Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta ”esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: ”Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: ”No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: ”En mä voi kantaa sua nyt.” ”Miksi?” ”Mä en jaksa.” ”Miksi?” ”No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. ”Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi ”koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  ”Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. ”Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että ”sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Keitä lapsen synttäreille pitäisi kutsua?

lapsen synttäreille

Kysymys joka polttelee koulunpihalla: keitä synttäreille kutsutaan? Helppoahan olisi vastata, että kaikki luokan /ryhmän lapset, tai edes kaikki samaa sukupuolta olevat. No meillä ei olla toimittu näin.

Esikoisen ekat kaverisynttärit pidettiin, kun se täytti neljä, ja kaksoset oli kolmiviikkoisia. Esikoisen luokalla oli 21 lasta. Mä selitin sille, että se voi kutsua kolme vierasta, niin että lapsia on yhtä paljon kuin sankarilla ikävuosia. Ja vaikka mun veli vaimoineen oli auttamassa ilmapallojen puhaltamisessa, onginnassa ja vauvojen kanniskelussa ja kakun lapsi teki yhdessä isoisänsä kanssa, niin silti mulla on niistä synttäreistä mielikuva, että kuljen huoneesta toiseen syöttäen yhtä vauvaa ja paimentaen jostain syystä väärässä paikassa olevaa vierasta.

Kaksosvauvat on varmasti pätevä syy rajoittaa synttärivieraiden määrää, mutta meillä on menty tällä samalla laskukaavalla siitä eteenpäinkin. Jossain vaiheessa siirryttiin siihen, että vieraita saa olla yhtä monta kuin ikävuosia, ja tänä vuonna heittäydyin höveliksi ja sanoin, että voi olla pari enemmänkin – mutta sitten kaikki ei päässeet ja lapsia tuli tasan kahdeksan. Se oli oikein mukava määrä, kaikki mahtui vielä pöydän ääreen, ja yhdeksän kahdeksanvuotiasta tyttöä on mukava ja sivistynyt seurue.

IMG_1658

Ongelma on tosiaan siinä koulunpihassa. ”Ketä sä kutsut sun synttäreille?” ”Mä en kutsu sua mun synttäreille, jos et leiki mun kanssa!” Jne. Mä olen selittänyt esikoiselle, että tällaista kiristystä, uhkailua ja synttärikutsuilla pelaamista mä en siedä, ja yhdessä on pohdittu, miten paha mieli sellaisesta tulee. Joten kutsut jaettiin vähän vaivihkaa – mutta silti varmasti ainakin yhdelle kutsumatta jääneelle luokkakaverille tuli paha mieli. Eikä auta sanoa, että kutsut pitäisi lähettää sähköpostilla tai vaikka tekstarilla suoraan vanhemmille, luokalta on kerätty yhteystietolista, mutta se ei ole täydellinen, eli muutama paperikutsu olisi kuitenkin pitänyt toimittaa reppupostissa.

No miksei sitten tänä vuonna vain kutsuttu kaikkia? Koska esikoisen luokalla on 24 lasta ja 15 tyttöä. Ja paras ystävä on eri luokalla. Ja toisella rinnakkaisluokalla on pari muuta hyvää kaveria vanhasta koulusta. Yhdeksän kahdeksanvuotiasta oli mukava ja sivistynyt seurue, mutta yhdeksäntoista kahdeksanvuotiasta mä kaitsen vain töissä (plus että täällä kotona on vielä ne kaksi nelivuotiastakin – ja koira). Meillä ei ole erityisen iso asunto, leikkipuiston tilat on vielä pienemmät ja kerhohuoneella ei ole mitään leluja. Nyt sattui hyvä ilma, ja lapset leikkivät ulkonakin, mutta mitä jos olisi satanut?

Toinen juttu on se, että nopeasti ollaan tilanteessa, jossa syntymäpäiväjuhlia on joka viikonloppu koko kouluvuoden ajan, jos kaikki luokan viisitoista tyttöä (plus ne pari muuta kaveria) kutusuvat kaikki synttäreilleen. Sehän on mahtavaa, ajattelee ehkä se kahdeksanvuotias. Mä kävin aikoinaan tusinan kaverin synttäreillä, ei se ollut mikään ongelma. Mutta ne asuikin kaikki noin kilometrin säteellä meiltä, ja mä tepsutin synttäreille itse juhlakengissäni – tai sinne mentiin kaikki yhdessä suoraan tarhasta tai koulusta.

Esikoisen koulussa synttärit tarkoittaa sitä, että toinen vanhemmista varaa kolmisen tuntia viikonloppuiltapäivästä toimiakseen kuskina jossain päin akselia Kulosaari, Myyrmäki, Kirkkonummi. No, mikäs siinä, nykyään meillä on auto käytössä ja navigaattorikin, joten takana on ne ajat, kun koetetaan suunnistaa reittioppaasta printatulla kartalla jossain päin talvipimeää Mankkaata. Että hoituuhan se – kun niitä vieraita on yksi kuskattavana. Me ollaan ihan kohta tilanteessa, että meillä on kolme synttäreille lähtijää. Kaksoset vielä jonkun aikaa käy samoissa kemuissa, mutta jos mietit, että kolme lasta kutsutaan viisilletoista synttäreille kouluvuoden aikana, ihan laskennallisestikin joka viikonlopulle osuisi useammat synttärit. Yhden matkan varrella asuvan luokkakaverin äiti onkin ystävällisesti kuskaillut myös meidän esikoista, koska niiden neljän lapsen perheessä sunnuntai käytännössä kuitenkin kuluu synttärikutsuilta toisille suhaamiseen, ja se onko lapsia kyydissä neljä vai viisi rupeaa olemaan ihan samantekevää.

