Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta ”esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: ”Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: ”No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: ”En mä voi kantaa sua nyt.” ”Miksi?” ”Mä en jaksa.” ”Miksi?” ”No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. ”Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi ”koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  ”Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. ”Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että ”sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Ensimmäiset päivät kaksosten kanssa

 

vastasyntyneet kaksoset pipot

Tästä kuvasta mä en tunnista kumpi on kumpi. Olin tosi iloinen, että ne oli tyttö ja poika, eipähän voitu sekoittaa niitä pysyvsti ainakaan.

Ensimmäinen päivä

Kun me kaikki oltiin päästy kaksosten sektion jälkeen synnyttäneiden osastolle huoneeseemme, ja vauvat nukkui rauhallisesti kopassaan, mies rupesi lukemaan ja mä rupesin lähettämään tekstareita. Varmisitin vielä mieheltä, että pysytään ennalta mietityissä nimissä – meillä oli siis tyttö- ja poikanimet valmiina, lapsia kun ei ollut tarkoitus kastaa ja Ranskassa on tapana puhua vauvoista oikeilla nimillä heti alusta alkaen. Laitoin puhelimen äänettömälle saman tien, kun huoneeseen tuotiin toinenkin uusi äiti vauvansa kanssa. Soitin mun äidille, ja kerroin, että tyttö ja poika tuli. Taustalta kuului esikoisen hihkuna, kun se kuuli saaneensa pikkusiskon ja -veljen ja rupesi villisti hyppelemään ympäriinsä. Vanhemmat lupasi tuoda tuoreen isosiskon katsomaan vauvoja heti vierailuajan alkaessa.

Ehdin jo itsekin ottaa kirjan esiin, ennen kuin kätilö tuli katsomaan mua, tarkisti jälkivuodon, ja sopivasti toinen vauvoista rupesi heräilemään. Mä pyysin, että voisin saada sen rinnalle, mikä oli vähän hankalampi operaatio, kun en itse pystynyt edes kääntymään kyljelleni. Tyynyn kanssa vauva kuitenkin saatiin tuettua jotakuinkin hyvään asentoon, ja se ymmärsi heti, mistä on kysymys. Samassa esikoinen syöksyi huoneeseen ja heittäytyi mun päälle – onneksi naaman suuntaan eikä haavan päälle. Siinä se herkkä ensi-imetys sitten meni, vähän sinnepäin, kun samalla koetin halailla esikoista ja vastailla sen lukemattomiin kysymyksiin. Mutta tällaista mä olin ajatellut useamman lapsen äitiyden olevankin: kehenkään et ehdi keskittyä kunnolla.

vauva ja isosisarus

Esikoinen ilahtui tosi paljon vauvojen lahjuskassista löytyneistä leluista, vaikka vauvat ei vielä ihan kauheasti leikkimisestä perustaneetkaan.

Mulla oli sairaalakassissa mukana lahja esikoiselle – en väittänyt, että se on vauvoilta, koska kyllähän 4-vuotias tajuaa, ettei vauvat mitään lahjoja ostele, mutta selitin sen olevan erityinen isosiskolahja. Paperinukke oli onnistunut valinta, uusi isojen tyttöjen lelu, ja ajatus siitä, että sen pääsee isovanhempien luokse päästyä leikkaamaan, auttoi esikoista lähtemään sairaalasta ilman pahempia itkuja.

Mä olin menettänyt jonkun verran verta sektiossa, ja kätilö totesi, että voin pysyä suosiolla pitkälläni seuraavaan päivään. Imetin molempia vauvoja, mutta ne sai myös luovutettua rintamaitoa pullosta, pienen syntymäpainon vuoksi ei ollut varaa odotella maidonnousua. Illalla vierailuajan päätyttyä vauvat käytiin hakemassa osaston toimistoon yöksi, josta ne sitten kyllä tuotiin kaksi kertaa imetettäväksi. Musta oli aivan käsittämättömän ihanaa vain maata selällään sängyssä koko yö. Raskauden alusta asti mun oli pitänyt herätä joka yö ainakin kaksi kertaa vessaan, ja moneen kuukauteen en ollut voinut nukkua kuin kyljellään – ja jokaista kyljenvaihtoa varten piti herätä kääntämään maha.

Jaloilleen

Seuraavana aamuna vauvat tuotiin mulle hoidettaviksi, ja olin vähän hädissäni, koska mähän olin edelleen sängyssä selälläni kuin koppakuoriainen. Kätilö kuitenkin auttoi kaikessa rauhassa vauvojen imetyksessä ja syöttämisessä ja vaihtoi niiden vaipat, ja sitten ne taas nukkui. Mieskin pääsi paikalle vierailuajan alkaessa. Mä olin toivonut perhehuonetta juuri siksi, että tiesin, etten alkuun pystyisi itse hoitamaan vauvoja, mutta niitä ei ollut vapaina, ja ihan hyvin se meni näinkin, tuntui, että piippailin nappia vähän väliä, mutta aina sieltä tuli ystävällisesti hymyilevä kätilö.

Sektiohaava tarkastettiin välillä, ja se näytti kuulemma ihan siistiltä. Kipuja ei ollut, mulle oli varmaan laitettu morfiinia suoneen, koska tippa oli edelleen paikoillaan. Nyt oli kuitenkin tarkoitus päästä ylös sängystä. Kyljen kautta pääsin jotenkin kampeamaan istuvilteen, mutta siitä seisomaan noustessa rupesi huippaamaan niin paljon, että kätilö totesi, että parempi siirtää yritys iltapäivään. Sain siis lounaankin sänkyyn.

Vauvat nukkui ja välillä niitä syötettiin. Mä luin ja lepäilin. Iltapäivällä mun vanhemmat toi esikoisen taas katsomaan meitä. Sillä oli selvästi ikävä ja sovittiin, että mies menee sen kanssa kotiin. Illansuussa mä pääsin kätilön tukevasti pitelemänä nousemaan ylös ja vessaan. Mietin, tuntuukohan joskus tosi vanhana samalta, että jokainen kymmenen sentin askel on mieletön ponnistus. Mä olen ollut vähän hidas toipumaan sektioistani, kummallakin kerralla huonekaveri on käynyt itsekseen suihkussa jo leikkauspäivän iltana. Yöllä vauvat oli mun kanssa huoneessa, ja niiden herätessä piippasin kätilön auttamaan syötössä. A-vauva, joka oli ollut huono nukkuja jo mahassa ja pitänyt mua aamuöisin valveilla mellastuksellaan, jatkoi samaa tyyliä, se heräili aamuyön tunteina aika tiheästi. Se on edelleen meidän lapsista huonoin nukkuja.

Hikeä, verta ja kyyneliä

Toisessa synnytyksessä on se hyvä puoli, että joihinkin asioihin osaa jo varautua. Niinpä mulle ei tullut yllätyksenä se, miten aamulla oli lakanat märkinä hiestä ja kyyneleet tuntui valuvan joka välissä. Tippa oli otettu pois ja mulle annettu purkilliset paracetamolia  ja ibuprofeiinia, joita nappailin kuuliaisesti vuoronperään. Liikkuminen oli hankalaa, mutta mahdollista, joten hiihtelin aamiaiselle ja sen jälkeen vauvojen lääkärintarkastukseen. Kummallakin oli kaikki hyvin, ja jotenkin en itse osannut niistä kauheasti huolehtiakaan, esikoiseen verrattuna ne oli niin selkeästi hyvinvoivia täysiaikaisia vauvoja.

Siinä käytävällä vauvoja kopassa työnnellessäni koin ahaa-elämyksen kaksosten äitiydestä. Kaikilla meillä siinä käytävällä oli omat koppamme työnnettävänä, ja kaikkien kopassa oli se maailman kallisarvoisin asia, oma vastasyntynyt – ja mä olin saanut niitä kaksi. Tuntui siltä, ettei sellaista onnea voi oikein ymmärtääkään.

kaksosvauvat sairaalassa

Lounasruokailijan itkettynyt mutta urhea virnistys.

Iltapäivällä haavaa rupesi särkemään enemmän, ja mä sain välillä jotain vahvempaakin lääkettä. Sekään ei tuntunut auttavan. Sitten kätilö ehdotti vienosti, että jospa kyse oli ilmavaivoista. Mä olinkin jossain vaiheessa morfiinihuuruissani epäillyt, että vatsaan oli jätetty vielä kolmas vauva, koska siellä joku myllersi niin hurjasti. No, sain siis lääkettä ilmavaivoihin ja koetin parhaani mukaan liikutella itseäni sängyssäkin. Olo oli kuitenkin kaikinpuolin ärtynyt ja tuskainen – jälkeenpäin mä tajusin, että kyse oli varmaan morfiinin vierotusoireista. Vieraita oli kuitenkin tulossa vauvoja katsomaan, mikä toisaalta oli kivaa, koska sain jotain tekemistä, mutta toisaalta olo oli tosiaan aika tuskainen. Mutta onhan se ihanaa, kun voi esitellä uudet vauvansa ystäville.

Illalla viraiden ja miehen lähdettyä mä otin kirjani ja etsiydyin maitohuoneeseen pumppaamaan maitoa. Olin imettänyt vauvoja joka syötöllä, mutta ne ei jaksaneet imeä kovin kauan, ja niinpä mä ajattelin vähän avittaa maidonnousua. Flashback esikoisen sairaala-aikaan oli kyllä melkoinen, silloin mä istuin maitohuoneissa pari kuukautta. Pumppaaminen oli kyllä hyvä ajatus, mutta olisi vielä enemmän pitänyt panostaa siihen imettämiseen, kotona ollessa mentiin nopeasti siihen, että imetin vain pari kertaa päivässä ja muut ateriat annettiin pumpattua maitoa pullosta. Sain suunnan kyllä käännettyä parin kuukauden jälkeen, ja vauvat oli lopulta pelkällä imetyksellä, mutta turhan hankalasti se meni.

