Etätöissä päiväkodissa

Olin etätöissä. Tiedän, että tässä koronarajoitusten vuosipäiviä vietettäessä tää ei enää kovin monelle ole uutta ja jännää, mutta näin päiväkoti-ihmisenä se on. Viime keväänä, kun lapsista 80% oli kotona, pidin niille etäkokoontumisia, mutta silloinkin minä ja muutama paikalla ollut lapsi istuttiin päiväkodissa koneen ääressä. Toiset sitten otti yhteyttä, kuka isin työkoneella kotikeittiön pöydän äärestä, kuka mummin tabletilla Pohjanmaalta, kuka mökillä äidin puhelimella. Moikattiin, koetettiin vähän kertoa kuulumisia, esiteltiin uusimmat piirustukset ja esiteltiin eri värisiä esineitä. Mä olin kyllä silloin keväällä aivan erityisen kiitollinen siitä, että päiväkoteja ei Helsingissä suljettu, vaan saatiin olla normaalisti töissä.

Nytkään mä en varsinaisesti kasvattanut lapsia etänä, vaan olin koko päivän (etä)koulutuksessa, johon sitten yhtä hyvin saattoi osallistua kotikoneelta. Ja otin kyllä etätyöpäivästä kaiken irti. Pidin siistejä vaatteita, joissa ei ollut taskuja (koska vaatteiden ei tarvinnut palvella puhelimen, avaimen, nenäliinojen, legopalojen ja paljettien kantamisessa). Jätin tukan auki, koska kukaan ei ollut kiskomassa sitä tai pyyhkimässä siihen nenäänsä. Söin lounaaksi thaikuution ihan yksin nousematta kertaakaan pöydästä tarjoilemaan lisää ruokaa, hakemaan leipää tai pyyhkimään kenenkään kaatunutta maitoa tai kakkaista takapuolta. Toppahousuja en vilkaissutkaan. Keittelin teetä keskellä aamupäivää ja kävin vessassa kertomatta siitä kenellekään. Suklaatakin söin, keskellä työpäivää ja ihan kaikkien näkyvillä.

Tiedän kyllä vuosilta yksinyrittäjänä, että kovin montaa kuukautta mä en tästä nauttisi, mutta näin kerran viidessä vuodessa tuntui aika luksukselta. Seuraavana päivänä töissä taas sitten muistuttelin itselleni kaikkea sitä, mistä silloin päiväkodissa aloittaessani erityisesti nautin. Työkavereita on koko ajan vähintään huutomatkan päässä ja merkityksellisiä ihmiskontakteja päivä täynnä. Asiakkaat pysyy samoina päivästä ja vuodesta toiseen niin, että ne ehtii oppia kunnolla tuntemaan. Niille ei tarvitse myydä mitään, vaan joku muu huolehtii markkinoinnin ja asiakashankinnan. Laskutustakaan mun ei tarvitse hoitaa. Lämmin lounas kärrätään joka päivä valmiina pöytään ja joku muu vielä pyyhkii sen pöydän mun jäljiltä. Ulkoilla saa keskellä kirkasta päivää, eikä koneen ääressä takuulla tule istuttua kerralla tuntia kauempaa. Joku muu kertoo, koska mun pitää aloittaa päivän työt ja milloin on siltä päivältä tehty tarpeeksi. Että tsemppiä teille kotikonttorilla puurtajat, ei käy kyllä kateeksi.

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa ja bongata postaukset sieltä tai seurata Bloglovin’issa.

Mitä kuuluu?

Vähän ryppyisempi, vähän pörröisempi.

Niinhän sitä on tapana kysyä, kun tavataan pitkästä aikaa. Sitten vastataan, että no, ei mitään ihmeellistä, koska siltähän se tuntuu omassa elämässä, harvemmin onneksi tapahtuu mitään muuta kuin pieniä arkipäiväisiä asioita. Mutta kun niitä kerää muutaman vuoden, niin niistä onkin jo ehtinyt kertyä ihan uudenlainen elämä. Siksi pitkästä aikaa tavatessa ei oikein tiedä, mistä sitä aloittaisi.

