Etätöissä päiväkodissa

Olin etätöissä. Tiedän, että tässä koronarajoitusten vuosipäiviä vietettäessä tää ei enää kovin monelle ole uutta ja jännää, mutta näin päiväkoti-ihmisenä se on. Viime keväänä, kun lapsista 80% oli kotona, pidin niille etäkokoontumisia, mutta silloinkin minä ja muutama paikalla ollut lapsi istuttiin päiväkodissa koneen ääressä. Toiset sitten otti yhteyttä, kuka isin työkoneella kotikeittiön pöydän äärestä, kuka mummin tabletilla Pohjanmaalta, kuka mökillä äidin puhelimella. Moikattiin, koetettiin vähän kertoa kuulumisia, esiteltiin uusimmat piirustukset ja esiteltiin eri värisiä esineitä. Mä olin kyllä silloin keväällä aivan erityisen kiitollinen siitä, että päiväkoteja ei Helsingissä suljettu, vaan saatiin olla normaalisti töissä.

Nytkään mä en varsinaisesti kasvattanut lapsia etänä, vaan olin koko päivän (etä)koulutuksessa, johon sitten yhtä hyvin saattoi osallistua kotikoneelta. Ja otin kyllä etätyöpäivästä kaiken irti. Pidin siistejä vaatteita, joissa ei ollut taskuja (koska vaatteiden ei tarvinnut palvella puhelimen, avaimen, nenäliinojen, legopalojen ja paljettien kantamisessa). Jätin tukan auki, koska kukaan ei ollut kiskomassa sitä tai pyyhkimässä siihen nenäänsä. Söin lounaaksi thaikuution ihan yksin nousematta kertaakaan pöydästä tarjoilemaan lisää ruokaa, hakemaan leipää tai pyyhkimään kenenkään kaatunutta maitoa tai kakkaista takapuolta. Toppahousuja en vilkaissutkaan. Keittelin teetä keskellä aamupäivää ja kävin vessassa kertomatta siitä kenellekään. Suklaatakin söin, keskellä työpäivää ja ihan kaikkien näkyvillä.

Tiedän kyllä vuosilta yksinyrittäjänä, että kovin montaa kuukautta mä en tästä nauttisi, mutta näin kerran viidessä vuodessa tuntui aika luksukselta. Seuraavana päivänä töissä taas sitten muistuttelin itselleni kaikkea sitä, mistä silloin päiväkodissa aloittaessani erityisesti nautin. Työkavereita on koko ajan vähintään huutomatkan päässä ja merkityksellisiä ihmiskontakteja päivä täynnä. Asiakkaat pysyy samoina päivästä ja vuodesta toiseen niin, että ne ehtii oppia kunnolla tuntemaan. Niille ei tarvitse myydä mitään, vaan joku muu huolehtii markkinoinnin ja asiakashankinnan. Laskutustakaan mun ei tarvitse hoitaa. Lämmin lounas kärrätään joka päivä valmiina pöytään ja joku muu vielä pyyhkii sen pöydän mun jäljiltä. Ulkoilla saa keskellä kirkasta päivää, eikä koneen ääressä takuulla tule istuttua kerralla tuntia kauempaa. Joku muu kertoo, koska mun pitää aloittaa päivän työt ja milloin on siltä päivältä tehty tarpeeksi. Että tsemppiä teille kotikonttorilla puurtajat, ei käy kyllä kateeksi.

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa ja bongata postaukset sieltä tai seurata Bloglovin’issa.

Mitä kuuluu?

Vähän ryppyisempi, vähän pörröisempi.

Niinhän sitä on tapana kysyä, kun tavataan pitkästä aikaa. Sitten vastataan, että no, ei mitään ihmeellistä, koska siltähän se tuntuu omassa elämässä, harvemmin onneksi tapahtuu mitään muuta kuin pieniä arkipäiväisiä asioita. Mutta kun niitä kerää muutaman vuoden, niin niistä onkin jo ehtinyt kertyä ihan uudenlainen elämä. Siksi pitkästä aikaa tavatessa ei oikein tiedä, mistä sitä aloittaisi.