 Kotiin

Esikoisen sektion jälkeen mä olin sairaalassa kuusi päivää, ja olin silloinkin niin heikossa kunnossa, että olisi ehkä pitänyt jäädä vielä päiväksi. Tällä kertaa mä kuitenkin toivuin selvästi nopeammin, ja kun vauvatkin oli hyvässä kunnossa, kotiinlähdöstä ruvettiin puhumaan jo aika pian. Toisen vauvan bilirubiiniarvot oli vähän koholla, joten sitä seurattiin, ja tieto siitä, päästäänkö jo neljäntenä päivänä kotiin, venyi viimeiseen asti. Mikään kauhea kiire mulla ei kotiin ollut, koska mä tiesin, että siellä ei tulisi levättyä yhtä paljon kuin sairaalassa, ja vauvojen lisäksi olisi esikoinen hoidettavana – ja vain me kaksi hoitajaa.

kotona

Mutta siinä mä sitten istuin sairaalasängylläni, vauvat valmiina kaukaloissaan kotiinlähtövaatteissaan. Vauvat nukkui, kun päästiin kotiin, joten me vain kannettiin ne huoneeseensa jatkamaan unia. Mies rupesi laittamaan ruokaa, mä menin pitkälleni. Ja sitten me syötiin. Mä ehkä aavistin, että edessä oli vielä valvottuja yön tunteja, rintapumpun hurinaa, kymmeniä päivittäisiä vaipanvaihtoja – uuvuttavat pari kuukautta ennen kuin vauvat hymyilisi ekan kerran ja oltaisin jo vähän voiton puolella  Mutta juuri sillä hetkellä kaikki oli aika hyvin. Illalla esikoisen mentyä nukkumaan me istuttiin miehen kanssa olohuoneessa kumpikin vauva sylissämme, syötettiin niitä ja katseltiin alkusyksyn auringonlaskua. Tuntuu, että siitä on jo niin kauan, ja miten siitä kuitenkin voi olla jo neljä vuotta.

Kaksosvauvat kotona

Ensimmäistä kertaa kaikki viisi pöydässä. Kamera on tarkentanut ruokaan. Se olikin hallitsevassa osassa miehen vapaiden aikana, jolloin meillä syötiin kaksi lämmintä ateriaa joka päivä. Eikä yleensä sipsejä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kaksosten synnytyskertomus

kaksosten synnytyskertomus - suunniteltu sektioTasan neljä vuotta sitten mä tarkistin herätyskellon vielä kerran, asettelin tukisukat valmiiksi yöpöydälle ja koetin saada unenpäästä kiinni, kaksoset viimeistä yötä mahassani.

Sektiopäätös

Oikeastaanhan tämä tarina alkaa jo siitä, mihin esikoisen synnytyskertomus päättyi. Silloin tuli selväksi, että mahdollinen seuraava synnytys tulisi olemaan sektio; esikoisen kiirellinen sektio meni niin kiireelliseksi, että kohtuun jouduttiin tekemään kaksi viiltoa, ja niinpä arven repeämisriskin takia ei alatiesynnytys enää ollut mahdollinen. Alunperin tää harmitti mua tosi paljon, mutta vähitellen ajatuksen kanssa oppi elämään, ja siinä vaiheessa kun me saatiin tietää, että tulossa onkin kaksoset, niin oli oikestaan vähän helpottavaa tietää synnytystapa varmasti jo etukäteen.

Suomessa lähtökohtaisesti kaksoset synnytetään alakautta, mutta jos A-vauva (eli ensimmäisenä ulos tulossa oleva vauva) on perätilassa tai poikittain, niin synnytystapa on sektio. Sen sijaan B-vauvan perätila ei haittaa, kaksosodottajien synnytysvalmennuksessa lääkäri ilmaisi asian niin, että ”jos siitä on yksi mahtunut tulemaan, niin kyllä se toinen sieltä tulee vaikka olisi miten päin.” Toisinaan käy tietysti myös niin, että A-vauva syntyy alateitse, mutta B-vauva joudutaan leikkaamaan, kun synnytyksessä tuleekin yllättävä komplikaatio. Että kaksoset voi olla tuplapotti siinäkin mielessä: saa toipua samaan aikaan alatiesynnytyksestä ja sektiohaavasta. Ei käy kateeksi.

kaksosmaha

Kolme kuukautta ennen synnytystä mä vielä a) mahduin L-koon äitiysfarkkuihin ja -paitaan b) kävin rennosti piknikillä esikoisen kanssa.

No, mulla siis tiedossa oli sektio, ja joskus viikolla 37 Naistenklinikalla sovittiin sille tarkka päiväkin elokuiselle keskiviikolle eli rv38+5. Mua pelotti tosi paljon, että vauvat lähtee syntymään itsekseen jo aikaisemmin, niin iso osa kaksosista kuitenkin syntyy ennen laskettua aikaa, mutta sektiot suunnitellaan vasta rv39, jos vain mahdollista, jotta vauvat ehtii mahdollisimman kauan kasvaa rauhassa. Naistenklinikalla kuitenkin rauhoiteltiin, että jos supistuksia rupeaa tulemaan, niin sitten vain tulen suoraan synnytysosastolle ja sektio tehdään kiireellisenä, eikä se leikkausarpi vielä ensimmäisistä supistuksista poksahda. Nyt jälkikäteen harmittaakin, ettei sitten odotettu vielä muutama päivä kauemminkin, jotta vauvat olisi olla mahassa niin kauan kuin vain mahdollista.

Aika kummalliselta tuntui tietää päivä jo etukäteen ja merkitä se kalenteriin. Esikoisen syntymään mä ehdin valmistautua vajaan tunnin, mutta nyt valmistautumisaikaa oli runsaasti. Mä koetin vauvoillekin selittää, että nyt sitten tulee lähtö, pian nähdään.

Sektioon valmistautuminen

Mä kerkesin valmistautuakin sektioon, kun se tosiaan oli tiedossa jo alusta lähtien.  Naistenklinikalla järjestetään leikkaukseen tulijoille fysioterapeutin valmennus, johon mäkin lyllersin, ja se oli kyllä tosi hyvä, fyssari selitti, miten leikkauksesta toipumista voi edistää ja näytti asentoja sängystä nousemiseen ja vauvan nosteluun. Kirjastosta löytyi myös sektiosta toipumista käsittelevä amerikkalainen kirja, jossa oli myös ihan hyviä vinkkejä.

Tällä kertaa mä pakkasin sairaalakassinkin valmiiksi. Esikoinen ja koira lähti sektiota edeltävänä iltana mun vanhempien luokse, ja me mentiin miehen kanssa hyvissä ajoin nukkumaan – meille oli annettu ohjeeksi saapua synnytysosastolle klo 7 aamulla. Oli kyllä aika vaikea saada unta.

Aamulla ensimmäiseksi kiskoin ne sairaalasta annetut tukisukat jalkaan (pienentävät leikkauksiin liittyvää veritulpan riskiä), join vettä (syöminen oli kielletty) ja soitettiin taksi. Olisihan siinä ollut tyyliä lähteä taas bussilla synnyttämään, mutta kaksosmahan kanssa pariakymmentä metriä pidemmät kävelyt rupesi olemaan jo pois laskuista.

kaksosmaha

Tää kuva ei tee oikeutta kaksosmahalle, mutta ne jotka tekee, ei ole perheblogiin sopivia.

Osastolle päästyä ei sitten enää ollutkaan kiirettä. Me tavattiin meidän oma kätilö, joka onneksi puhui ihan sujuvaa englantiakin, miehen suomi kun on aika rajallista. Ensin otettiin vielä verikokeet, mulla oli verihiutaleiden määrä ollut aika alhainen, ja piti mm. tarkistaa oliko se riittävä siihen, että leikkaus voitiin tehdä spinaalipuudutuksessa eikä nukutuksessa. Mä olin tosi helpottunut, kun varmistui, että ei tarvitse nukuttaa, se mua oli jännittänyt tosi paljon. Halusin olla hereillä vauvojen syntyessä, ja nukutuksessa tehtävään leikkaukseen mieskään ei olisi päässyt mukaan.

Saatiin sairaalavaatteet meille molemmille ja vauvoista otettiin taas sydänkäyrää (mä olin käynyt käyrillä pari kertaa viikossa viimeisten viikkojen ajan, joten se rupesi olemaan tuttua puuhaa). Molemmat vauvat oli hereillä – usein ongelmana oli ollut, että A-vauva nukkui aamulla otettujen käyrien ja ultrien aikana, ja sitä jouduttiin tökkimään ja tuuppimaan ja herättelemään mehulla. Se on edelleen, 4-vuotiaana, melkoisen aamu-uninen.

kaksosten synnytys, käyrillä

Ei ollut älypuhelimia, piti ihan vain itselaukaisimen kanssa pelleillä.

Sitten odotettiin. Ja odotettiin. Meidän edelle meni pari hätäsektiota ja muutama kiireellinen sektio. Mua ei onneksi ruvennut heikottamaan, vaikka en ollut syönyt mitään. Kätilö kyllä lupasi laittaa tipan heti, jos tuntuu, että en enää jaksa.

Sektio

Ja sitten tuli meidän vuoro. Kätilö työnsi sänkyä, mutta mä sain omin jaloin kävellä leikkaussaliin. Siellä oli väkeä kuin pipoa, mistä meitä oli varoitettukin, kaksosten synnytyksessä kun tarvitaan kaksi kätilöä ja lastenlääkäri on myös aina paikalla. Sen lisäksi vielä leikkaussalihoitaja, anestesialääkäri, anestesiahoitaja ja yksi opiskelija. Kaikki tervehti ystävällisesti, ja tunnelma oli kaikinpuolin rento ja lupsakka. Mies aseteltiin leikkauspöydän pääpuoleen ja käskettiin katsomaan muualle sinä aikana kun mulle laitettiin kanyyli käteen ja ruvettiin laittamaan puudutetta selkään. Sehän sattuu, mutta sidettävän rajoissa. Sitten pitkälleen odottelemaan vaikutuksen alkamista. Hommaan saatiin vähän jännitystä, kun me kerrottiin, ettei oltu haluttu tietää vauvojen sukupuolta etukäteen.