Mietin tässä juuri, että kuusi vuotta sitten nykyinen pomo, päiväkodin johtaja, taisi kysyä työhaastattelussa sen klassisen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?” Vastasin jotain epämääräistä siitä, että vaikea sanoa, jos viihtyisin päiväkodissa, niin varmaan niissä töissä. Oikeasti en todellakaan tiennyt, ainoa tavoite oli saada vuodeksi hiukan leveämpää leipää pöytään (tai edes jotain leipää), kun pyörittämistäni lasten filosofiakahviloista sitä ei irronnut ja mies oli ilmoittanut aloittavansa maisteriopinnot. Olin hakenut lastenhoitajan paikkoja sekä suomenkielisistä että hetken mielijohteesta myös ruotsinkielisistä päiväkodeista, kun filosofiatuokioita päiväkodeissa vetäessäni olin tykännyt niiden tunnelmasta. Ruotsinkieliseltä puolelta kutsuttiin työhaastatteluihin samana iltapäivänä ja siinä sitä sitten istuttiin, käsilaukussa Tove Janssonin Resa med lätt bagage, jonka kanssa olin koettanut virvoittaa ruosteessa olevaa kieltä bussimatkalla.

Ja viisi vuotta myöhemmin olin edelleen samassa päiväkodissa, päteväksi varhaiskasvatuksen opettajaksi opiskelleena, lärare i småbarnspedagogik ja nykään myös yksikön varajohtaja. Ehkä se menee jotenkin niin, että mä olen elämässäni haahuillut jo ihan tarpeeksi, joten nyt oli aika tarttua asioihin. Parin vuoden jälkeen en enää edes miettinyt vaihtoa suomenkieliselle puolelle – vaikka ei se nyt vieläkään ihan poissuljettu mahdollisuus ole.

Muita pikku juttuja vuosien varrelta:

  • En ole enää yrittäjä. Parin vuoden palkkatyöläisyyden jälkeen lopetin Leluteekki-yrityksen. Vuoden (vai pari?) pidin lasten filosofiakahviloita vielä töiden ohella, mutta sitten en enää jaksanut. Filosofiaa lapsille -yhdistyksen kautta olen vielä välillä pitänyt työpajoja, mutta hyvin harvakseltaan.
  • Olen opiskellut kolme vuotta sosionomiksi Ylivieskassa. Kyllä, Ylivieskassa. Tosin monimuoto-opetuksena, eli yhteensä vietin Ylivieskassa ehkä kolmisenkymmentä päivää, junassa toisen mokoman (tai siltä se tuntui) ja tietokoneella sitten loput ajasta. Siellä junassa olisi muuten ehtinyt kirjoittaa postauksen jos toisenkin.
  • Olen lopettanut blogin kirjoittamisen Tuntui, että omista lapsista ei enää voinut kirjoittaa niiden yksityisyyden suojaa loukkaamatta, eikä töissä tapaamista lapsista varsinkaan voinut kirjoittaa. Ja sitten oli muuta kirjoitettavaa, opiskelujuttuja ja oppikirjoja.
  • Olen nimittäin ollut yhtenä käsikirjoittajana tekemässä alakouluun 3.-6. -luokkien elämänkatsomuksen kirjaa. Töiden (ja opiskelujen) ohessa se oli aika rankka sivuprojekti, mutta kyllä kannatti, Peilistä tuli tosi hienot kirjat. Että jos lapsesi kertoo katsoneensa ET:n tunnilla videoita seitsemännen tunnin peräkkäin, niin opettajalle voi vinkata, että muutakin opetusmateriaalia löytyy.
  • Koira on kuollut (lähinnä vanhuuttaan), elettiin neljä vuotta ihanan vapaata koiratonta elämää ja sitten menin ja hankin viime keväänä uuden koiran. Elämäni paras heräteostos.
  • Auto on hajonnut (lähinnä vanhuuttaan). Pari vuotta ollaan oltu nyt autoton perhe, mistä olen tyytyväinen.
  • Lapset on kasvaneet. Niinhän ne tuppaa tekemään. Yhtäkkiä kukaan ei enää mene kahdeksalta nukkumaan, eikä ketään tarvitse kuskata minnekään. Talvirukkasten ostaminen ja etsiminen ei vielä ole loppunut, mutta sitä aikaa kohti mennään, jolloin huolehdin vain omista rukkasistani (ah, mitä toiveajattelua, mähän huolehdin töikseni kahdenkymmenen lapsen rukkasista).
  • Tukka on kasvanut. Niinhän se tuppaa tekemään (varsinkin kun ei käy kampaajalla.)