Voisihan sinne synttäreille sitten olla menemättä, jättää väliin ne, jotka ei omaan aikatauluun sovi. No, sanopa lapselle, että se ei nyt pääsekään näille synttäreille, joille se juuri sai kutsukortin, ja jonne kaikki kaverit jo suunnittelee viemisiä ja leikkejä. Ja samanlaista peliähän siitäkin helposti tulee, kenen synttäreille mennään ja kenen synttäreille ei. Eli mun silmiin lapsen synttäreille kutsumatta jättäminen on palvelus niille muille vanhemmille. Niiden ei silloin tarvitse tuskailla, miten sovittaa taas yhdet juhlat viikonloppuun, niiden ei tarvitse miettiä, onko juuri tämä kaveri niin tärkeä, että jätetään mökkireissu sen takia tekemättä, eikä niiden tarvitse selittää lapselleen, miksei se saakaan mennä juhliin, jonne se on saanut kutsun. Mä vilpittömästi toivon, että meidän lapsia ei kutsuta kaikkien luokkakavereidensa synttäreille – ne muutamat parhaiden kavereiden juhlat riittää ihan hyvin, sekä lapsille että varsinkin mulle.

kakku lapsen synttäreille, kynttilöiden puhaltaminen

Eli kaikki kutsukoot vain ne parhaat kaverinsa.

Mutta mutta, mitä jos luokalla on joku tai joitain, joita kukaan ei kutsukaan, totesi Erään Tuntemani Lapsen äiti. Kuulostaa ihan kamalalta – ja valitettavasti ihan realistiselta. Niinpä mä ehkä muotoilen tän imperatiivini toisin: on hyvä jos jotkut kutsuu kaikki, ja toiset taas vain osan. Että kaikki lapset saa kutsun ainakin muutamiin juhliin, mutta yhdellekään lapselle ei tule toistakymmentä kutsua. Ensi vuonna meidän vieraslistaa mietittäessä mä ehkä kyselen vähän myös, kuka ehkä odottaa kutsua synttäreille, ja onko luokassa joku, jota ei ole paljon juhlissa näkynyt.

Laskut menevät uusiksi joka tapauksessa: esikoinen totesi, että ensi vuonna se haluaa kutsua poikiakin.

Miten teillä on päätetty kaverisynttäreille kutsumisesta – tai niille osallistumisesta?

p.s. Ja nyt siis pohdittiin vain kaverisynttäreitä. Ja vain koulukavereita. En ryhdy edes kuvittelemaan uusperheiden synttäreitä tai miettimään, olisiko pihakavereita pitänyt kutsua myös.

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

 

 

Arkistojen aarteita: kotiäidin CV

 

Tämä tuli mieleen lukiessani kommentteja noista erilaisista elämänvalinnoista. Tämän CV:n ensimmäinen versio on  alunperin julkaistu maaliskuussa 2013, nyt mä vain vähän lisäilin.

Kaksostenrattaat

Minulla on vankka kokemus erityisleveiden kuljetusten hoitamisesta.

Perhelehdissähän näkee aina välillä juttuja otsikolla ”Päivitä CV äitiyslomalla”. Sitten selitetään, miten arvokkaita taitoja ihminen oppii lapsia kotona hoitaessaan, ja miten näitä voi sitten tuoda esiin uutta duunia hakiessaan. Kirsi Pihakin aina vauhkoaa äitijohtajuudesta. Että kyllä siinä jotain täytyy olla.

No, mä olen sitten miettinyt, mitä kaikkia arvokkaita taitoja olen oppinut näiden perhevapaavuosieni aikana. Onhan niitä kertynyt:

– osaan käyttää kestovaippoja ja taitella harson. Osaan myös vianmäärityksen perusteet.

– kielitaitoni on laajentunut valtavasi, voisin helposti kirjoittaa ”mammahorinat – suomi -mammahorinat” -sanakirjan. Voitko käsi sydämellä sanoa, että ennen kuin suunnittelit lapsen saamista, tiesit, mitä tarkoittaa avorattaat, babybjörn, hahtuvavillikset, kiintymyysvanhemmuus, maissinaksu, niskakakat tai teutoniat? Minulla on myös vähintään tyydyttävät tiedot ranskalaisesta mammahorinasta – osaatko esimerkiksi luokitella kuuluvatko ”gigoteuse”, ”barboteuse” ja ”grenouillère” kasvikuntaan, eläinkuntaan vai vaatekuntaan?

–  sietokykyni päälleni roiskittuja eritteitä kohtaan on kasvanut melkoisesti. Lattialle roiskituille eritteille enää nauran.

–  pystyn kuulostamaan innostuneelta sellaisista aiheista kuin kaivinkoneet, höyhenet, voikukat ja pitkät kepit. Voisin varmasti tehdä radiomainoksen mistä tahansa näistä.

–  osaan pakata hoitolaukkuun kaiken tarpeellisen ja varalusikan kahdessa minuutissa. Usein muistan myös ottaa hoitolaukun mukaan.