Mua ei ole kummassakaan sektiossa sattunut, puudutus on toiminut juuri niin kuin pitääkin, mutta kovin tarkkaan mä en ole halunnut ajatella sitä, että se mikä tuntuu siltä kuin joku vetäisi sormella viivaa mahaan onkin itse asiassa veitsi joka leikkaa mahan auki. Onneksi siinä naaman edessä on telineessä roikkumassa lakana, joten leikkausta ei yhtään näe itse, eikä Suomessa mun tietääkseni saa myöskään itse vetää vauvaa mahasta ulos niin kuin Amerikassa joskus tehdään.

Esikoisen sektiossa mun verenpaine romahti yhtäkkiä ja meinasin pyörtyä, se tuntui tosi inhottavalta vaikka pitkällään olinkin. Mä sanoin tästä anestasialääkärille ja niinpä se seurasi mun verenpainetta erityisen tarkkaan ja kyseli vointia koko ajan. Leikkauksen alkaessa paine lähtikin vähän laskuun, mutta olo pysyi hyvänä, kun pääpuolta laskettiin vähän saman tien ja kanyyliin ruiskaistiin jotain painetta nostamaan.

A-vauva saatiin ulos tosi nopeasti. ”Poika!” hihkui henkilökunta useampaankin otteeseen. Napanuora katkaistiin ja vauvaa taputeltiin vähän puhtaaksi sivupöydällä ja käärittiin pakettiin, joka tuotiin sitten mun rinnalle. Leuan alla oli juuri tilaa pienelle mytylle. Se oli ihan tutun näköinen, vaaleaa tukkaa vain nimeksi ja töröttävä ylähuuli.

vastasyntynyt kaksoset

Tutulta se näytti. Vain A-vauva sai käteensä rannekkeen ja mä pelkäsin koko sairaalassaoloajan hukkaavani B:n johonkin, ja etten enää tunnistaisi sitä.

Samaan aikaan kun minä ja mies höpötettiin vauvalle, mun mahaa paineltiin ja tongittiin kahden ihmisen voimin, B-vauva nimittäin oli ottanut tilaisuudesta vaarin ja livahtanut karkuun jonnekin mun kylkiluiden taakse. Parilla painalluksella se kuitenkin saatiin sieltä esiin ja nostettua ulos. ”Ja täältä tuli tyttö!” ”Bien sûr”, oli miehen kommentti, sen mielestä ilmeisesti lapsia yleensäkin syntyy eri sukupuolta tasaisesti vuoronperään. ”Mikäs oli syntymäaika?” muisti joku huikata perään, ja ikäeroksi kirjattiin yksi minuutti.

Mies sai auttaa napanuoran leikkaamisessa, ja sitten A-vauva nostettiin punnittavaksi ja tarkastettavaksi ja mä sain B-vauvan rinnalleni. Se oli selvästi vähän isompi, ja ihan eri näköinen kuin veljensä, tummatukkainen ja suurisilmäinen. Lääkäri oli ruvennut jo ompelemaan haavaa kiinni, ja selitti mulle samalla löytäneensä kudoksista myös endometrioosia – tämä osa multa meni kyllä vähän ohi, sillä mä juttelin samalla vauvalle ja keskityin toisella korvalla kuuntelemaan, mitä mies jutteli kätilön kanssa A-vauvasta.

Sitten B-vauvakin vietiin punnittavaksi ja pakattiin peittojen sisään samaan sänkyyn veljensä kanssa, ja mies ja meidän oma kätilö lähti viemään niitä osastolle.

kaksosvauvat samassa sängyssä

Taas yhdessä.

Mut ommeltiin kokoon ja kärrättiin heräämöön. Pääsin samalle paikalle kuin neljä vuotta aikaisemmin esikoisen sektion jälkeen, ja nyt kyllä huomasi, miten kipeänä mä silloin oikein olin raskausmyrkytyksen jäljiltä. Vaikka vietin silloin koko päivän heräämössä, niin en oikeastaan ollut nähnyt koko huonetta. Hoitajakin oli sama kuin edellisellä kerralla, se kävi ilmi, kun selattiin mun kansiota. Olo oli tosiaan kuitenkin hyvin erilainen, olin ihan virkeä ja tajuissani ja aika pian pystyin jo vähän heiluttelemaan varpaitakin. Mies tuli katsomaan mua, ja mä meinasin hermostua, senhän piti olla vauvojen kanssa. Ne kuitenkin kuulemma nukkui saatuaan tilkan maitoa pullosta (mikä meinasi hermostuttaa mua myös, sillä olin vakaasti päättänyt imettää niitä. No, jos mä jotain esikoisen kanssa olen oppinut, niin ihan kaikkeen ei kannata takertua.)

Heräämössä meni pari tuntia, sen jälkeen mä pystyin liikuttelemaan jalkoja sen verran ja vaikutin riittävän toipuneelta, että mut kärrättiin synnyttäneiden osastolle. Mies odotti siellä vauvojen kanssa, ne oli pakattu samaan sänkyyn, ja pipot päässä niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Poika, 2340g, tyttö, 2650g. Siinä  me sitten oltiin, kaksoset ja niiden äiti ja isä.

Varsinainen synnytyskertomushan päättyy tähän, mutta mä niin innostuin (ja herkistyin), kun löysin tietokoneen kätköistä näitä ensimmäisten päivien kuvia, joita en ollut nähnyt neljään vuoteen, ja ajattelin jatkaa myöhemmin vielä vähän niistä ekojen päivien tunnelmista kaksosten kanssa .

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Elämänmuutoksia

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Vanhempainvapaan aikana mä sain idean, ja nyt on tullut aika toteuttaa se.

Mä en ole täällä blogin puolella paljon huudellut työelämästäni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei virallisesti ole ollut sinä aikana kun blogia olen pitänyt. Mä olen koulutukseltani filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja, mutta ennen kaksosten syntymää olin töissä nk. resurssiopettajana yläasteella, eli auttavana käsiparina niissä luokissa ja niiden oppilaiden kanssa, joilla sellaiselle oli tarvetta. Pesti oli kuitenkin määräaikainen, ja vanhempainvapaan loputtua piti keksiä jotain uutta.

Niinpä Leluteekki on nykyään paitsi tämä blogi, myös mun yritykseni Leluteekki Oy, joka rupeaa syksyllä järjestämään lasten ja vanhempien filosofiakahviloita Helsingissä. Leluteekin filosofiakahvilat on harrastus lapselle siinä missä vauvauinti tai muskari. Lasten filosofiakahvilassa 2-6 -vuotiaat kokoontuu kerran viikossa vanhempineen kyselemään, pohtimaan ja ihmettelemään. Jos sä olet lukemassa tätä blogia, niin mun tuskin tarvitsee erityisesti vakuuttaa sulle, että lapset on luonnostaan melkoisen filosofisia, ja filosofiakahvilassa vain annetaan kerrankin aikaa niille kysymyksille ja ajatuksille ja tuupitaan niitä vähän eteenpäin.

Filosofiakahvilassa ei siis luennoida taaperoille mannermaisen filosofian klassikoista, vaan lapsia lähellä olevista aiheista nostetaan esimerkkejä, joiden kautta päästään kiinni niihin Suuriin Kysymyksiin; mitä on olemassa? Kuka minä olen? Mitä voin tietää? Mikä on oikein? Kakkaako kirahvitkin? (tai no, jos jätetään kakkajutut johonkin luonnontiedekerhoon.)

Tää idea lähti tietenkin ihan musta itsestäni. Mä en ole lainkaan objektiivinen tässä asiassa, mutta musta ajattelu on ihmisen hienoimpia taitoja, ja sitä voi ja kannattaa kehittää, ihan pienestä pitäen. Lasten lisäksi mä ajattelin kuitenkin ehkä vielä enemmän niiden vanhempia.

Mä olen ollut yhteensä kuusi vuotta lasten kanssa kotona, ne on olleet hyviä vuosia, ja vaikka muutaman päivän (ja varsinkin iltapäivän tunnit) olisin kernaasti vaihtanut pois, niin mulle kotona oleminen sopi. Mutta varsinkin esikoisen kanssa mä kyllä myös kipeästi kaipasin keskustelukumppaniksi muitakin kuin sen puolitoistavuotiaan. Ja sitten kun muita aikuisia tapasi, niin mä olisin välillä halunnut puhua muustakin kuin siitä, miten meillä nukutaan ja syödään (vaikka nekin keskustelut on ihan älyttömän tärkeitä).

Niinpä Leluteekin filosofiakahvilat ei ole vain lapsille. Mä uskon, että lasten filosofiakahvilaan osallistuminenkin piristää kotivanhemman viikkoa vielä enemmän kuin taaperotanssi tai perhekerho, koska vanhemmat pääsee myös osalliseksi siitä aivojumpasta, ja muihin ryhmäläisiin tutustuu paremmin kuin lasten harrastuksissa yleensä. Mutta lisäksi on myös vanhempien omat filosofiakahvilat. Lapset otetaan toki mukaan, ja niille on oma aktiviteettinsa, jonka on tarkoitus olla niin kiehtova, että ne malttaa jättää vanhempansa käsittelemään aikuisten aiheita. Eli kerran viikossa pääsee puhumaan nukkumisen ja syömisen sijaan elämästä ja maailmasta vähän laajemmin, käyttämään aivojaan ja olemaan aikuinen, ei vain vanhempi. Ja bonuksena tutustuu toisiin vanhempiin, vähän enemmän kuin kenen äiti kukakin on.

Toki myös perhekahvila voi olla paikka filosofisille keskusteluille, mutta mä itse olen sen verran ujo ja hitaasti lämpiävä, että mua auttaa huomattavasti, jos joku muu antaa aiheen ja ohjaa keskustelua, muuten vierähtää aamu jos toinenkin ilman, että mä pääsen edes niihin ”mites teillä nukutaan” -keskusteluihin mukaan. Filosofiakahvila on paikka, johon on helppo tulla puhumaan, ajattelemaan ja tapaamaan ihmisiä.