Että sellaista. Ei mitään ihmeellistä, mutta kun aika menee niin nopeasti, niin siitä kertyy elämä.

Mitäs teille kuuluu?

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa, jos vaikka tulisi lisää postauksia.

Elämänmuutoksia

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Vanhempainvapaan aikana mä sain idean, ja nyt on tullut aika toteuttaa se.

Mä en ole täällä blogin puolella paljon huudellut työelämästäni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei virallisesti ole ollut sinä aikana kun blogia olen pitänyt. Mä olen koulutukseltani filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja, mutta ennen kaksosten syntymää olin töissä nk. resurssiopettajana yläasteella, eli auttavana käsiparina niissä luokissa ja niiden oppilaiden kanssa, joilla sellaiselle oli tarvetta. Pesti oli kuitenkin määräaikainen, ja vanhempainvapaan loputtua piti keksiä jotain uutta.

Niinpä Leluteekki on nykyään paitsi tämä blogi, myös mun yritykseni Leluteekki Oy, joka rupeaa syksyllä järjestämään lasten ja vanhempien filosofiakahviloita Helsingissä. Leluteekin filosofiakahvilat on harrastus lapselle siinä missä vauvauinti tai muskari. Lasten filosofiakahvilassa 2-6 -vuotiaat kokoontuu kerran viikossa vanhempineen kyselemään, pohtimaan ja ihmettelemään. Jos sä olet lukemassa tätä blogia, niin mun tuskin tarvitsee erityisesti vakuuttaa sulle, että lapset on luonnostaan melkoisen filosofisia, ja filosofiakahvilassa vain annetaan kerrankin aikaa niille kysymyksille ja ajatuksille ja tuupitaan niitä vähän eteenpäin.

Filosofiakahvilassa ei siis luennoida taaperoille mannermaisen filosofian klassikoista, vaan lapsia lähellä olevista aiheista nostetaan esimerkkejä, joiden kautta päästään kiinni niihin Suuriin Kysymyksiin; mitä on olemassa? Kuka minä olen? Mitä voin tietää? Mikä on oikein? Kakkaako kirahvitkin? (tai no, jos jätetään kakkajutut johonkin luonnontiedekerhoon.)

Tää idea lähti tietenkin ihan musta itsestäni. Mä en ole lainkaan objektiivinen tässä asiassa, mutta musta ajattelu on ihmisen hienoimpia taitoja, ja sitä voi ja kannattaa kehittää, ihan pienestä pitäen. Lasten lisäksi mä ajattelin kuitenkin ehkä vielä enemmän niiden vanhempia.

Mä olen ollut yhteensä kuusi vuotta lasten kanssa kotona, ne on olleet hyviä vuosia, ja vaikka muutaman päivän (ja varsinkin iltapäivän tunnit) olisin kernaasti vaihtanut pois, niin mulle kotona oleminen sopi. Mutta varsinkin esikoisen kanssa mä kyllä myös kipeästi kaipasin keskustelukumppaniksi muitakin kuin sen puolitoistavuotiaan. Ja sitten kun muita aikuisia tapasi, niin mä olisin välillä halunnut puhua muustakin kuin siitä, miten meillä nukutaan ja syödään (vaikka nekin keskustelut on ihan älyttömän tärkeitä).