– kriisitilanteessa osaan keskittyä olennaiseen, eli etsimään kaapista pingviinilaastaria.

– osaan suoralta kädeltä luetella kahdeksan eri talvihaalarimerkkiä ja tehdä vertailevan yhteenvedon jokaisen ominaisuuksista ja hinta-laatusuhteesta. Minulla on myös vähintään tyydyttävät tiedot ranskalaisista lastenvaatemerkeistä ja talvipukeutumisesta.

– hallitsen ainakin kolme erilaista harhautustekniikkaa, joilla lusikka saadaan vastahakoisen vauvan suuhun. Tiedän myös, ettei avokaado oikeasti ole toimiva sormiruoka.

– minulla on viiden ja puolen vuoden kokemus maidontuotantoalalta. Hallitsen niin maidontuotannon teorian kuin käytännönkin ja minulla on kattava kuva myös maidontuotantoon käytetyistä apuvälineistä.

– olen logistiikkaekspertti. Pystyn optimoimaan kolmen lapsen ja seitsemän kauppakassin kuljetukset kolmeen eri paikkaan ottaen huomioon vallitsevan liikennetilanteen.

– urheiluvalmentajana olen keskittynyt joukkuepyöräilyyn. Eityisesti olen kehittynyt ”ylämäkeen vuorotellen työntäminen” -osakokeessa.

Mutta jos miettii, mitä mä olen eniten tehnyt näiden yhteensä reilun viiden vuoden aikana, niin kyllä kärkijoukkoon nousee vaipanvaihdot. Sitähän sanotaan, että missä tahansa lajissa voi tulla mestariksi 10 000 toistolla. Laskin, että vaikka mies on tehnyt oman osuutensa, niin kyllä mulla on toi raja mennyt rikki jo joku aika sitten. Eli ehkä voisin otsikoida seuraavan työhakemukseni vaikka: ”Mis sie tarvitset oikein hyvvää vaipanvaihtajaa.  Täs siul on sellanen!”

p.s. Oikeasti ainut asia mitä sain esikoisen hoitovapaasta irti työnhakuun oli motivaatio. ”Mä olen kyllä tosi innoissani palaamassa työelämään”, tuli työhaastattelussa ilmeisesti sellainen epätoivon kiilto silmissä että paikka tuli. Ja kaksosten hoitovapaan jälkeenhän mä palkkasin itseni heti vetämään lasten filosofiakahviloita, vaikutin niin pätevältä.

Mitä arvokkaita taitoja itse olet oppinut lasten kanssa kotona? Olisiko niistä oikeasti hyötyä muuallakin kuin päiväkodin pienten puolella?

p.s. Myönnetään, synttäriviikonloppuna ei ollut aikaa eikä energiaa oikean postauksen kirjoittamiseen. Mutta ehkä synttäreihinkin vielä palataan.

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Talvihaalarit ja muita valintoja

 

talvihaalarit 2014

Kauden värit lisää liikenneturvallisuutta jos ei muuta.

Rupesin kirjoittamaan valitusta siitä, miten kahden aikuisen tuloilla ei ole varaa ostaa kolmelle lapselle talvihaalareita. Sitten muutin mieleni. Mä en oikeasti tiedä, onko varaa, koska me ei vielä neljään vuoteen olla oltu tilanteessa, jossa meillä olisi kahden aikuisen palkkatulot käytössä.

Kyse on valinnoista. Mä valitsin opiskelualani sen mukaan, mikä musta tuntui tärkeältä, en sen mukaan, missä työllistyisin hyvin palkattuun työhön. Mies valitsi työn, joka on mielekäs ja innostava, mutta josta maksetaan murto-osa siitä palkasta, mitä samalla koulutuksella toisista hommista maksetaan.

Me valittiin, että esikoinen oli kotona 3-vuotiaaksi asti, vaikka se tarkoittikin sitä, että viimeinen vuosi kitkuteltiin sillä pienimmällä kotihoidontuella. Kaksosten synnyttyä tehtiin sama valinta, ja ei, kaksosista ei saa kaksinkertaista vanhempainpäivärahaa eikä kotihoidontukea, vaikka kaksi turvaistuinta ja kaksi paria samankokoisia kenkiä niille olisi ihan hyvä hankkia.

Me on valittu vuokralla asuminen, joten meillä ei ole isoja asuntolainan lyhennyksiä. Ja kaksosten mentyä hoitoon mä valitsin yrityksen perustamisen palkkatöiden sijaan päästäkseni toteuttamaan keksintöäni, vaikka toistaiseksi mä en ole filosofiakahviloista voinut itselleni maksaa palkkaa.

Aina välillä olisi kiva, jos rahaa olisi enemmän myös sellaisiin arjen valintoihin (vaikka ulkona syömiseen, niihin talvihaalareihin tai omiin vaatteisiin). Silloin mun täytyy muistuttaa itselleni, että me ollaan tosiaan valittu näin, ja saatu niitä itselle tärkeitä juttuja. Ongelma on tietysti se, että ne valinnat joutuu tekemään silloin, kun ei vielä täysin näe niiden seurauksia, eikä missään vaiheessa kuitenkaan voi peruuttaa ja valita toisin.