Miltä kuulostaa? Mä olen itse (tietenkin) innoissani, mutta myös jännittää. Millaista filosofiakahviloissa oikeasti tulee olemaan, osaanko mä pyörittää sitä kaikkea muuta yritykseen liittyvää, ja tuleeko osallistujia niin paljon, että mä saan lapsille haalarit ensi talveksikin.

Ja teille, jotka nyt hihkaisitte innoissanne, että joo! tahtoo mukaan! voin kertoa, että filosofiakahviloita järjestetään Kulosaaressa Mommy&Me:ssa maanantaisin klo 9.30-10.30 lapsille, 10.30-11.30 vanhemmille ja tiistaisin klo 16.30-17.30 lapsille, ja Töölössä International Bookshop Arkadiassa torstaisin klo 15-16 vanhemmille ja 16-17 lapsille – ja niihin voi ilmoittautua vaikka heti, mulle suoraan sähköpostilla ( emilia.lehtinen@elisanet.fi ). Hinta on 57 euroa/kk (sis. 24% alv.) Perjantaina 15.8. Mommy&Me:ssa on avoimien ovien päivät, jonne filosofiakahvilaa voi myös tulla kokeilemaan. Sähköpostitse voi myös kysellä lisätietoja, ja kunhan Leluteekin nettisivut aukeaa, niin sitä kautta voi ilmoittautua tietysti myös. Ja lisää paikkoja ja aikoja varmistuu elokuun alussa.

Ja tämä on yksi harvoista mainoksista, joita aiheesta tulee olemaan täällä blogin puolella (meinasin sanoa, että ensimmäinen ja viimeinen, mutta ihan ehkä vielä uskalla luvata). Leluteekki-blogi muuttaa kyllä tulevien nettisivujen alaisuuteen, mutta sisältö pysyy samana – tai no, muuttuu sitä mukaa kun minä itse, mun äitiys ja elämä muuttuu. Mutta blogiin ei ole tulossa sellaisia ”keskiviikon ryhmässä vielä kolme paikkaa vapaana” -tyyppisiä postauksia. Toki mä toivon, että filosofiakahvilat tarjoaa ajatuksen aihetta tännekin, ja varmasti tämä otsikon lupaama elämänmuutos antaa kirjoitettavaa myös äitiyden ja yrittäjyyden yhdistämisestä, mutta mä olen itse niin tykästynyt tähän tällaisenaan, että haluan jatkaa samaan tyyliin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

p.s. Koululaisille on myös omat filosofiakahvilansa, ensi syksynä ne on tarjolla ainakin Töölön ala-asteella ja Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa.

 

Vauvan hoito ranskalaisittain

sophie la girafe

Kukas se sieltä lelukorista kurkistaa? Yksi meidän talouden kolmesta hyvin palvelleesta sophiesta.

”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirjassa, josta mä taannoin kirjoitin ei kommentoitu mitenkään ranskalaisia vauvatarvikkeita. Se on musta kuitenkin myös mielenkiintoista, koska vauvatarvikkeet kertoo paljon myös siitä, miten vauvan hoito on ajateltu. Yksi hyvä puoli ranskalaisilla vauvafoorumeilla roikkumisessa on ollut, että mä olen kohtuullisen hyvin perillä siitä, mitkä on ne vauvan tarvikkeet, jotka jokaisella itseään kunnioittavalla ranskalaisvauvalla on oltava. Vauvavuoden jouluna esikoinen sai Ranskasta lahjaksi tietenkin Sophie la Girafe -vauvalelun, ja vaikka kumikirahvista ei Suomessa (tai Amerikassa) oltu vuonna 2006 vielä kuultukaan, niin mä tiesin että kyllä, tällainen kuuluu olla, jotta vauvasta kasvaa ranskalainen.

Lahjalista vastasyntyneelle

Ranskassahan vauvoja ei kasteta ollenkaan niin yleisesti kuin Suomessa, ja nekin jotka kastetaan, saa kasteen usein vasta myöhemmin, esim. 1-vuotiaina. Mun kymmenen nettitutun äidin porukasta kahden lapset on kastettu katolisiksi, mikä tuntuu vastaavan suunnilleen kansallista keskiarvoa, vaikka mulla ei mitään tilastoja olekaan. Muillekaan ei yleensä järjestetä nimiäisiä, kun nimi on päätetty jo raskausaikana ja pitää ilmoittaa maistraattiin kolmen päivän sisällä syntymästä, mutta se ei tarkoita, etteikö vauvat saisi lahjoja.

Tosi yleistä on, että vanhemmat tekee lahjalistan, samalla tavalla kuin häihin, josta sitten ilmoitetaan kaikille sukulaisille ja ystäville samalla kun lähetetään vauvan syntymästä kertovat kuvalliset kortit, faire-part. Googlaamalla ”faire-part de naissance” löytyy esimerkkejä korteista, monet näkee tosi paljon vaivaa niiden eteen, ja niissä on usein joku sanallinen tai kuvallinen vitsi. Aika monet myös keräilee niitä ainakin päätellen siitä, että mä saan säännöllisesti vauvafoorumini tuntemattomilta jäseniltä pyyntöjä saada meidän kaksosten faire-part kokoelmaansa. No, mähän en tietenkään moisia ole saanut aikaiseksi (olin vähän ajatellut, mutta esikoisen ennenaikaisuuden takia se jäi ekalla kierroksella ja kakosten syntyessä oli sitten muutakin puuhaa), mutta mä olen onneksi voinut selittää saamattomuuteni sillä, että tämä ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin.

No, sille lahjalistalle voi sitten laittaa kaiken, mitä vauvalle tarvitaan, turvakaukalosta kuumemittariin, eli se toimii sellaisena ”mitä vauva tarvitsee” -listana. Joitain juttuja tietysti voisi hankkia jo mielellään ennen syntymää (niin kuin sen turvakaukalon), mutta Ranskassa vauvaa on tapana tulla katsomaan usein jo sairaalaan ja viimeistään parin ensimmäisen viikon aikana, joten suurin osa tarvikkeista ehtii hyvin lahjoinakin. Ja äitiyspakkausta siellä ei ole, joten muovitetut froteet ja hiusharjatkin on ostettava itse, joten listalle tosiaan on käyttöä. Synnytyssairaaloissa ei myöskään yleensä ole vauvalle vaatteita, vaan  ne pitää tuoda itse, ja jotkut (yksityiset) sairaalat olettaa potilaan tuovan mukanaan aika lailla kaiken, terveyssiteistä ja vessapaperista alkaen. Täällä Suomessahan synnytykseen lähtiessä riittää, kun on tukka hyvin, sairaalakassi on sitten ihan bonusta.

Meidän ranskalaiset vauvatarvikkeet

Yksi asia, minkä mä opin ranskalaisista vauvalehdistä jo vauvakuumeen ensi oireissa, oli se, että Ranskassa kaikki vauvat nukkuu unipussissa. Siellä oli 2000-luvun alkuvuosina tosi isot kampanjat kätkytkuolemien ehkäisemiseksi, ja se oppi, joka meni perille oli, että vauvojen pitää nukkua ehdottomasti selällään ja ehdottomasti ilman peittoa, unipussissa. Esikoisellekin hankittiin siis unipussi, mutta se ei siinä ikinä viihtynyt, ja keskoskaapissa sitä oli nukutettu lähinnä mahallaan ja kyljellään, joten selällään nukkumisesta tingittiin vähän kotonakin. Kaksosille mä kuitenkin tilasin tosi söpöt unipussit Ranskasta,* ja ne osoittautui hyväksi hankinnaksi, koska vauvoja piti siirrellä syötöille meidän sänkyyn ja takaisin omaansa, ja pusseissa niiden lämpötila pysyi mukavasti samana koko ajan, eikä ne havahtuneet siirtelyyn.

Toinen hankinta, minkä mä olen oppinut ranskalaisäitien vauvalahjalistoilta, on Babycook, vauvansoseiden tekemiseen tarkoitettu yleiskone. Kuulostaa maailman turhimmalta vehkeeltä, ja esikoisen mä ruokinkin kattilan ja sauvasekoittimen (ja K-kaupan Hipp-purkkihyllyn) avulla. Kaksosia odottaessa ajattelin kuitenkin, että kaikki mahdollinen arjen helpotus on paikallaan, ja mun ranskalainen äitiryhmäni ylisti babycookejaan niin kovaäänisesti (tosin yksi oli pitäytynyt sauvasekoittimessa, ja oli siihen ihan tyytyväinen), että mä pyysin äitiäni tuomaan Brysselistä sellaisen kaksosille joululahjaksi.

Babycook oli hyvä hankinta, mä tein käytännössä kaikki soseet itse, alussa myös hedelmäsoseet, ja kun kahdelle vauvalle tarjoaa luomua, niin rahansäästökin oli jo melkoinen, puhumattakaan siitä lasipurkkivuoresta, joka vältettiin. Vehje toimii siis niin, että soseainekset pilkotaan karkeasti ja laitetaan laitteen höyrytyskoriin, kaadetaan vedet sisään, se höyryttää kaiken valmiiksi, kaadetaan ainekset korista kulhon pohjalle ja surautetaan soseeksi. Höyrytystä voi sitten käyttää myös ruoan lämmittämiseen tai sulattamiseen pakkasesta. Ranskalaisia vauvanruokia mä kyllä varmaan käsittelen vielä myöhemmin.