Niinpä Leluteekin filosofiakahvilat ei ole vain lapsille. Mä uskon, että lasten filosofiakahvilaan osallistuminenkin piristää kotivanhemman viikkoa vielä enemmän kuin taaperotanssi tai perhekerho, koska vanhemmat pääsee myös osalliseksi siitä aivojumpasta, ja muihin ryhmäläisiin tutustuu paremmin kuin lasten harrastuksissa yleensä. Mutta lisäksi on myös vanhempien omat filosofiakahvilat. Lapset otetaan toki mukaan, ja niille on oma aktiviteettinsa, jonka on tarkoitus olla niin kiehtova, että ne malttaa jättää vanhempansa käsittelemään aikuisten aiheita. Eli kerran viikossa pääsee puhumaan nukkumisen ja syömisen sijaan elämästä ja maailmasta vähän laajemmin, käyttämään aivojaan ja olemaan aikuinen, ei vain vanhempi. Ja bonuksena tutustuu toisiin vanhempiin, vähän enemmän kuin kenen äiti kukakin on.

Toki myös perhekahvila voi olla paikka filosofisille keskusteluille, mutta mä itse olen sen verran ujo ja hitaasti lämpiävä, että mua auttaa huomattavasti, jos joku muu antaa aiheen ja ohjaa keskustelua, muuten vierähtää aamu jos toinenkin ilman, että mä pääsen edes niihin ”mites teillä nukutaan” -keskusteluihin mukaan. Filosofiakahvila on paikka, johon on helppo tulla puhumaan, ajattelemaan ja tapaamaan ihmisiä.

Miltä kuulostaa? Mä olen itse (tietenkin) innoissani, mutta myös jännittää. Millaista filosofiakahviloissa oikeasti tulee olemaan, osaanko mä pyörittää sitä kaikkea muuta yritykseen liittyvää, ja tuleeko osallistujia niin paljon, että mä saan lapsille haalarit ensi talveksikin.

Ja teille, jotka nyt hihkaisitte innoissanne, että joo! tahtoo mukaan! voin kertoa, että filosofiakahviloita järjestetään Kulosaaressa Mommy&Me:ssa maanantaisin klo 9.30-10.30 lapsille, 10.30-11.30 vanhemmille ja tiistaisin klo 16.30-17.30 lapsille, ja Töölössä International Bookshop Arkadiassa torstaisin klo 15-16 vanhemmille ja 16-17 lapsille – ja niihin voi ilmoittautua vaikka heti, mulle suoraan sähköpostilla ( emilia.lehtinen@elisanet.fi ). Hinta on 57 euroa/kk (sis. 24% alv.) Perjantaina 15.8. Mommy&Me:ssa on avoimien ovien päivät, jonne filosofiakahvilaa voi myös tulla kokeilemaan. Sähköpostitse voi myös kysellä lisätietoja, ja kunhan Leluteekin nettisivut aukeaa, niin sitä kautta voi ilmoittautua tietysti myös. Ja lisää paikkoja ja aikoja varmistuu elokuun alussa.