Ei siis ole pelkästään ekologinen valinta, että meidän lapset kulkee kirpparivaatteissa, vaan se liittyy meidän perheen muihin elämänvalintoihin. Paitsi että nyt on kaikilla upouudet talvihaalarit, isovanhemmilta synttärilahjana. Että ei tarvitse talvellakaan ulkoilla vuorotellen niin kuin ennen vanhaan, kun ei ollut virsuja kaikille. Paitsi että talvisaappaat unohtui paketista. Lähdenpä tästä selaamaan huutonettiä.

Mua kiinnostaa: millaisia valintoja te olette tehneet, ja oletteko niihin tyytyväisiä?

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Lapsiluvusta – kuka sen päättää?

erimunaiset kaksoset

Meidän kaksoset tietysti oikeasti on erimunaiset.

Unelmien lapsiluku on vaikea asia. Kaikki eivät lapsia saa vaikka haluaisivat, tai ei niin montaa kuin olivat uneksineet. Toisissa perheissä vanhemmilla voi olla keskenään erilainen käsitys asiasta. Toisinaan taas lapsia tulee perheeseen paljon enemmän kuin kumpikaan vanhemmista olisi halunnut. Hesarissa oli (taas) juttu vanhoillislestadiolaisten äitien (ja isien) uupumuksesta, aiheesta on ilmestynyt uusi kirja ”Usko, toivo ja raskaus”. Mä tiedän, että se ei ole koko totuus, toisissa lestadiolaisperheissä lapsia on ”vain” puolentusinaa, toiset on onnellisia ja tasapainoisia 11 lapsen perheitä, mutta sitten on niitä, joiden unelmien lapsiluku on täyttynyt jo aikaa sitten, eivätkä vanhemmat jaksaisi yhtään enempää.

Tää koskettaa mua siksi, että mä tiedän, että mä en jaksaisi enempää lapsia. Ehkä nuorempana olisin jaksanut vielä muutaman, mutta ikinä musta ei olisi tullut hyvää kymmenen lapsen äitiä. Jos meille olisi syntynyt lapset yksittäin, niitä ei varmaan olisi enempää kuin kaksi.

Ennen esikoisen syntymää mä olin ajatellut, että kolme lasta voisi olla mukava. Esikoisen syntymä pikkukeskosena pelästytti sen verran, että jonkun aikaa mä olin varma, että lapset oli nyt tässä, vauvakuume vaivasi, mutta mä ajattelin, että en ota sitä riskiä, että minä tai vauva kuollaan raskausmyrkytykseen. Merianne kirjoitti vähän aikaa sitten hyvin unelmien lapsiluvusta erityislspsen äidin näkökulmasta. Meidän päätös toisesta lapsesta kypsyi sitten pikkuhiljaa, kun pelästys hellitti esikoisen kasvaessa terveeksi vauvaksi.

Jos me ei oltaisi saatu kaksosia, meillä aika todennäköisesti olisi vain ne kaksi lasta. Viime aikoina on mediassa paljon puhuttu myös erityisherkistä ihmisistä, ja mä tunnistan itseni siitä joukosta. Lasten meteli ja vaatimukset rasittaa mua, ilmeisesti vielä vähän enemmän kuin tavanomaisemmalla hermostolla varustettua äitiä, eikä asiaa auta se, että mä nukun huonosti, ja olen väsyneenä vielä herkempi ja huonompi vastaamaan vaatimuksiin. Kahden lapsen kanssa mä olisin todennäköisesti todennut, että näistä vielä selvitään, mutta uutta vauvaa ei enää jaksa.

Onneksi me saatiin kaksoset,  ja päädyttiin kolmilapsiseksi perheeksi vähän vahingossa. Ja onneksi meidän kaksoset on olleet aika helppoja hoidettavia vauvasta asti, niin että mä olen jaksanut niiden kanssa ja voin todeta, että musta on ihanaa, että meillä on kolme lasta, ja varsinkin ihanaa, että on kaksoset. Mutta onneksi me voidaan ihan vapaasti itse päättää, halutaanko me lisää lapsia meidän perheeseen. Ajatus siitä, että joku muu antaisi mallin ja ohjeen siitä, että kolme lasta ei ole vielä meille tarpeeksi, tuntuu kamalalta. Sillä kolme lasta tuntuu olevan meille juuri sopivasti.

Mitä ajatuksia tämä teissä herätti?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Avaruusmuurahaiset ja muut lasten kysymykset

kaksoset

Mulla ei nyt ollut kuvaa muurahaisista avaruudessa, joten tässä on nejävuotissynttäreitään juhlivat kaksoset.

Miksi lintu lentää? Miksi ihmisellä on pää? Miksi tarvitaan rahaa?

Lasten festareilla Leluteekin pisteellä oli arvonta, jossa osallistujia pyydettiin myös kirjoittamaan arvontalippuunsa hyvä kysymys. Mulla oli tässä tietysti taka-ajatus, tai oikeastaan kaksikin. Ensinnäkin ajattelin, että kysymyksistä voi hyvinkin löytyä sellaisia, joista lasten filosofiakahvilat saa aiheita, ja toisaalta ajattelin vähän harjoitella koululaisten filosofiakahvilaa varten. Koululaisten kanssa on nimittäin tarkoitus jo tutkiskella kysymysten luonnetta ja vähän lajitella niitä, jotta saadaan selville, mitkä kysymykset varsinaisesti kuuluu filosofiakahvilaan.

Faktakysymyksiä

Monet lapuissa olleet kysymykset oli ihan puhtaita faktakysymyksiä. Niitähän elämässä riittää, ja niihin tarvitaan vastaus. Missä jätskiauto on? on kysymys, johon on helppo selvittää vastaus, ja vastausta voidaan pitää hyvin varmana. Millä lego värjätään? on jo vähän kinkkisempi, mutta siihenkin varmaan vastaus löytyy – mitäpä ei internetistä nykyään löytäisi. Onko avaruudessa muurahaisia? näyttää hankalalta, mutta ei ehkä oikeastaan ole sitä. Internetistä varmasti selviää, seilaako tällä hetkellä jossain avaruuskapselissa muurahaispesä, ja muuten voidaan todeta, että meidän tämänhetkisen tiedon mukaan muurahaisia ei avaruudessa ole, mutta tieto aiheesta voi tietysti tulevaisuudessa tarkentua.

Luonnontieteellisiä kysymyksiä

Iso osa lasten kysymyksistähän on sellaisia, jotka liittyy luonnontieteisiin, siihen miten maailma toimii. Parituhatta vuotta sitten filosofia vielä vastasi niihin, mutta sittemmin luonnontieteet on omineet ne itselleen.

Miten autot pysyy maapallolla? on ihan malliesimerkki tällaisesta puhtaasti luonnontieteellisestä kysymyksestä. Siitä vain sitten selittämään painovoimaa neljävuotiaalle. Lasten saaminen kyllä sivistää ihmistä melkoisesti, sillä jos vaivautuu vastaamaan edes murto-osaan niistä kysymyksistä, niin omat tiedot maailmasta karttuu melkoisesti. Ihminenhän usein oppii parhaiten opettaessaan jotain toisille.

Faktojen taakse

Luonnontieteellisiltä näyttävät kysymykset usein kuitenkin kätkee taakseen jonkun puhtaasti filosofisen kysymyksen. Mulla on valitettavan usein tapana vain vastata lasten kysymyksiin mahdollisimman lyhyesti ja tyhjentävästi, jolloin tuhlaantuu oiva tilaisuus viedä keskustelua pidemmälle. Esimerkkejä tällaisista kysymyksistä on vaikkapa

Milloin olen isompi? Tylsä minä vastaa, että ensi vuonna, tai sitten kun olet kasvanu, vaikka tästä voitaisiin päästä miettimään, mitä oikeastaan tarkoittaa iso ja isompi ja mistä sen tietää, että on isomp.

Mitä aivot on? Tähänhän voi vastata ihan vain biologian näkökulmasta, mutta mä luulen, että siellä taustalla kurkkii mielenfilosofinen kysymys siitä, mitä ajatukset oikein on ja missä ne on. Mä muistan, että musta ihmisen mielestä ja avaruudesta puhuminen oli valtavan kiehtovaa jo neljävuotiaana, se tuntuu samalta kuin vähän liian lujaa menevä liukumäki tai sukeltaminen kirkkaaseen mereen.

Missä ihmiset on ennen äidin mahaa?
Tämä on sarjassamme mahdottomia-kysymyksiä-mahdoton-vastata, mutta seuraavalla kerralla, kun multa tätä kysytään, niin mä voisin yrittääkin lähteä kyselemään, mitä ihmiset oikein on ja missä vaiheessa niistä tulee ihmisiä, missä vaiheessa minusta tulee minä.

Miksi ihmisen pitää kuolla? Klassikko, josta mekin keskusteltiin taas tänä aamuna ratikassa, ja mä pääsin esittämään mun toisen vakiovastauksen: ”Sillai se vaan on. ” (Toinen on: ”Mä en VOI tietää.” En ole ylpeä näistä.) Aika ilmeistä on, että tästähän voisi päästä miettimään, mitä kuoleminen oikein tarkoittaa, mitä me voidaan siitä tietää, mitä elämä on, ja miten nämä kaksi liittyy toisiinsa.

Miksi on olemassa rosvoja? Mahtava yhteiskuntafilosofinen keskustelunavaus. Jos ensin pohtii, mitä rosvoilla oikeastaan tarkoitetaan päästään pian omistamiseen, sääntöihin, siihen, miksi niitä tarvitaan, miksi niitä silti rikotaan, oikeudenmukaisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Filosofisia kysymyksiä

Muitakin hyviä kysymyksiä esitettiin, mutta näistä nyt mun mielestä sai jo katsauksen siihen, minkätyyppisiä kysymyksiä filosofiassa esitetään, ja millaisiin kysymyksiin keskusteluja lapsen kanssa voi suunnata.

  1. Kysymykset merkityksestä, siitä mitä asioilla tarkoitetaan. Käsiteanalyysi on aika pitkälti se, mitä luonnontieteiltä on filosofialle vielä jäänyt.
  2. Kysymykset siitä, mitä ja miten asioita voi tietää; tietämisen, uskomisen ja luulemisen erot.
  3. Kysymykset todellisuudesta: mitä on olemassa, mitä voi olla olemassa. Tämä on sellaista filosofista hörhöilyä parhaimmillaan.
  4. Kysymykset hyvästä ja pahasta,  oikeasta ja väärästä ja siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Ja valmiita vastauksiahan ei vanhemmilla mun mielestä tarvitse todellakaan olla, lapselle on tosi tärkeää se, että se huomaa, että nämä on oikeasti vaikeita asioita, ja tärkeitä asioita, joiden pohtiminen kiinnostaa vanhempaakin. Enkä mäkään tosiaan jokaisessa kassajonossa jaksa ruveta pohtimaan elämän tarkoitusta, mutta mä voisin itse ainakin selvästi petrata siinä, että vähän useammin antaisin tilaa sille keskustelulle mennä niitä itsestäänselviä vastauksia pidemmälle.

Mitä teillä on viime aikoina kyselty? Ja enhän mä ole ainoa, jonka joka toinen vastaus on ”en voi tietää”?

Ja hei, jos haluat seurata lasten filosofiakahviloita, niin se sujuu kätevimmin tilaamalla uutiskirjeen tuosta alta.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Miksi, oi miksi?

20130716-223758.jpg

Viime kesän matkalla montenegrolaisella lossilla – kohti seuraavaa vuorta.

Lupasin joskus jatkoa tähän kyselyikään – tapahtuipa viime vuoden kesälomalla:

– Nyt mä en kyllä jaksa enää kantaa sua.

– Miksi?

– No kun tässä on nää jyrkät portaat.

– Miksi?

– No tää on aika jyrkkä tää mäki.

– Miksi?

– Ai että miksi on jyrkkä mäki? Tästä kato rupeaa kohoamaan vuori, katopa tonne ylös niin näet. Täällä on niin vuoristoista.

– Miksi?

– No tää Balkan on sellaista aluetta, täällä on paljon näitä vuoria, ihan joka puolella.

– Miksi?

– No silloin kauan kauan sitten kun maapallo on muodostunut, niin tähän kohtaan on tullut vuoria.

– Miksi?

– Se liittyy kai niitten mannerlaattojen liikkeeseen, että kun maapallo on aluksi ollut ihan sellaista sulaa ainetta, niin kuin nestettä, ja sitten osa on jähmettynyt siihen pinnalle, se on se kuori niitä mannerlaattoja, niin ne vielä sitten liikkui siinä päällä ja joihinkin kohtiin tuli ryppyjä, ne on näitä vuoria.

– Miksi?

– Ai miksi mannerlaatat liikkuu? Siellä alla, täällä maan alla siis, tosi syvällä, on sellaista ihan sulaa laavaa, sen päällä ne sitten liikkuu.

– Miksi?

– Että miksi on laavaa? Ne on niitä aineita mistä maapallo on muodostunut silloin tosi kauan sitten.

– Miksi?

– Ne on vaan ne aineet muodostaneet tällaisen pallon.

– Miksi?

– No ne ensin leijui – eikun miten se meni – no siis varmaan leijui vaan avaruudessa ne aineet, ja sitten niistä muodostui tää maapallo.

– Miksi?

– Siis miksi leijui? Joo, siis ihan ihan ensin ne kaikki aineet, ihan kaikki maailman aineet taisi olla yhdessä, ja sitten tuli sellainen valtava räjähdys, alkuräjähdys, avaruus syntyi ja ne aineet lähti siitä leviämään ympäriinsä.

– Miksi?

– No kun oli se valtava valtava räjähdys, se alkuräjähdys.

– Miksi?

– Katopa, portaat loppui, nyt enää ihan vähän matkaa – haluatko että mä kannan sua taas?

– Miksi?

– Siksi että mä huomaan, etten mä ole kauhean hyvin perillä näistä alkuräjähdysjutuista, että voidaan katsella vaikka näkyiskö pakettiautoja.

– Miksi

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Kotona työskentelevä äiti – mikä vitsi!

work at home mom - yrittäjä-äiti

Jossain tuolla vihreyden keskellä ne on – kai.

Otsikon termi on tietysti suora suomennos (amerikan)englannin WAHM, Work At Home Mom -termistä. On muuten ihan hullunhommaa sanon minä.

Idea kai on, että voi hoitaa lapsia kotona samalla kun toteuttaa itseään / tienaa perheelle leipää tekemällä töitä kotoa käsin. Kuulostaa tosi idylliseltä, ja näyttää siltä lukuisissa blogeissa (joiden kirjoittajat siis bloggaa työkseen kotoa käsin). Äiti pyörittää saippuatehdasta samalla kun kotiopettaa alakoululaisia ja taaperoa ja sylittelee vauvaa välillä.

Mulla ei ole ollut aikomustakaan ryhtyä kotona työskenteleväksi äidiksi, viime talvenhan lapset oli hoidossa vaikka mä olin virallisesti työttömänä, mutta koska ne on välillä lomalla sieltä hoidosta, niin mä olen nyt saanut testata, miten onnistuu yrityksen käynnistäminen lasten avustaessa. Vastaus on, tuskaisesti.

Vaihtoehtoja on toki useita:

  1. Lapset leikkii pihalla itsekseen ja mä teen kotona hommia. Toimii, ainakin jos hyväksyy sen, että noin vartin välein työ keskeytyy, koska ”nyt se ei pääse sieltä katolta alas!” ”aiih, aiiiih, aiiiiih! Emiliaaaaah!” ”minulla on pissahätä! missä minun sateenvarjoni on?” Ja hyväksyy sen huonon omatunnon, mikä väistämättä seuraa siitä, että lapset ei lomallaan pääse kotipihaa kauemmas (eikä näe äidistään muuta kuin kärttyisen selän).
  2. Pakotan miehen ottamaan lapset mukaansa töihin, jotta mä voin käydä keskustelemassa kirjanpitäjän kanssa ja ymmärtää edes puolet keskustelusta.
  3. Aamupäivällä tehdään jotain niin ratkiriemukasta ja fyysisesti uuvuttavaa, että kahden tunnin päiväunet on taattu. Paitsi että koululainenhan ei nuku päiväunia. Mutta onneksi se nyt meni kouluun. Paitsi että se pitää myös hakea sieltä koulusta.
  4. Lapset pakataan sänkyihinsä viimeistään kahdeksalta, jonka jälkeen on monta tuntia aikaa tehdä töitä, ainakin sitten kun ”minulla on jano”, ”kuulin ulkoa kummallisen äänen”, ”mulla on kasvukipuja”, ”minulla on yksi kysymys: saanko herätä kello neljä?” on käyty läpi. Tässä on tietysti se riski, että jos herätys tuleekin puoli kuuden aikaan, niin äiti ei ehkä ole ihan terävimmässä iskussa.

No, näitä tekniikoita yhdistelemällä filosofiakahviloiden alku nytkähtelee askel askeleelta eteenpäin. Ja sitähän voisi kuvitella, että tässä oppisi supertehokkaaksi ja priorisoimaan ja vaikka mitä, mutta mä tunnen itseni paremmin: en ole oppinut. Eli tästä tuli ylistyslaulu yhteiskunnan järjestämälle lastenhoidolle.

Mutta hei, ensi viikolla ne meneekin sinne hoitoon taas. Ja mun vanhemmatkin palasi lomalta. Että kohtahan mä en edes tiedä, mitä sillä kaikella työajalla tekisin.

Onko teistä joku onnistunut työskentelemään kotoa käsin samalla kun hoitaa lapsia? Mä en saanut aikoinaan edes gradua viimeisteltyä ennen kuin mies hoiti esikoista sen pari kuukautta, mikä siihen meni.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Riittämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta

riittämättömyys ja oikeudenmukaisuus perheessäTämä on ehdottomasti se aihe, minkä kanssa mä eniten painiskelen vanhemmuudessani: lasten tasapuolinen kohtelu. Tässä(kin) pääsi kyllä yhden lapsen kanssa helpommalla. Mutta nyt kun niitä on kolme, mulla on jatkuvasti olo, että en pysty ja jaksa antaa kaikille sitä huomiota, minkä ne ansaitisisi, ja koettaessani kohdella kaikkia tasapuolisesti, tulenkin lytänneeksi jonkun erilaiset tarpeet.

Varmasti on niin, että lapselle ei ole yhtään tervettä olla vanhempiensa jatkuvan huomion kohde, ja yksi sisaruuden rikkauksista on se jakamaan oppiminen, kun ei tässä elämässä muutenkaan aina kaikkea haluamaansa saa, ainakaan sillä hetkellä kun sitä haluaisi. Ja näinhän se menee kaikissa useamman lapsen perheissä, ja on mennyt kautta ihmiskunnan historian. Tosin mä en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, etteikö perheet voisi olla onnellisempia kuin mitä ne on kautta historian olleet. Mun käsitys on, että aika iso osa ihmiskunnan historiaa – ja tämän hetkistäkin olemassaoloa – on pelkkää kärsimyksentäyteistä hengissäpysyttelemistä, eikä siitä juuri ole kuin varoittavaksi esimerkiksi. Mutta ei se syyllisyyden tunteisiin auta. Ilmeisesti niiden kanssa voi elää, koskapa ne ei ole evoluutiossa karsiutuneet, mutta eikö niihinkin voisi jonkun kipulääkkeen nykyaikana kehittää?

Toinen juttu on sitten se tasapuolinen kohtelu. Miten voikin olla niin vaikeaa tietää, milloin on ihan oikein kohdella lapsia eri tavalla koska ne on erilaisia yksilöitä, ja milloin taas pitäisi oikeudenmukaisuuden nimissä kohdella kaikkia samalla tavalla? Taas yksi esimerkki siitä, että käytännöllisen filosofian opinnoilla ei ole mitään tekemistä käytännön elämän kanssa, koska ei sielläkään tätä opetettu (tai sitten mä sillä(kin) luennolla laskeskelin muistiinpanojen marginaaleihin tunteja seuraavan Ranskan-matkan alkuun).

Tätä samaahan mä pohdin myös kirjottaessani sisaruskateudesta (täytyi itse käydä tarkistamassa juttu, mutta kyllä, siellä se oli, eikä kyse ollut pelkästä déjà vusta, vaan siihen tosiaan tuli myös hyviä kommentteja tästä erilaisesta mutta oikeudenmukaisesta kohtelusta). Osa ongelmaahan on tosiaan siinä, miten selittää lapsille, että tuo toinen sai nyt keinua kaksi kertaa ja sinä et, kun sille keinuminen on niin paljon isompi juttu. Tää tuli esiin jo kaksosia imettäessä: toinen tarvitsi sitä aikaa rinnalla vaikka kuinka, toinen taas kävi vain tankkaamassa maidot ja lähti sitten hommiinsa – kunnes huomasi, että toinen siinä vielä nautiskelee, ja eiköhän silloin heti pitänyt päästä myös takaisin (ja tietysti yleensä vielä siihen samalle tissille, totta kai se on parempi, jos se on toisen suussa).

No joo, mitään rakentavaa mulla ei tähän (edelleenkään) ole, kunhan valitan että vaikeaa on. Ja tietysti vähän lohduttaa, jos joku muukin toteaa, että nii-in, vaikeaa on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä Facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Arkistojen aarteita: Asuuko teilläkin eksistentialisti? Eli uhmaikä filosofian näkökulmasta.

Mä olen kirjoittanut tänne Leluteekkiin kolmisensataa postausta tässä reilun vuoden aikana. Mun äitini on toki lukenut niistä jokaikisen, ja ehkä muistaakin suurimman osan, mutta muille lukijoille varhaisemmat postaukset voi olla (kuin) uusia (niin mulle itsellenikin). Joten jatkossa mä ajattelin aina silloin tällöin tarjoilla näitä Arkistojen Aarteita, niitä, joiden uudelleenlukemisesta mä itsekin ilahdun – miltä kuulostaa? Tämä ensimmäinen on Leluteekin ensimmäinen oikea postaus, eli maaliskuulta 2013.

———

Mähän olen koulutukseltani filosofianopettaja. Näissä kotiäidin hommissa kyllä tuntuisi että hyödyllisempää olisi ollut kouluttautua vaikkapa pieneläinhoitajaksi (osaisi lääkitä vastaanpyristeleviä nisäkkään poikasia), erotuomariksi (osaisi ratkaista kiistatilanteet oikeudenmukaisesti ja saisi pelkällä pillinvihellyksellä riitapukarit jäähypenkille) tai tv-kokiksi (osaisi valmistaa maukkaan ja monipuolisen ateriakokonaisuuden 20 minuutissa samalla kun viihdyttää yleisöä). No, osaanpahan ainakin suositella näitä vaihtoehtoja lapsilleni. Ja on filosofin koulutuksellakin hetkensä. Kuten silloin, kun istuin lattialla raivoissaan kieriskelevän taaperon vieressä ja tajusin, että lapseni on ahdistunut eksistentialisti.

Uhmakohtaus. Itkupotkuraivarit on lähellä.

Uhmaikäinen. Huomaa jalan polkeminen.

Eksistentialismihan on teoria, jossa perusajatus on se, että ihminen heitetään syntyessään maailmaan, ja sen jälkeen hän on vapaa luomaan oman elämänsä valinnoillaan. Koska ihminen tekee valintansa vapaasti, hän on niistä myös vastuussa, ennen kaikkea itselleen. Olosuhteet toki vaikuttavat eksistentialistinkin elämään huomattavasti, mutta se mitä ihminen olosuhteistaan tekee on vain hänen omalla vastuullaan – eksistentialismissa itsemurhakin on aina pätevä vaihtoehto.

Eksistentialismi tekee elämästä melko sietämätöntä: kaikki teot ovat valintoja, jotka pitäisi tehdä tietoisesti ja kaikkien valintojen seuraukset kannettava valittamatta. Mä itse ainakin vietän suuren osan elämästäni suloisessa itsepetoksessa; kaikille eettisesti vähänkään arveluttaville valinnoille löytyy jokin oikeutus tai vähintäänkin poikkeus sääntöön. Loppuaika kuluukin sitten valittamisessa.

Uhmaikäinen sen sijaan on aito eksistentialisti. Hän on yhtäkkiä tullut tietoiseksi vapaudestaan maailmassa ja sen mukanaan tuomasta musertavasta vastuusta. Uhmaikäinen on juuri oppinut tekemään valintoja ja tahtoo vapaasti päättää omasta elämästään (uhmaiän poliittisesti korrekti nimityshän on nykyään nimenomaan tahtoikä). Kriisi syntyy siitä, ettei uhmaikäinen ole vielä valmis kantamaan valintoihin liittyvää vastuuta: ”Haluan mennä ulos – mutta jos menen ulos, en voi leikkiä sisällä! Mitä jos juuri tänään sisällä leikkiessäni rakentaisin maailman hienoimman junaradan! Junaradan rakentamismahdollisuus juuri tässä hetkessä ei toistu enää koskaan! Mutta ulkona voisin nähdä naapuritontin nosturin! Mitä jos en menekään ulos, en ehkä enää koskaan näe nosturia!” (Anteeksi huutomerkkien viljely, ne vain tuntuvat kuvaavan uhmaikäisen mielentilaa.)

En tiedä, olisiko Sartren siteeraamisesta apua uhmakohtaukseen, en ole kokeillut. Mutta hitusen apua siitä on ollut mun omaan turhautumiseeni uhmakohtausten edessä. Mä olen välillä kyennyt tuntemaan edes hetkisen myötätuntoa, kun ajattelen, millaisten voimien kanssa kymmenkiloinen lapseni painiskelee koittaessaan valita maailmansa. Noin muuten itkupotkuraivarit ovat talttuneet lähinnä odottamalla. Laulu ”Yks kaks kol neljä, anna hauskan tulla, jos ikävä tulee, niin anna hänen mennä” myös usein rauhoittaa meitä kaikkia.

Asuuko teillä nuori eksistentialisti? Mikä auttaa – vanhempaa tai lasta – uhmasta irti päästämiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.