Turhakkeita

Se, mitä mä en ole ranskalaisesta vauvanhoidosta ottanut meille käyttöön, on niiden tapa hoitaa vauvojen hampaiden saamista. Siihen on kaksi konstia: meripihkahelmet ja homeopaattiset chamomilla-tipat. Jo parikuisille vauvoille laitetaan kaulaan meripihkahelminauha, jonka teho perustuu meripihkan ihon läpi välittämiin negatiivisiin ioneihin, jotka auttaa mm. hammasvaivoihin ja rauhoittaa vauvaa yleensäkin. Uskoo ken tahtoo, mutta pari vuotta sitten Ranskan lastenlääkäriliitto oli sitä mieltä, että nauhat pitäisi kieltää, koska kuristumistapausten määrä oli liian suuri placebo-efektin hyötyyn nähden. Toinen konsti on sitten homeopatia, jota Ranskassa muutenkin käytetään paljon, ja josta saa paikalliset kela-korvaukset lääketieteellisten hoitojen tapaan. Vesitipoista ei ilmeisesti ole vauvoille haittaakaan, ja placebo-efekti tuntuu olevan melkoinen. Jos itse uskoisin tähän, niin olisihan se vauvoille ollut terveellisempää kuin meillä käytössä ollut paracetamol.

On meillä kyllä jätetty välistä myös vauvojen hajuvesi ja neuvolakortin irtopäälliset (tai Ranskassa ne tietenkin on perheen käyttämän lastenlääkärin ”terveysvihkon” päälliset). Kylpyamme meidän vauvoilla on ollut, mutta en ole foorumilla ikinä kehdannut tunnustaa, että jokailtaisen rituaalisen kylvyn sijasta meidän lapsia on kylvetetty yleensä silloin kun ovat vaikuttaneet likaisilta. Näinköhän meidän lapsista koskaan tuleekaan kunnon ranskalaisia?

Onko teillä kokemusta vauvatarvikkeista ja -hankinnoista jossain toisessa maassa? Musta nämä on tosi mielenkiintoisia, koska ne kertoo aika paljon siitä kulttuurista, ja pistää omia ajatuksia perspektiiviin: mitä kaikkea on ”pakko” hankkia ja miksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

* Mä olen tilannut unipussien lisäksi esim. 44-senttisiä (ja pienempiä) vauvanvaatteita ja äitiysvaatteita Kiabista. Toimituskulut Suomeen näyttää nousseen sitten viime näkemän, mutta heinä- ja tammikuun alennusmyynnit on niin hurjat (usein -70%), että se on silti aika edullista. Laatu on ihan ok, vertaisin ehkä Lindexiin.

 

Turvaistuin – lapsen suojaksi vai äidin hulluksi tekemiseen?

lasten turvaistuinSe aiheuttaa päänsärkyä, tuskanhikeä, nirhautuneita rystysiä, mustelmaisia sääriä ja loputonta manailua. Se maksaa etelänmatkan verran. Se on ruma, ja parissa vuodessa se on käyttökelvoton. Eikö luulisi, että moiset kapistukset pian kiellettäisiin? Nimittäin turvaistuimet.

Turvaistuimen valinta on ehkä raivostuttavinta ja turhauttavinta, mitä mä tiedän. Sen rinnalla vaunujen valinta on ihan lastenleikkiä, siinä ei kuitenkaan yleensä riskeerata lapsen henkeä. Eikä auta, vaikka olisi autoton ja ajokortiton perhe, niin kuin me oltiin kuusi vuotta, jos ei meinaa ryhtyä amishiksi, niin kyllä lapsi auton kyytiin jossain vaiheessa päätyy ja turvaistuin tarvitaan.

Itse asiassahan se ensimmäinen vauvan turvakaukalo tarvitaan yleensä pari päivää synnytyksen jälkeen, että saadaan vauva kotiin lain ja asetuksen mukaan. Turvakaukalon valinta oli kuitenkin vielä jotenkin hallittavissa, kunhan luki parit testitulokset ja valitsi mallin, joka oli omaan travel systemiin sopiva (ja ilmoitti mallin – Maxi Cosi Cabrio – isovanhemmille, jotka teki hankinnan).

Mutta sitten pitää siirtyä kaukalosta turvaistuimeen. Meidän minilapsilla siirtyminen tapahtui vasta 2-vuotiaan (kyllä, luit oikein), koska painorajaahan ne ei ole saavuttaneet vieläkään (tai no, kyllä toi ekaluokkalainen painaa jo yli 13kg), mutta ei pituuskaan ihan heti ottanut vastaan. Mutta sitten ne turvaistuimet oli hankittava. Ja valitettavasti mies ei kuulu niihin isiin, jotka oikein ilokseen lukee kaikki turvaistuintestit Tekniikan maailmasta. Googlaaminen on tässä(kin) tapauksessa avain siihen Pandoran lippaaseen, sieltä vyöryy niitä testituloksia ja ennen kaikkea asiantuntevia mielipiteitä kanssavanhemmilta.

No, Googlen lisäksi mä luotin Tekniikan maailman sijasta Vi föräldrar -lehteen, koska ruotsalaisethan nyt aina osaa nämä turvallisuusasiat, ja sitä lukiessa tuli heti selväksi, että lapsen täytyy istua selkä menosuuntaan vähintään 4-vuotiaaksi saakka – mieluiten tietysti siihen asti kun ajaa itse ajokortin, mutta kaikki ei ole riittävän notkeita siihen. Tämä vähän helpotti turvaistuimen valintaa, koska silloin esikoiselle istuinta ostettaessa niitä selkä menosuuntaan olevia turvaistuin malleja ei ollut kovin montaa.

Mä valitsin Brio Zento -istuimen, koska sen voi myöhemmin kääntää naama menosuuntaan -istuimeksi, eikä siinä ole alarajaa lapsen painolle (tämä on meillä aina ollut se isompi ongelma). Hintakaan ei ollut hirveä, vaikka mun vanhemmathan senkin maksoi.

Meillä on nyt ollut tuo zento käytössä kuutisen vuotta, enkä kyllä suosittele sitä. Alkuun meillä ei siis ollut autoa käytössä (eikä ajokorttia perheessä) ja istuimen kiinnittäminen joka kerta erikseen on ihan tuskaa. Paras turvaistuin on se, jonka osaa ja viitsii autoon kiinnittää, ei se, joka jää eteiseen koska se on niin hankala käyttää. Nyt kun istuin on kiinteästi autossa, sen käyttö on kyllä paljon helpompaa. Se on kuitenkin malliltaan niin pysty, että lapsi ei voi nukkua siinä ilman, että pää roikkuu rinnalla todella epämukavasti. Turkuunkin on yllättävän pitkä matka, jos sen aikana pitää toisella kädellä tukea nukkuvan lapsen päätä.

Urheasti esikoinen kuitenkin istui zentossa polvet suussa 4-vuotiaaksi asti, ja sen jälkeen jalkoja heilutellen ja pää nuokkuen. Kaksosten kanssa tuli kuitenkin eteen se ongelma, että toinen niistä oksentaa jatkuvasti auton liikkuessa, jos se istuu selkä menosuuntaan. Erityisen hankalaa tämä on, jos takapenkillä istuu kolme lasta eikä yhtään aikuista. Yhden turvallisuus päätettiin siis uhrata yleisen matkustusmukavuuden nimissä.

Toinen ongelma oli se, että vaikka auton takapenkki on tarkoitettu kolmelle ihmiselle, sitä ei useinkaan ole tarkoitettu kolmelle turvaistuimelle. Meillä on nyt käytössä vanhempieni Volvo V40, eli ei mikään tila-auto, mutta ei mikään ihan pastilliaskikaan. Silti kolme turvaistuinten valinnassa leveys on ollut tärkein kriteeri, jotta auton ovetkin saisi vielä suljettua (mikä käsittääkseni parantaa turvallisuutta melkoisesti).

Ratkaisu oli, että se paremmin autoilua sietävä kaksosista laitettiin keskipaikalle esikoisen vanhaan zentoon selkä menosuuntaan, esikoiselle ostettiin uusi turvavyöistuin (Maxi Cosi Rodi XP), joka valittiin kapeuden ja hyvän sivutörmäyssuojan perusteella (mutta kuitenkin se halvempi malli), ja se oksentamaan taipuvainen lapsi sai Cybex Pallas -istuimen, jossa yhdistyy kapeus, turvapalkki ja hyvät testitulokset.

Molemmat ovat olleet hyviä valintoja, Maxi Cosi Rodi on helppo säätää ja turvavyön reititys on niin selkeä, että lapsi osaa itsekin jo laittaa sen kiinni oikein. Cybex Pallas on myös osoittautunut tosi hyväksi, se on aika helppo kiinnittää, lapsi ei ole valittanut turvapalkista vaan tykkää ”pöydästään” ja istuin on näistä kolmesta selvästi mukavin, tarpeeksi korkea, jotta siitä näkee hyvin ulos, ja siinä pystyy mainiosti nukkumaan vaikka sitä ei olisi erikseen kallistettukaan.

Miksei me sitten jatketa tällä kombolla hamaan tulevaisuuteen? No, koska myös se tähän asti selkä menosuuntaan matkustanut on ruvennut välillä oksentelemaan. Ja me ollaan kesällä lähdössä autolla Ranskaan. Siinä 2500 kilometrin matkalla yksikin oksennus vähemmän on  – no, yksikin oksennus vähemmän. Ja lapsen pitäisi myös pystyä nukkumaan päiväunensa autossa. Eli nyt pitäisi löytää istuin, joka a) on naama menosuuntaan b) mahtuu autoon c) ei vaadi isofix-kiinnitystä d) jossa pystyy nukkumaan e) täyttää mun turvallisuuskriteerini. Että ei kun googlaamaan. Myös suosituksia korkeintaan 47cm leveistä turvaistuimista otetaan vastaan.

Millä kriteereillä te olette valinneet turvaistuimet? Ja keksittekö jotain vielä raivostuttavampaa hommaa?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa

 

 

Miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko

kaksoset ja esikoinen

Esikoinen ja uusi vauva (ja toinenkin)

Mä luulen, että aika usein toisen lapsen odotus menee miettiessä, miten uusi vauva vaikuttaa esikoisen elämään, ja miten esikoinen tulee vauvaan suhtautumaan. Sitten tulee syvä helpotuksen huokaus, kun vauva syntyy, ja sisaruskateus osoittautuu pelättyä pienemmäksi möröksi. Useinhan ylpeä isosisarus on ihan ihastuksesta lääpällään (toki on sitten niitäkin, jotka koettaa eliminoida tunkeilijan jo ensikohtaamisella, mutta vähemmistöön ne taitaa kuulua).

Otsikko on lainaus esikoiselta, se ryhtyi luonnostelemaan tekstiä aiheesta päiväkirjaansa (enkä mä tietenkään kurkkinut, vaan toistaiseksi kaikki päiväkirjaan kirjoitettu on myös luettu mulle). Aina ei tosiaan ole hauskaa olla isosisko. Ja se on musta tosi tärkeää sanoa myös ääneen. Silloin kun kaksoset syntyi, niin esikoisen neljä vuotta kestänyt aika ainoana lapsena päättyi kertarysäyksellä. Totta kai me koetettiin antaa sille omaa aikaa ja huomiota, otettiin se mukaan vauvojen hoitoon ja syliin aina kun voitiin – mutta tosi useinhan siinä sylissä oli jo vähintään yksi vauva.

Kun vietettiin kaksosten tervetuliaisjuhlaa (noin niin kuin nimiäisten asemesta, kun nimet oli jo kaikkien tiedossa), niin samalla juhlittiin uutta isosiskoa. Ja kun kadulla ihmiset tuli ihastelemaan vauvoja ja päivittelemään, että kyllä sulla on noissa hommaa, niin mä aina vastasin, että onneksi mulla on tämä taitava isosisko tässä. Ja uusi isosisko oli vauvoista innoissaan, pusutteli niitä ja auttoi niiden hoitamisessa, ja ymmärsi hyvin, että vauvojen täytyy saada ruokaa ja syliä kun ne itkee.

Mä olin toki lukenut vauvalehdistä ja vanhemmuusoppaista, että uuden vauvan syntyessä on hyvä jutella isosisaruksen kanssa myös negatiivisista tunteista. Mutta se tuntui niin kamalan teennäiseltä, kun eihän sillä näyttänyt olevan mitään negatiivisia tunteita. Ehkä mä ajattelin, että jos rupean puhumaan aiheesta, niin siitähän se vasta keksii ruveta inhoamaan vauvoja.

Sen syksyn ja talven aikana esikoinen oli koulussa tosi kiltti ja edistyi isoin harppauksin, se kasvoi oikein silmissä. Mutta erityisesti mulle se kyllä välillä kiukutteli melkoisesti. Jonkun kiukkukohtauksen jälkeen mä sitten otin aiheen puheeksi, rupesin vain juttelemaan siitä, että välillä varmasti vauvat tuntuu ärsyttäviltä, ja harmittaa kun ei voi tehdä kaikkia juttuja, mitä ilman niitä voisi. Että vaikka niitä rakastaa, niin välillä voi toivoa ettei niitä olisi olemassakaan. Ja sanat upposi. Seuraavien viikkojen aikana esikoinen palasi aiheeseen monta kertaa, kertoi, miten joku asia vauvoissa ärsyttää: niiden hankalat vaunut, se että ei voida lukea kun vauvoja imetetään, se että ne on aina joka paikassa, että ei pääse syliin silloin kun haluaisi. Ja siinä välissä se pussaili vauvoja ja auttoi niiden hoidossa, ja lauloi niille ja halusi opettaa niitä leikkimään. Ja ehkä se jopa kiukutteli hitusen vähemmän.

Oletteko te puhuneet esikoistenne kanssa siitä, mikä isosisaruudessa on kurjaa? Mä hoksasin juuri, että kaksosten kanssa mä en ole puhunut siitä, miksi ei aina ole hauskaa olla pikkusisarus ja vielä kaksossisarus kaupan päälle, vaikka niitä syitä kyllä riittää. Ehkä se pitäisi ottaa jossain vaiheessa puheeksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Lahja 1-vuotiaalle

lahja 1-vuotiaalleMitä antaa lahjaksi 1-vuotiaalle? En tiedä teistä, mutta silloin kun pitäisi keksiä synttärilahjaideoita (esim. päivän varoitusajalla), niin mulla usein leikkaa tyhjää. Silloin kun itsellä ei vielä ollut lapsia, oli lahjaideat lapsille erityisen vähissä, nyt voi sentään muistella mitä omille lapsille on annettu lahjaksi.

Oikeastihan 1-vuotissynttärit on vanhempien juhla; hei, vauvavuosi on ohi, me selvittiin siitä! Esikoisen vanhemmat eivät vielä välttämättä edes osaa kuvitella edessä olevia taaperoelämän iloja kirjahyllyyn kiipeämisineen, oksennustauteineen ja itkupotkuraivareineen, vaan toivorikkaasti ajattelevat olevansa voiton puolella. Mutta vaikka päivänsankari ei juhlista vielä paljon ymmärrä, ja mikä tahansa lahja tuottaa lapselle iloa, tuntuu, että juuri 1-vuotislahjan pitäisi olla jollain tavalla Merkittävä.

Me ollaan annettu omille 1-vuotiaillemme klassikkoleluja. Esikoinen sai muotolaatikon ja tykkäsi siitä, vaikka pitkään se tietysti laittoi palikat laatikkoon vain avaamalla kannen. Kaksoset sai taaperokärryn ja hakka-lelun, mikä oli ehkä hyvä yhdistelmä: kun kärryn käyttövuorosta tuli kiistaa, turhautumat saattoi purkaa hakkaan. Molemmat on myös edelleen ahkerassa käytössä 3,5-vuotiaiden leikeissä. Näiden lisäksi mies teki jokaiselle lapselle oman piippausnappulan. Siis muoviboksiin upotetun napin, jota painaessa kuuluu piippaus (ja boksissa syttyy pieni lamppu). Nämä on myös olleet melkoinen suksee.

Yhdistelin meidän lapsille annettuja lahjoja, viimeisillä 1-vuotispäivillä näkemiäni lahjoja ja muita hyviä ideoita.

Lelut

  • vedettävät lelut (esim. se Brion klassikkomäyräkoira)
  • pallo (pieni ja pehmeähkö, jotta voi heitellä ja potkia sisälläkin)
  • pinottavat kupit
  • nuppipalapelit

Kirjat

  • pahvia
  • luukkukirjat rupeavat kiinnostamaan (niiden mukaan voi sitten lahjoittaa teippirullan)

Käytännölliset lahjat

  • liukumattomat tossut
  • pipityyny (pieni kauratyyny, jonka voi laittaa kylmään ja muksahduksen tultua painaa kuhmun päälle)
  • lahjakortti kenkäkauppaan tai kenkien ostaminen yhdessä
  • vedenpitävä talvi / -välikausihaalari (tämän valinnassa täytyy ehdottomasti konsultoida vanhempia)
  • turvaistuin (vanhempien valitsema)
  • ”isojen lasten” lakanat ja vuodevaatteet

Ikimuistoiset ja itsetehdyt lahjat

  • 1-vuotisvalokuvaus (vaikka lahjakortti valokuvaamoon)
  • vauvavuoden valokuvat albumissa
  • valokuva-albumi lahjan antajasta tai kehystetty valokuva lahjan antajasta ja lapsesta yhdessä
  • puuntaimi

Niille joilla todella on jo kaikkea

Pienet lapset eivät kaipaa hienoja ja kalliita lahjoja. Ja varsinkin jos 1-vuotiaalla on isosisaruksia, vanhemmatkin yleensä ilahtuvat eniten siitä, jos kotiin ei tuoda yhtä ainutta tavaraa lisää. Meidän ohje esikoisen 1-vuotispäivän vieraille oli, että tuovat juhliin sopivaa syötävää, ei lahjoja. Mutta merkkipäivää ja sankaria on tietysti mukava muistaa, joten tässä muutamia ideoita, joista päivänsankari varmasti ilahtuu, mutta jotka eivät lisää tavarakaaosta kotona.

  • saippuakuplia
  • kukkia
  • ilmapallo (kaasupallo on tietysti paras)
  • syntymäpäiväkortti

Ja ketäs tänään sitten juhlitaan? No Leluteekkiä! Tasan vuosi sitten painoin perhoset mahassa ”Julkaise” -nappia ensimmäisen kerran. Ja ihan niin kuin aina yksivuotiaan kohdalla, vuosi on hujahtanut ohi ihan huomaamatta, ja samalla siihen on mahtunut valtavasti asioita: 250 postausta ja 1200 lukijoiden kommenttia. Vuoden aikana Leluteekin sivut on avattu 165 000 kertaa, mikä tuntuu aika uskomattomalta.

Blogista on epäilemättä eniten iloa mulle itselleni (ihan niin kuin yksivuotiaista vanhemmilleen), mutta mä toivon, että Leluteekki on lukijoilleen vähän niin kuin hyvän ystävän lapsi, joku jonka olemassaolosta on aidosti iloinen ja jonka tekemisiä on mukava seurailla. Mutta tässä tulee ero siihen yksivuotiaaseen: mä en jaksaisi jatkaa blogin hoitamista ja kasvattamista, jos teitä lukijoita ei olisi. Ihan oikeasti paras lahja on se, että joku lukee näitä juttuja, ja vielä jatkaa niistä keskustelua kommenteissa. Eli kiitos tästä vuodesta, ja saippuakuplat teidän kunniaksenne!

p.s. Olisitteko te tai teidän 1-vuotiaat ilahtuneet tällaisista lahjoista? Mikä oli se kaikkein paras 1-vuotislahja?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksoset ja vauva-arki – 22 käytännön vinkkiä

kaksosvauvat ja vauva-arkiKaksosvauvat on yksilöitä ja jokainen monikkoperhe on omanlaisensa, totta kai. Mutta kaksoset tarkoittaa kuitenkin sitä, että syöttämistä, vaipan vaihtoa, pyykkiä ja kuljetettavia vauvoja on enemmän kuin yhden vauvan kanssa. Vaikka se kokemus arjen haastavuudesta on yksilöllinen, ja mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella, niin tiivistin kuitenkin tähän näitä meidän arkea helpottaneita juttuja. Mähän listasin jo aikaisemmin, mitä kaksosille tarvitaan, mutta tässä tulee nyt myös meillä toimineita käytäntöjä. Ja kaksosraskaus -vinkit löytyy tuolta aikaisemmasta postauksesta.

1) Vanhempainvapaan jakaminen. Kaksosistahan saa vanhempainvapaata kaksi kuukautta lisää, jotka vanhemmat voi pitää yhtä aikaa. Se mahdollisuus todella kannattaa käyttää, ja olla edes jonkun aikaa molemmat vanhemmat kotona. Meillä mies piti heti synnnytyksen jälkeen seitsemän viikkoa vanhempainvapaata (ja isyyslomat sitten jouluna ja kun me muutettiin kaksosten ollessa kahdeksankuisia), ja sen seitsemän viikon aikana me saatiin päiviin ja öihin jonkunlainen rytmi, vauvojen kasvu hyvään vauhtiin ja siirryttyä täysimetykseen, joten kun mies sitten lähti töihin, niin mä en ollut täysin paniikissa jäädessäni kahden vauvan kanssa kotiin.

2) Yösyötöt me hoidettiin aluksi yhdessä, vauvat sai lisämaitoa ja kumpikin syötti omansa pullosta. Aika nopeasti siirryttiin kuitenkin siihen, että yöt jaettiin: mies iltavirkkuna hoiti vauvat klo 21-01 välillä, mä sain nukkua alkuyön ja heräsin sitten aamuyön syötöille ja mies sai vuorostaan nukkua. Kun lisämaitoa ei enää tarvittu, niin mies silti hoiti ensimmäisen yösyötön pullosta, jotta mä sain yhden vähän pidemmän unipätkän.

3) Vauvat syötettiin ja hoidettiin samassa rytmissä, ihan alusta lähtien. Parin tunnin syöttöväleissä ehti juuri ja juuri pumpata maidot, pestä ja steriloida pullot ja pumpun, vaihtaa vaipat ja pukea vauvat, pukea itselle vaatteet ja syödä jotain.

Kaksosvauvojen imetys on toki ihan oma lukunsa. Se on ihan mahdollista, ja mun mielestä huomattavasti helpompaa kuin kahden vauvan pulloruokinta (molemmista siis kokemusta). Sitä helpottaa:

4) Imetystyyny. Iso, kaksosille sopiva (mutta ei tarvitse olla erikseen mikään kallis ”kaksostyyny”)

5) Sohva tai tarpeeksi mukava sängynpääty. Siinä tulee istuttua hetki jos toinenkin, myös vauvoja pullosta syöttäessä ja nojatuolissa voi tulla ahdasta.

6) Imetyslogistiikan miettiminen etukäteen. Eli miten saat itsesi ja kaksi vauvaa aseteltua siihen tyynylle ilman apukäsiä. Tämä video oli musta havainnollinen, mä käytin samaa taktiikkaa, mutta sohvalla vauvat oli turvakaukaloissa.

7) Kaksipuoleinen rintapumppu. Pumppaamalla saa imetyksen käyntiin paljon nopeammin, ja jos vauvat eivät aluksi saa imettyä tarpeeksi maitoa, niin loput voi olla omaa maitoa pullosta. Ja kaksipuoleinen pumppu on todella paljon tehokkaampi, maitoa tulee tuplamäärä puolessa ajassa (kokemusta siis myös kahdesta tavallisesta pumpusta). Pumppua voi tarvita myös, jos haluaa joskus poistua vauvojen luota paria tuntia pidemmäksi aikaa, tai jos maitoa pakkaantuu rintoihin (esim. jos on poistunut vauvojen luota paria tuntia pidemmäksi aikaa).

8) Valtava määrä tuttipulloja. Vähintään 16 (meillä taisi olla 24, osa isompaa kokoa). Parhaassa tapauksessa ette tarvitse pulloja ollenkaan, mutta usein ainakin alussa pienikokoisille kaksosille täytyy antaa lisämaitoa pullosta. Ja usko mua, muutakin tekemistä on kuin jatkuvaa pullojen pesua ja sterilointia.

9) Pullojen sterilaattori ja lämmitin, jos ette halua lämmittää mikrossa (äidinmaitoa ei kannata, korvikkeella ei ole niin väliä). Nää saa helposti ostettua käytettynä ja voi taas myydä eteenpäin jos/ kun ei tarvetta ole. Mutta helpottaa sitä rumbaa huomattavasti kattiloiden kanssa pelaamiseen verrattuna.

Vinkkejä kaksosraskauteen -postauksessa mä totesin, että se tärkein selviytymisvinkki on avun pyytäminen. Kun ihmiset kuulee, että tulossa on kaksoset, niin aika yleinen reaktio on sellainen ”no sanokaa sitten, jos mä voin jotenkin auttaa”, ja siihen kannattaa oikeasti tarttua, ja ehdottaa jotain konkreettista, mitä voisi tehdä. Helppoja juttuja on esimerkiksi

10) tulla kylään ja laittaa ruokaa tuomistaan aineksista
11) ripustaa pyykit
12) viedä vauvat vaunukävelylle sinä aikana kun äiti nukkuu päiväunet
13) tulla avuksi vauvanhoidossa, jos toisen vanhemman täytyy olla poissa

Jos ketään sukulaisia tai ystäviä ei ole lähimailla, niin kysy ihmeessä hyvissä ajoin neuvolasta mahdollisuutta saada kunnalta apua. Kannattaa kysyä muutenkin.

14) Kauppakassipalvelu on myös hyvä apu arkeen, isoissa kaupungeissa ainakin saa kohtuuhintaan tilattua ruokaostokset netin kautta kotiin. Me käytettiin tätä vuoden verran.

Aika iso haaste kaksosvauvojen kanssa on logistiikka, eli kahden vauvan liikuttelu ja sijoittelu. Sitä helpottaa mm.

15) Sitteri / turvakaukalo / leikkimatto / imetystyyny / sänky – mahdollisimman monta turvallista paikkaa, mihin vauvan voi laskea käsistään, kun se toinen vaatii huomiota.

16) Hoitopöytä. Vaippoja vaihdetaan alussa vähintään 15 päivässä. Hoitopöytä helpottaa oman selän kuormitusta, kaikki tavarat voi pitää siinä käsillä, alustan voi suojata ja ympäristöstä raivata herkemmät esineet suojaan. Meillä hoitopöytä oli sen verran iso, että siihen mahtui kaksi vauvaa kerralla, kumpikin omalta puoleltaan, niin kuin tuossa kuvassa. Tarvitaan toki myös kaksi vaipanvaihtajaa.

17) Kantoreppu – on siis olemassa myös kaksosten kantoreppu, netistä löytyy usempiakin malleja, meillä oli saksalainen weego ja se oli kyllä hyvä, sekä kotona vapauttamassa kädet että lumisena talvena vaunujen sijasta. Kovin monta kuukautta vauvoja ei jaksa siinä kantaa, eli myös yksösten reput /kantoliinat voi olla hyvä.

18) Kylpytuki. Ei sitä vauvaa voi ammeeseen jättää yksin, mutta sen sekunnin voi irrottaa kädet, kun hyssyttää siinä vieressä sitterissään odottavaa.

Muita elämää helpottavia juttuja oli mm.

19) Kuumavesipullo tai kauratyyny. Auttoi siirtämään vauvat syötöltä takaisin sänkyyn, kun se oli valmiiksi lämmitetty, ja jos joutuivat olemaan yksin sängyssä, niin lämmitin selkää vasten kelpasi sisaruksen korvikkeeksi rauhoittamaan.

20) Sänkyyn pääpuolelle aluslakanan päälle harso tai vanhasta lakanasta leikattu pala (tämän lainasin Anna Wahlgrenin lapsikirjasta) – vähän vähemmän pyykkiä, kun koko lakanan sijaan puklataan vain tämä ”tyynyliina”.

21) Unipussit. Koska vauvat piti nostaa sängystä syötöille ja takaisin, se oli pusseissa helpompaa, kun lämpötila pysyi suunnilleen samana eikä tarvinnut venkslata peittojen kanssa. Kaksi selvästi eriväristä pussia (vaalea /tumma) helpottaa myös sitä, ettei sekoita vauvoja yöllä (vaikka sekoittaa ne kuitenkin).

22) Tarpeeksi iso vaatevarasto (myös niitä ihan pienimpiä). 8-10 kpl jokaista vaatetta on aika minimi. Pesukonettahan täytyy joka tapauksessa pyörittää melkein joka päivä, mutta ei ole sanottu, että vaatteita kerkeää ja jaksaa samaan tahtiin laitella takaisin hyllyyn. Ihan kahden vauvan vaatevarastoa ei tarvitse, jos käyttää samoja vaatteita molemmilla, mutta on kyllä kiva, jos ainakin bodyt on omat, vauvat tunnistaa helpommin ja aika nopeasti sitä rupeaa pitämään tiettyjä vaatteita tietyn vauvan omina.

Ja hei, vain kietaisubodyja pienissä koossa, kukaan ei halua ujuttaa vastasyntyneen päätä ja käsiä bodyn kaula-aukkoon tai hihoihin eikä varsinkaan kahta kertaa peräkkäin. Meillä toimivin arkivaate oli kietaisubody ja puolipotkarit, vaipanvaihdot sujuu näppärästi ja maidot ja puklut tahraa hyvällä onnella vain bodyn. Myös nilkkaan asti avautuvia potkupukuja oli kyllä käytössä. Ja vaipanvaihtoa ja pukemista helpottaa kummasti vaatteiden järjestäminen lajin mukaan pinoihin tai koreihin hoitopöydän viereen kurkotusetäisyydelle.

Logistiikkaan kuuluu tietysti myös tuplavaunut ja auto /julkiset kulkuvälineet, mutta niihin mä taidan palata toiste.

Oletteko käyttäneet samoja taktiikoita, vai onko joku ihan muu juttu toiminut?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksosraskaus – käytännön vinkkejä ja huomioita

kaksosraskaus - käytännön vinkkejäBlogiin oli tultu haulla ”kaksosarkeen helpottavia asioita”. Mä totesin, että kyllä, ne perheet, joihin kaksoset on vasta tulossa tai joilla on pienet kaksosvauvat, ansaitsee kaikki vinkit, mitä vain internetiin mahtuu. Aika monta hetkeä mä olen itsekin viettänyt kauhunsekaisin tuntein miettien, miten ihmeessä me voidaan selvitä kaksosten kanssa, kun jo yhden lapsen vauva-arki oli tuntunut melkoiselta suoritukselta. Ja siinä vaiheessa ei auta vakuuttelut siitä, että kyllä siitä vain selviää, se kaksosarki lähtee rullaamaan ja kohta ei enää ymmärrä, miten yhden vauvan kanssa ihmiset saa aikansa kulumaan. Vaikka niinhän se menee.

Ja kun mä kerran pääsin vauhtiin, niin huomasin, että tästä on tulossa pitkä postaus, joten jaoin sen kahtia, tässä osassa siis käsitellään vain raskausaikaa, ja vauva-arki tulee sitten myöhemmin.

Kaksosraskaus

Unohda kaikki ne ”raskaus ei ole sairaus”, ”odottajan ei tarvitse syödä kahden edestä”, ”terveellinen ruokavalio ja liikunta riittävät vauvan kasvuun” -jutut. Yhden vauvan kanssa joo, kahden kanssa ei. Monikkoraskaus voi sujua ilman ihmeempiä vaivoja laskettuun aikaan saakka ja vauvat syntyä nelikiloisina, mutta se on paljon todennäköisempää jos pidät itsestäsi ja vauvoista huolta.

Raskaana ollessa päällimmäisenä mielessä on aina vauvojen hyvinvointi. Ja hei, hyviä uutisia, siihen voit vaikuttaa! Kaksosvauvoilla yksi yleisimpiä ongelmia on keskosuus ja pieni syntymäpaino, myös täysiaikaisena syntyneillä. Näihin molempiin vaikuttaa suoraan äidin painonnousu raskausaikana. Ensimmäisellä kolmanneksella painonnousu on usein vähäistä (mulla itsellä ei pahoinvoinnin vuoksi tullut painoa yhtään), mutta siitä eteenpäin sitä pitäisi saada 500g/vko, jotta rv24 mennessä painoa tulisi n. 12kg lisää – tämä vähentää merkittävästi ennenaikaisuuden riskiä ja on suorassa suhteessa vauvojen syntymäpainoon. Koko raskauden aikana olisi siis hyvä kerätä 15-20kg, lähtöpainosta riippuen. (Näissä luvuissa lähteenä American Pregnancy Association -sivut.) Painoa ei tietenkään kannata kerätä ahtamalla pullaa naamaansa, vaan vauvojen kasvuun tarvitaan proteiinia, ja paljon.

Mulle ei neuvolasta sanottu mitään tästä ruokavaliosta ja painonnousun tärkeydestä, onneksi googlasin ahkerasti ja tuttu kaksosäiti myös muistutti asiasta. Syöminenhän kuulostaa helpolta, mutta mulla ainakin vatsalaukku hävisi vauvoille 6-0 taistelussa tilasta, ja niinpä annoksia joutui pienentämään aika nopeasti. Koetin sitten syödä enemmän tai vähemmän koko ajan: aamiaisen, lounaan, välipalan ja päivällisen lisäksi vielä kaksi välipalaa lisää ja iltapala ennen nukkumaanmenoa. Pähkinöitä, rahkaa, juustovoileipiä, maitolasillisia ja aterioilla aina reipas annos lihaa tai kalaa. Ja vielä jotain vihannesta siihen päälle – kävi kyllä työstä, mutta paino nousi, ja vauvat painoivat täysiaikaisina syntyessään 2,3kg ja 2,6kg. Ei mitään jättiläisiä siis, mutta sen verran, että pääsivät suoraan kotiin, eikä kaksosuudesta jäänyt terveysongelmia.

No sitten on se odottavan äidin hyvinvointi. Äidit on erilaisia ja niin on raskaudetkin, mutta keskimäärin kaksosraskaudessa oireita ja vaivoja on enemmän (mä olen omat raskausoireet laskenutkin tonne aikaisempaan postaukseen). Maha kasvaa, ja se kasvaa nopeasti. Mä olin töissä opettajana rv28 saakka, jolloin onneksi alkoi kesäloma (muuten mut olisi laitettu sairaslomalle – kaksosodottajat ei yleensä ole töissä äitiysloman alkuun saakka). Maha oli silloin sen kokoinen kuin yksösraskauden loppupuolella. Sitten oli vielä koko kesä edessä. Mulla omaan jaksamiseen auttoi se, että lepäsin niin paljon kuin pystyin. Koulussa hyppytunneilla kävin pitkälleni, samoin usein töiden jälkeen ja loman alettua aina esikoisen päiväuniaikaan. Makasin vasemmalla kyljellä (veri kiertää siinä asennossa istukkaan parhaiten), luin tai nukuin.

Neuvolassa kehotettiin jatkamaan liikuntaa oman voinnin mukaan. No, oma vointi oli siis se, että jo parinsadan metrin kävely (junalta töihin tai koiran kanssa korttelin ympäri) supisteli tosi paljon ja uuvutti ja hengästytti niin, että olin sen jälkeen taas valmis menemään pitkälleen. Eli liikuntaa en todellakaan yrittänytkään harrastaa. Siihen ehtii palata sitten joskus, kun kaksosten jääkiekkoharkkojen aikana on hyvää aikaa.

Mutta oli myös sellaisia pieniä oloa helpottavia tavaroita.

  • Tukivyö. Tästäkin usein sanotaan, että normaaliraskaudessa ei tarvitse. Mä luulin, että se on vain selkäkipuja varten (joita mulla ei ihme kyllä ollut), mutta onneksi tajusin, että se helpottaa oloa ja liikkumista ylipäätään – ja ehkäisee supistuksia. Mulla oli ennakoivia supistuksia rv14 alkaen aina kun olin liikkeessä tai istuin pitkään, ja sen lisäksi, että se tuntuu aika inhottavalta, niin pelkäsin koko ajan, että ne rupeaa kypsyttämään kohdunkaulaa. No, näin ei onneksi käynyt, mutta tukivyön kanssa mä pystyin jopa kävelemään hitaasti ilman että rupesi heti supistelemaan.
  • Tukisukat. 2010 oli kuuma kesä, mutta mä totesin hyvin nopeasti, että helteelläkin on kivempi pitää polvipituisia mustia tukisukkia kuin elää elefantinjalkojen kanssa.
  • Tyynyt nukkumiseen. Varmaan yksösraskauden loppupuolella monet huomaa saman, mutta kun esikoisen kanssa mulla ei maha ehtinyt kasvaa, niin en ollut tätä kokeillut. Nyt nukuin kaksi kolmannesta raskaudesta yksi tyyny jalkojen välissä, toinen mahan alla ja kolmas selän takana. Ja jos kuulostaa hankalalta, niin olet oikeassa – mutta kylkeä ei muutenkaan voinut kääntää heräämättä, koska maha oli käännettävä erikseen, joten sama se, jos siinä sitten asetteli tyynytkin uudelleen. Ja kävi vessassa. Ja joi vettä. Ja söi voileivän. Ja koetti vakuuttaa A-vauvalle, että nuku nyt äläkä myllää, herätät sen B:nkin muuten.
  • Äitiysvaatteet. Esikoisen kanssa mä pärjäsin parilla paidalla, yksillä äitiyshousuilla ja -hameella, muuten käytin omia vaatteitani. Nyt mä olin ajatellut vähän panostaa äitiysvaatteisiin, koska onhan ne mukavampia. Ostin xs-kokoisen satsin käytettynä heti raskauden alussa (esikoisen imetys vei yhden vaatekoon). Synnytykseen lähdin L-kokoisessa teltassa. Eli vaatteet tosiaan kannattaa ostaa käytettynä ja myydä eteenpäin sitä mukaa kun ne jää pieniksi. Mulla mahan lisäksi kasvoi rintakehän ympärys niin, etten mahtunut niihin omankokoisiin äitiysvaatteisiin. M-kokoinen äitiysmekko, jossa juhlin veljeni häät toukokuussa, ei enää heinäkuussa mennyt kaulaa pidemmälle, kun olisin lähtenyt siinä kansallispäivän juhliin Ranskan suurlähtystöön. Piti sitten mennä vähän arkisemmassa mekossa – mutta ne tukisukat jätin sinä iltana pois.

Kaksosraskaus on hyvää aikaa myös harjoitella, mitä monikkoperhe -elämä oikein tarkoittaa: pitää osata pyytää apua. Ystävät ja sukulaiset auttaa yleensä todella mielellään, ja helpointa kaikille se on, kun keksit ihan konkreettisia asioita, mitä voit ehdottaa, kun apua tarjotaan. Lähteä hakemaan vaunuja, auttaa hoitopöydän kasaamisessa, pestä ja viikata vauvojen vaatteet paikalleen, imuroida, siivota jääkaappi, tulla laittamaan ruokaa ja jäädä syömään. Meillä eniten apua tarvittiin tietysti esikoisen hoidossa, ja pari viimeistä raskausviikkoa mun vanhemmat keksi sille kaikenlaista kivaa kesäohjelmaa sinä aikana kun mä makasin kyljelläni ja mies laittoi kämppää kuntoon vauvoja varten.

Ja tästä onkin sitten hyvä jatkaa kaksosten vauva-arki postaukseen.

Erityisesti muilta kaksosten äideiltä toivon tietysti lisäyksiä: mikä kaksosten odotusta helpotti, ja mitä olisit toivonut tietäneesi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.