arvasit, että tämä ei ole ihan omaelämäkerrallinen juttu. Mä koetin hetken kuvitella, millaista mun elämä voisi olla. Mitä jos mä en olisi syntynyt Suomessa, missä mä olen saanut ilmaisen yliopistokoulutuksen, yrittäjyyskurssin, neuvontaa ja vielä starttirahaakin yritykseni perustamista varten? Olisinko pystynyt siihen?

Tämä aihe kosketti mua ihan erityisesi, ja siksi päätin heti lähteä mukaan, kun Saara pyysi mut Naisten pankin Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan. Koska musta kaikkien maailman naisten pitäisi päästä kouluttautumaan, tekemään työtä, turvaamaan oma ja perheensä toimeentulo ja osallistumaan yhteiskuntansa rakentamiseen. Vähintä mitä mä voin tehdä on, että lahjoitan 50 euroa, jotta joku kehitysmaan nainen voisi saada saman mahdollisuuden yrittäjyyteen kuin minä.

Mitä jos säkin tulisit mukaan? MItä useampia meitä on, sitä useampi nainen saa mahdollisuuden parempaan elämään. Tule kävelemään sunnuntaina 14.9. omalla paikkakunnallasi, tule lahjoittamaan valitsemasi summa tai tule bloggaamaan aiheesta. Musta olisi ihan mahtavaa nähdä lukijoita ja bloggaajakollegoita Töölönlahden kävelytapahtumassa. Tule mukaan!

*Jutun kuvassa on esimerkki Naisten Pankin avun kohteesta. Ugandalainen 38-vuotias Kasibute Iamura on naisten säästö- ja lainaryhmän vetäjä. Ryhmän avulla hän on saanut kaikki lapsensa kouluun, aloittanut vuohien ja kahvipapujen kasvatuksen ja saanut perheensä elintason nousemaan. Hänen seuraava projektinsa on perheen talon kunnostaminen, ensin vuotavan katon korjaus.

kävele naiselle ammatti

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Kotona työskentelevä äiti – mikä vitsi!

work at home mom - yrittäjä-äiti

Jossain tuolla vihreyden keskellä ne on – kai.

Otsikon termi on tietysti suora suomennos (amerikan)englannin WAHM, Work At Home Mom -termistä. On muuten ihan hullunhommaa sanon minä.

Idea kai on, että voi hoitaa lapsia kotona samalla kun toteuttaa itseään / tienaa perheelle leipää tekemällä töitä kotoa käsin. Kuulostaa tosi idylliseltä, ja näyttää siltä lukuisissa blogeissa (joiden kirjoittajat siis bloggaa työkseen kotoa käsin). Äiti pyörittää saippuatehdasta samalla kun kotiopettaa alakoululaisia ja taaperoa ja sylittelee vauvaa välillä.

Mulla ei ole ollut aikomustakaan ryhtyä kotona työskenteleväksi äidiksi, viime talvenhan lapset oli hoidossa vaikka mä olin virallisesti työttömänä, mutta koska ne on välillä lomalla sieltä hoidosta, niin mä olen nyt saanut testata, miten onnistuu yrityksen käynnistäminen lasten avustaessa. Vastaus on, tuskaisesti.

Vaihtoehtoja on toki useita:

  1. Lapset leikkii pihalla itsekseen ja mä teen kotona hommia. Toimii, ainakin jos hyväksyy sen, että noin vartin välein työ keskeytyy, koska ”nyt se ei pääse sieltä katolta alas!” ”aiih, aiiiih, aiiiiih! Emiliaaaaah!” ”minulla on pissahätä! missä minun sateenvarjoni on?” Ja hyväksyy sen huonon omatunnon, mikä väistämättä seuraa siitä, että lapset ei lomallaan pääse kotipihaa kauemmas (eikä näe äidistään muuta kuin kärttyisen selän).
  2. Pakotan miehen ottamaan lapset mukaansa töihin, jotta mä voin käydä keskustelemassa kirjanpitäjän kanssa ja ymmärtää edes puolet keskustelusta.
  3. Aamupäivällä tehdään jotain niin ratkiriemukasta ja fyysisesti uuvuttavaa, että kahden tunnin päiväunet on taattu. Paitsi että koululainenhan ei nuku päiväunia. Mutta onneksi se nyt meni kouluun. Paitsi että se pitää myös hakea sieltä koulusta.
  4. Lapset pakataan sänkyihinsä viimeistään kahdeksalta, jonka jälkeen on monta tuntia aikaa tehdä töitä, ainakin sitten kun ”minulla on jano”, ”kuulin ulkoa kummallisen äänen”, ”mulla on kasvukipuja”, ”minulla on yksi kysymys: saanko herätä kello neljä?” on käyty läpi. Tässä on tietysti se riski, että jos herätys tuleekin puoli kuuden aikaan, niin äiti ei ehkä ole ihan terävimmässä iskussa.

No, näitä tekniikoita yhdistelemällä filosofiakahviloiden alku nytkähtelee askel askeleelta eteenpäin. Ja sitähän voisi kuvitella, että tässä oppisi supertehokkaaksi ja priorisoimaan ja vaikka mitä, mutta mä tunnen itseni paremmin: en ole oppinut. Eli tästä tuli ylistyslaulu yhteiskunnan järjestämälle lastenhoidolle.

Mutta hei, ensi viikolla ne meneekin sinne hoitoon taas. Ja mun vanhemmatkin palasi lomalta. Että kohtahan mä en edes tiedä, mitä sillä kaikella työajalla tekisin.

Onko teistä joku onnistunut työskentelemään kotoa käsin samalla kun hoitaa lapsia? Mä en saanut aikoinaan edes gradua viimeisteltyä ennen kuin mies hoiti esikoista sen pari kuukautta, mikä siihen meni.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.