Mietin tässä juuri, että kuusi vuotta sitten nykyinen pomo, päiväkodin johtaja, taisi kysyä työhaastattelussa sen klassisen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?” Vastasin jotain epämääräistä siitä, että vaikea sanoa, jos viihtyisin päiväkodissa, niin varmaan niissä töissä. Oikeasti en todellakaan tiennyt, ainoa tavoite oli saada vuodeksi hiukan leveämpää leipää pöytään (tai edes jotain leipää), kun pyörittämistäni lasten filosofiakahviloista sitä ei irronnut ja mies oli ilmoittanut aloittavansa maisteriopinnot. Olin hakenut lastenhoitajan paikkoja sekä suomenkielisistä että hetken mielijohteesta myös ruotsinkielisistä päiväkodeista, kun filosofiatuokioita päiväkodeissa vetäessäni olin tykännyt niiden tunnelmasta. Ruotsinkieliseltä puolelta kutsuttiin työhaastatteluihin samana iltapäivänä ja siinä sitä sitten istuttiin, käsilaukussa Tove Janssonin Resa med lätt bagage, jonka kanssa olin koettanut virvoittaa ruosteessa olevaa kieltä bussimatkalla.

Ja viisi vuotta myöhemmin olin edelleen samassa päiväkodissa, päteväksi varhaiskasvatuksen opettajaksi opiskelleena, lärare i småbarnspedagogik ja nykään myös yksikön varajohtaja. Ehkä se menee jotenkin niin, että mä olen elämässäni haahuillut jo ihan tarpeeksi, joten nyt oli aika tarttua asioihin. Parin vuoden jälkeen en enää edes miettinyt vaihtoa suomenkieliselle puolelle – vaikka ei se nyt vieläkään ihan poissuljettu mahdollisuus ole.

Muita pikku juttuja vuosien varrelta:

  • En ole enää yrittäjä. Parin vuoden palkkatyöläisyyden jälkeen lopetin Leluteekki-yrityksen. Vuoden (vai pari?) pidin lasten filosofiakahviloita vielä töiden ohella, mutta sitten en enää jaksanut. Filosofiaa lapsille -yhdistyksen kautta olen vielä välillä pitänyt työpajoja, mutta hyvin harvakseltaan.
  • Olen opiskellut kolme vuotta sosionomiksi Ylivieskassa. Kyllä, Ylivieskassa. Tosin monimuoto-opetuksena, eli yhteensä vietin Ylivieskassa ehkä kolmisenkymmentä päivää, junassa toisen mokoman (tai siltä se tuntui) ja tietokoneella sitten loput ajasta. Siellä junassa olisi muuten ehtinyt kirjoittaa postauksen jos toisenkin.
  • Olen lopettanut blogin kirjoittamisen Tuntui, että omista lapsista ei enää voinut kirjoittaa niiden yksityisyyden suojaa loukkaamatta, eikä töissä tapaamista lapsista varsinkaan voinut kirjoittaa. Ja sitten oli muuta kirjoitettavaa, opiskelujuttuja ja oppikirjoja.
  • Olen nimittäin ollut yhtenä käsikirjoittajana tekemässä alakouluun 3.-6. -luokkien elämänkatsomuksen kirjaa. Töiden (ja opiskelujen) ohessa se oli aika rankka sivuprojekti, mutta kyllä kannatti, Peilistä tuli tosi hienot kirjat. Että jos lapsesi kertoo katsoneensa ET:n tunnilla videoita seitsemännen tunnin peräkkäin, niin opettajalle voi vinkata, että muutakin opetusmateriaalia löytyy.
  • Koira on kuollut (lähinnä vanhuuttaan), elettiin neljä vuotta ihanan vapaata koiratonta elämää ja sitten menin ja hankin viime keväänä uuden koiran. Elämäni paras heräteostos.
  • Auto on hajonnut (lähinnä vanhuuttaan). Pari vuotta ollaan oltu nyt autoton perhe, mistä olen tyytyväinen.
  • Lapset on kasvaneet. Niinhän ne tuppaa tekemään. Yhtäkkiä kukaan ei enää mene kahdeksalta nukkumaan, eikä ketään tarvitse kuskata minnekään. Talvirukkasten ostaminen ja etsiminen ei vielä ole loppunut, mutta sitä aikaa kohti mennään, jolloin huolehdin vain omista rukkasistani (ah, mitä toiveajattelua, mähän huolehdin töikseni kahdenkymmenen lapsen rukkasista).
  • Tukka on kasvanut. Niinhän se tuppaa tekemään (varsinkin kun ei käy kampaajalla.)

Että sellaista. Ei mitään ihmeellistä, mutta kun aika menee niin nopeasti, niin siitä kertyy elämä.

Mitäs teille kuuluu?

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa, jos vaikka tulisi lisää postauksia.