Ja tämä on yksi harvoista mainoksista, joita aiheesta tulee olemaan täällä blogin puolella (meinasin sanoa, että ensimmäinen ja viimeinen, mutta ihan ehkä vielä uskalla luvata). Leluteekki-blogi muuttaa kyllä tulevien nettisivujen alaisuuteen, mutta sisältö pysyy samana – tai no, muuttuu sitä mukaa kun minä itse, mun äitiys ja elämä muuttuu. Mutta blogiin ei ole tulossa sellaisia ”keskiviikon ryhmässä vielä kolme paikkaa vapaana” -tyyppisiä postauksia. Toki mä toivon, että filosofiakahvilat tarjoaa ajatuksen aihetta tännekin, ja varmasti tämä otsikon lupaama elämänmuutos antaa kirjoitettavaa myös äitiyden ja yrittäjyyden yhdistämisestä, mutta mä olen itse niin tykästynyt tähän tällaisenaan, että haluan jatkaa samaan tyyliin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

p.s. Koululaisille on myös omat filosofiakahvilansa, ensi syksynä ne on tarjolla ainakin Töölön ala-asteella ja Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa.

 

Äiti hölläsi pipoa

suomenlinna

Maisemat työmatkalla. En oikeastaan valita edes siitä, että ovelta ovelle menee tunti.

Väsyttää. Mutta sillä tavalla hyvällä tavalla. Viime viikonloppuna oltiin viettämässä Suurta Lapsetonta Lomaa, ja se selvästi rentoutti. Ja tällä viikolla mä olen ollut kaksi päivää töissä, ja se on ollut tosi kivaa. Palasin keikkahommiin vanhaan kesätyöhöni oppaaksi Suomenlinnaan, ja ei voi kuin hymyillä. Työ menee vanhasta tottumuksesta – mitä nyt välillä täytyy vähän miettiä, että niin se Krimin sota siis; 1853? ei. 1856? ei. eikun siis tarkoitin 1855. Mutta nopeasti niistäkin taas pääsi kiinni. Ja se on tosi kivaa, on aina ollut, ja puitteet on niin upeat, ettei Suomessa komeampaa työpaikkaa kyllä ole, eikä mahtavampaa työmatkaa. Ja sitten vielä tapaa vanhoja työkavereita.

Aamulla lapset on vähän nurisseet, kun mä olen kertonut, että äiti lähtee nyt sinne töihin ja ne pääsee isoisänsä kanssa pyöräilemään, mutta illalla vastassa on ollut vain iloisia taaperoita eikä mitään itkupotkumarttyyreja. Ja itsellä on ihan uutta virtaa, kun on päivän puuhaillutkin ihan muita juttuja. Niinpä tällä viikolla mä olen huutanutkin lapsille huomattavasti vähemmän kuin muutoin viime aikoina.

Periaatteen naisella oli avautumista tästä huutajamutsi sivupersoonasta, ja Liisa kirjoitti samasta aiheesta todella raastavasti täällä. Mä jäin miettimään omaa huutamistani ja ehkä siksikin olen huutanut taas hetkellisesti vähemmän. Mutta ennen kaikkea siksi, että mä olen paljon kivempi äiti (ja mun on paljon kivempi olla äiti), kun pipo ei ole koko ajan niin kireällä. Ja sitä pipoa mä saan höllättyä, kun mä

a) nukun tarpeeksi

b) saan päivässä jonkun hiljaisen hetken ja haahuilua

c) teen välillä jotain oikeasti rentouttavaa, on se sitten samppanjan juontia, pilatesta tai Kanniston koulun kutosluokkalaisten sivistämistä.

No, tämähän on vähän sellainen rusinat pullasta tilanne, lapset on hyvässä hoidossa kotona ja mä vaan fiilistelen kivojen töiden parissa muutaman päivän silloin tällöin. Saa nähdä sitten, millainen pipo päähän napataan syksyllä, kun oikeasti pitää joka päivä tehdä töitä ja tuoda ja viedä lapsia aamuin illoin. Mutta jos nyt nämä pari viikkoa nautin niistä rusinoista.

Mikä teitä auttaa jaksamaan lasten kanssa – ja huutamaan vähemmän? (Joo mä tiedän, että kaikki ei välttämättä huuda ollenkaan.) Ja oletteko käynyt hoitovapaalla töissä, onko se ollut kivaa vai stressaavaa?

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla