Autolla Ranskaan lasten kanssa – majoitus

 

Meidän kesäisen automatkan määränpäänä oli anoppilan täysihoito Lounais-Ranskassa, joten majoitusta tarvitsi miettiä vain matkan varrelle. Mutta siinäkin oli kyllä ihan tarpeeksi miettimistä; asuntovaunua meillä ei ole, ja telttailua mä en tällä kertaa uskaltanut lähteä yrittämään, kun muutenkin nukun huonosti ja porukan ainoana kuskina uni olisi tarpeen. Hotelliinhan olisi helppo päräyttää autolla, mutta varaapa heinäkuussa edullinen hotellimajoitus viidelle hengelle. No, lopputulos oli, että menomatkalla kokeiltiin viisi erilaista yöpymisvaihtoehtoa, kaikki varsin toimivia.

1. Kavereiden luona

Miehen alkuperäinen idea oli, että suunnilleen koko matkalle saataisiin majoitus kavereiden nurkissa. Mä olin hieman epäileväinen, koska viisi ihmistä, vaikka ne pienikokoisia olisikin, ei mahdu ihan pieneen nurkkaan. No, heti ensimmäiset yöt Tukholmassa kuitenkin päästiin nauttimaan lähiöidyllistä, kun alkuperäiset asukkaat siirtyi meidän tieltä mummolaan.

Lapset oli innoissaan vieraista leluista, isäntäväeltä saatiiin vinkki hyvästä pizzapaikasta ja leikkipuistosta, illallinen laitettiin kotona ja aamiaispöydässä luettiin lehteä. Eli mahtava järjestely, pitäisi vain useammin kehdata ruinata itsensä ihmisten luo. Ja kyllä, meidänkin luo saa useammin ruinata itsensä, meillä on vuodesohvakin, ja runsaasti niitä vieraita leluja.

Göteborgissa oli hyvä piha.

Göteborgissa oli hyvä piha.

Paluumatkalla oltiin sitten perhemajoituksessa Berliinissä ja Göteborgissa, ja sekin toimi mainiosti, kiitos isäntäväen joustavuuden. Aikamoista tosiystävyyttä osoittaa se, kun isäntä kuuntelee kolme päivää meidän herkkiksen valitusta siitä, miten asunnossa haisee pahalta (s.o. hiililämmitys on jättänyt ominaishajunsa) ja vielä nukkuu omalla eteismatollaan. Berliinissä oli lastenkin kanssa niin kivaa, että siitä tulee varmasti vielä oma postauksensa.

Berliinissä ei ollut leluja eikä leikkivälineitä, mutta oli maailman ihanin ruohikkomatto. Huomatkaa naistenlehti mun kainalossa, olen juuri siirtymässä sohvalle lepuuttamaan.

Berliinissä ei ollut leluja eikä leikkivälineitä, mutta oli maailman ihanin ruohikkomatto.

2. Vuokramökki leirintäalueella

vuokramökki leirintäalueella

Aamiainen kuistilla. Globalisaation etuja on, että muroistaan tarkalle lapselle löytyy niitä oikeita rinkuloita ihan mistä vain.

Valitsin sopivalla etäisyydellä Tukholmasta olevan kaupungin (Hässleholm) ja rupesin googlaamaan leirintälueita sen läheisyydestä. Skanelaisesta Vittsjöstä löytyi sopiva, pieni leirintäalue järven rannalla, 4 sängyn mökki 60 euroa / yö, ja sähköpostilla tehtyyn varaukseen tuli vahvistus saman illan aikana.

Järvi oli kaunis ja lapset lutasi vedessä vaikkei varsinaista uimarantaa ollutkaan. Mökkimajoitus on muutenkin aika hyvä ratkaisu, sade ei haittaa (onneksi se loppui ennen iltaa) ja lapset voivat aika turvallisesti juoksennella ympäriinsä, ruokaa voi laittaa itse, kaikki mahtuvat nukkumaan ja hinta on tosiaan kohtuullinen.

3. Asuntovaunu leirintäalueella

asuntovaunu

Kuva olisi oikeastaan pitänyt ottaa silloin, kun meidän tavarat oli vaunussa – mitään muuta ei kyllä olisi näkynytkään.

Skanesta oli tarkoitus päästä yhden päivän aikana Saksan puolelle, mutta totesin, että kovin kauas sisämaahan ei päästäisi. Itämeren rannikko houkutteli myös uimismahdollisuuden vuoksi. Mutta niinpä se houkuttelee muitakin, majoituksen etsiminen oli todella työn takana. Netissä olevissa paikoissa oli jäljellä enää joko yksittäisiä kahden hengen huoneita tai sitten hintaa olisi yhdelle yölle tullut reilusti yli sata euroa. Rupesin taas googlaamaan leirintäalueita, mutta niillä monilla oli sivut vain saksaksi (jota mä en teoriassa osaa, käytännössä ymmärrän kyllä kirjoitettuna ”vuokraa asuntovaunu viikonlopuksi” -tyyppiset tekstit) ja useimmissa paikoissa mökit tai vaunut piti vuokrata vähintään kolmeksi päiväksi.

Sitten tärppäsi, Boltenhagenin Regenbogen-ketjuun kuuluvalta leirintäalueelta saattoi vuokrata asuntovaunun myös yhdeksi yöksi kätevästi (saksankielisellä) nettilomakkeella, tosin 100 euron hulppeaan hintaan. Seuraavana päivänä tuli niin pitkä meili saksaksi, että jouduin turvautumaan googleen saadakseni selville, että arvostetun rouvan toivottiin ystävällisesti vahvistavan tekemänsä varauksen maksamalla 30% hinnasta etukäteen tilisiirrolla.

Matka Vittsjöstä Boltenhageniin osoittautui vähän liian pitkäksi, varsinkin kun lapset halusivat aamulla vielä uimaan ennen lähtöä ja Tanskan ja Saksan väliselle lautalle jouduttiin jonottamaan tunnin verran. Viimeiset parikymmentä kilometriä yksi lapsista huusi suoraa huutoa, joten perille saavuttiin hiukan kireissä tunnelmissa. Olin luvannut lapsille, että perille tultua mennään uimaan, oli mikä oli, ja niin mentiin. Laskevan auringon valossa kylpevä ranta ja meressä kiljuvat lapset oli niin ihania, että mulle ne korvasi pitkän päivän, pikkuriikkisen asuntovaunun ja vähän kaukana olevat suihkut.

itämeri saksassa

Iltauinnilla.

Mä en kyllä ihan vakuuttunut asuntovaunuilusta. Tila oli todella pieni, nukkumaan mahtui juuri ja juuri, mutta eipä sitten paljon muuta. Vaunun edessä oli telttakatos, mutta se tuntui muoviselta ja ahdistavalta. Veneessä on toki yhtä ahdasta, mutta siellä siihen on parempi syy ja maisemat on huomattavasti paremmat. Hyvällä säällä vaunuilu varmaan olisi ihan ok, mutta niin olisi telttailukin, sateella taas vaunu toki pitäisi vähän kuivempana, mutta ajatus märistä vaatteista ja kengistä siellä sisällä – uhh. Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

4. Gasthof Saksassa

gasthof saksassa

Gasthof Rode ja sen naapurit.

Saksan sisämaasta me ei oltu varattu majoitusta, ensinnäkään siksi, että en oikein osannut arvioida, kuinka pitkälle voitaisiin päästä, ja toisekseen koska mun kokemuksen mukaan jokaisessa saksalaisessa kylässä on vähintään yksi Gasthof, jossa ravintolan yläkerrassa on pari höyhenpatjoilla varustettua huonetta. Niin nytkin, me käytiin menomatkalla kääntymässä Kastellin kaupungin keskustassa, mutta sieltä hotellin etsiminen rupesi tuntumaan hankalalta, ja niinpä vain syötettiin navigaattoriin lähimmän pikkukylän nimi, ja heti tärppäsi.

Samaan huoneeseen ei kaikki mahduttu, mutta lapset oli ihan tyytyväisiä omassa huoneessaan meidän vieressä, ja niin mekin. Kaikki oli niin puhdasta ja siistiä kuin Saksassa vain voi olla, ravintolassa suositeltiin pfiffelingenejä eri muodoissa, jotka osoittautui kanttarelleiksi, ja huoneen hintaan kuuluvalla aamiaiselle jaksettiin pitkälle yli puolen päivän.

Paluumatkalla oltiin jo täyden kesäsesongin aikaan liikkeellä, ja pysähdys osui suositulle viinialueelle. Niinpä jouduttiin kiertämään kolme toinen toistaan ihanampaa majapaikkaa, jotka oli valitettavan täysiä ennen kuin tärppäsi. Nätti talo ja supersiistit huoneet sielläkin oli, hinta tosin oli matkan kallein 170 yhteensä kahdesta huoneesta.

5. Pikkuhotelli Ranskassa

hotelli ranskassa

Luumuihin ei ylettynyt ikkunasta, mutta kahvilan terassilta kyllä.

Ranskassa me oltiin myös ajateltu luottaa pikkukaupunkien hotellitarjontaan, mutta se on kyllä heikentynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Kaupunkien liepeiltä ja moottoriteiden varsilta löytyy kyllä yllin kyllin halpoja ketjuja (Formule1, Campanile, Ibis jne.) mutta ne on suoraan sanottuna aika ankeita sekä sijainniltaan että olemukseltaan. Halpoja ne on, ja auki 24/24.

No, menomatkalla me todettiin Dolen pikkukaupungin kohdalla (ennen Lyonsia idästä tullessa) että nyt pitäisi pysähtyä, ja lähdettiin etsimään hotellia aseman läheltä, missä niitä yleensä on. Niin tälläkin kertaa, ja kaikenlisäksi Hôtel des Trois Magots tarjosi hienon jugendjulkisivun lisäksi kahdeksallakympillä sviitin, jossa oli kaksi parisänkyä ja vielä matkasänky, joten mahduttiin kaikki nukkumaan mukavasti. Sisustus ei ehkä ollut ihan viimeisen päälle, mutta ikkunasta näkyi naapurin luumupuu, huone oli puhdas ja siisti ja omistaja mukava. Niinpä me päätettiin yöpyä samassa paikassa paluumatkallakin, ja kun hotellin etsimiseen ei tuhlaantunut aikaa, niin ehdittiin kaupungille kävelemään ja syömään hyvin.

Majoitusten hinnat vaihteli siis leirintäaluemökin 60 eurosta gasthofin 170 euroon. Sesongin ulkopuolella pääsisi halvemmalla ja helpommalla, eli suosittelen kyllä kesäkuussa liikkeelle lähtemistä. Ja yhtään pidemmälle matkalle se teltta tai oma asuntovaunu kyllä melkein tarvittaisiin.

p.s. Jos kuvittelet jo nähneesi tämän jutun, et ole täysin väärässä: luonnos karkasi nettiin jo kaksi päivää sitten ja ehti elää omaa elämäänsä ennen kuin mä nappasin sen takaisin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Riittämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta

riittämättömyys ja oikeudenmukaisuus perheessäTämä on ehdottomasti se aihe, minkä kanssa mä eniten painiskelen vanhemmuudessani: lasten tasapuolinen kohtelu. Tässä(kin) pääsi kyllä yhden lapsen kanssa helpommalla. Mutta nyt kun niitä on kolme, mulla on jatkuvasti olo, että en pysty ja jaksa antaa kaikille sitä huomiota, minkä ne ansaitisisi, ja koettaessani kohdella kaikkia tasapuolisesti, tulenkin lytänneeksi jonkun erilaiset tarpeet.

Varmasti on niin, että lapselle ei ole yhtään tervettä olla vanhempiensa jatkuvan huomion kohde, ja yksi sisaruuden rikkauksista on se jakamaan oppiminen, kun ei tässä elämässä muutenkaan aina kaikkea haluamaansa saa, ainakaan sillä hetkellä kun sitä haluaisi. Ja näinhän se menee kaikissa useamman lapsen perheissä, ja on mennyt kautta ihmiskunnan historian. Tosin mä en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, etteikö perheet voisi olla onnellisempia kuin mitä ne on kautta historian olleet. Mun käsitys on, että aika iso osa ihmiskunnan historiaa – ja tämän hetkistäkin olemassaoloa – on pelkkää kärsimyksentäyteistä hengissäpysyttelemistä, eikä siitä juuri ole kuin varoittavaksi esimerkiksi. Mutta ei se syyllisyyden tunteisiin auta. Ilmeisesti niiden kanssa voi elää, koskapa ne ei ole evoluutiossa karsiutuneet, mutta eikö niihinkin voisi jonkun kipulääkkeen nykyaikana kehittää?

Toinen juttu on sitten se tasapuolinen kohtelu. Miten voikin olla niin vaikeaa tietää, milloin on ihan oikein kohdella lapsia eri tavalla koska ne on erilaisia yksilöitä, ja milloin taas pitäisi oikeudenmukaisuuden nimissä kohdella kaikkia samalla tavalla? Taas yksi esimerkki siitä, että käytännöllisen filosofian opinnoilla ei ole mitään tekemistä käytännön elämän kanssa, koska ei sielläkään tätä opetettu (tai sitten mä sillä(kin) luennolla laskeskelin muistiinpanojen marginaaleihin tunteja seuraavan Ranskan-matkan alkuun).

Tätä samaahan mä pohdin myös kirjottaessani sisaruskateudesta (täytyi itse käydä tarkistamassa juttu, mutta kyllä, siellä se oli, eikä kyse ollut pelkästä déjà vusta, vaan siihen tosiaan tuli myös hyviä kommentteja tästä erilaisesta mutta oikeudenmukaisesta kohtelusta). Osa ongelmaahan on tosiaan siinä, miten selittää lapsille, että tuo toinen sai nyt keinua kaksi kertaa ja sinä et, kun sille keinuminen on niin paljon isompi juttu. Tää tuli esiin jo kaksosia imettäessä: toinen tarvitsi sitä aikaa rinnalla vaikka kuinka, toinen taas kävi vain tankkaamassa maidot ja lähti sitten hommiinsa – kunnes huomasi, että toinen siinä vielä nautiskelee, ja eiköhän silloin heti pitänyt päästä myös takaisin (ja tietysti yleensä vielä siihen samalle tissille, totta kai se on parempi, jos se on toisen suussa).

No joo, mitään rakentavaa mulla ei tähän (edelleenkään) ole, kunhan valitan että vaikeaa on. Ja tietysti vähän lohduttaa, jos joku muukin toteaa, että nii-in, vaikeaa on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä Facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Ratkaisuehdotuksia lomabudjettiriiheen

dubrovnik

Tähän auringonlaskuun meilläkin oli varaa, vaikka Dubrovnikin hotelli oli viime kesän reissun kallein.

Hohhoijaa, taas se aika vuodesta, kun mä totean, että  meillä taitaa olla noin kaksi kertaa enemmän lapsia kuin mihin oikeastaan olisi varaa. Olen nimittäin varailemassa majoitusta autolla tehtävälle kesälomamatkalle Ranskaan, ja kun nyt ei olla suuntaamassa Länsi-Balkanille, jossa meidänkin budjetilla majoitettiin mukavasti 5 henkeä kolmen tähden hotelleissa, niin koluan sitten virtuaalisesti erinäköisten euroopplaisten leirintäalueiden vuokramökkejä.

Vaihtoehtojakin tietysti olisi.

  1. Jätetään kaksi lapsista kotiin. Tai ainakin yksi. Pidetään vaikka joku hauska kilpailu ja mietitään onko päävoitto matkalle pääsy vai lomailu ”home alone” -tyyliin.
  2. Rakennetaan Volvon katolle teltta ja nukutaan moottoritien taukopaikoilla.
  3. Tai mieluummin: varataan mulle hotellihuone, jotta saan nukkua kuskina tarvitsemani unet, mutta muu perhe voi sitten nukkua hotellin parkkipaikalla siinä teltassa.
  4. Lykätään matkaa sen verran, että se miehen ja lasten juhannuksena suunnittelema lentävä auto on valmiina.
  5. Lähdetään Ranskaan auton sijaan veneellä ja nukutaan aitoon merimiestyyliin 4 tunnin vuoroissa, ei tarvitse olla niin iso venekään.
  6. Mä otan mukaan ylioppilaslakkini ja pyydetään yösijaa taloista köyhälle mutta hyveelliselle maisterille (perheineen).

No, ongelma ei ole pelkästään mielikuvituksen (ja rahan) puute, vaan sekin, että viime tipassa liikkeellä ollessa on yksinkertaisesti hankala löytää majoitusta nimenomaan viidelle hengelle. Kivointahan olisi olla kaikki samassa tilassa tai ainakin vierekkäisissä huoneissa, mutta kun standardi on se kaksi henkeä tai kaksi aikuista ja kaksi lasta. Tosin meidän lapsia voi pakata aika monta yhteen sänkyyn, mutta toisissa paikoissa eivät katso hyvällä, jos huoneeseen yrittää salakuljettaa ylimääräisiä lapsia. Ja mitä me sitten tehdään, kun ne kasvaa niin isoiksi, että oikeasti tarvitsevat omat sängyt lomallakin? Lähetetään ne kesäksi tienaamaan ylläpitonsa johonkin maataloon?

Miten te teette lasten kanssa matkustaessa, varsinkin jos niitä on useita? Pitääkö vain olla rikas ja hyvissä ajoin liikkeellä, vai olisiko jotain vinkkejä edulliseen isomman lauman lomailuun?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä Facebookissa.

Sisaruskateus, tuo kateuden peikoista kamalin

lapset veneessä

Siinä ne niin somasti istuu vierekkäin.

”Miksi toi aina saa?”

”Mäkin haluun!”

”Minä, minä! Minun!”

”Mun vuoro, nyt on mun vuoro!”

Pam! Läps! Pum!

”Toi löi!”

”Pölkkypää, sinä olet ihan tyyppi!”

Sisarukset on rikkaus. Joo-o.

Mä aina ennen ihmettelin, kun vauvalehdissä vanhemmat vastasi sellaiseen  ”mikä on vaikeinta vanhemmuudessa” -kysymykseen, että se kun sisarukset tappelee keskenään. Mä olen sittemmin ruvennut ymmärtämään niitä. Ja nykyään, kun kuuntelen ihmisten hehkutusta siitä, miten tuore isosisarus suhtautuu niin ihanasti uuteen vauvaan, eikä sisaruskateudesta ole merkkiäkään, mä puren huuliani, etten laukaisisi mitään sellaista ”odotapa vain!” -ankeutta. Ihmisten pitää saada nauttia niin kauan kuin sitä kestää.

Ehkä kaikki sisarukset ei ole kateellisia toisilleen. Eikä kaikki tappele. Eikä kaikki tappelu aiheudu kateudesta. Kai. Mutta aika yleistä se kateus (ja tappelu) kai kuitenkin on. Ei tarvise kuin lukea muutamaa useamman lapsen äidin blogia todetakseen, että näin on (viimeksi silmiin osui Ehdoton ehkä -blogin Saaran kirjoitus tappelevista sisaruksista.)

Ja se on raastavaa, kun se osuu kohdalle. Mulla on taipumus muutenkin ristiriitatilanteissa vähän liiankin hyvin ymmärtää molempien osapuolten kanta (paitsi jos olen itse toinen niistä), mutta ikinä aikaisemmin en ole joutunut tilanteisiin, joissa on yhtä mahdoton ottaa kantaa tai tietää, kenen puolella olla. Mä niin hyvin ymmärrän, miksi ei aina ole kivaa olla isosisko.

Silloinkin kun tilanne on periaatteessa ihan selkeä, yksi lapsi vaikka haluaa toiselle kuuluvan lelun sen kädestä, se tuntuu ristiriitaiselta. Eihän se saa toisen lelua ottaa. Mutta kun se niin haluaisi, ja mä niin hyvin ymmärrän, että se haluaisi, ja miksei se toinen nyt voisi antaa leluaan. Paitsi että mä erittäin hyvin ymmärrän, ettei se toinen halua antaa leluaan pois, eikä sen tietenkään tarvitse, mun kultamussukka saa totta kai pitää omat lelunsa. Ja nämä tilanteet toistuu x kertaa päivässä.

Tää on ehkä asia, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan. Varmaan jotain olisi tehtävissä. Jotenkin lisätä sellaista me-henkeä, tai vähentää niitä ristiriitatilanteita (tai pidentää omia hermoja). Olisiko teillä vinkkejä sisaruskateuden vähentämiseen tai aiheeseen liittyvään lukemiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Huvipuisto ja huoltosuhde

snadistadi liukumäki

Eikö tämä ole se klassinen Snadistadi -kuva?

Puutalobabyn Krista järjesti siis viime lauantaina bloginsa lukijoille tapaamisen Ruoholahden SnadiStadissa. Mä tungin mukaan, koska tykkään Puutalobabyn iloisesta tunnelmasta – ja tykkäsin myös ajatuksesta saada lapset ilmaiseksi sisäleikkipuistoon potentiaalisesti sateisena syyslauantaina. No, sittenhän oli mahtavan aurinkoinen sää, mutta sitähän ei etukäteen voinut tietää.

snadistadi käsillään

Mulla oli migreeni aamulla ennen lähtöä, ja mä pyysin, että jos kaikki vois olla vähän rauhallisemmin, vaikka jalat maassa, niin päästään lähtemään ja siellä sitten saa varmasti seisoa käsillään. Joten pitihän sitä sitten seisoa. Tosin toi tekonurmikko vähän pisteli.

Mun visiossa aamupäivästä mä olisin istuskellut rauhassa siemailemassa teetä muiden mukavien äitien seurassa ja jälkikasvu olisi huvittanut itseään pomppulinnoissa ja pallomerissä sopivasti mun näkökentän laitamilla. No, en taas ollut ottanut huomioon sitä, että niitä on kolme ja minua yksi. Eli niinä muutamana hetkenä kun mä siemailin teetä, mulla ei ollut suoraan sanottuna aavistustakaan, missä mun kaikki lapset oli, vaikka yksi tai kaksi olisikin ollut jossain näköpiirin laitamilla (yleensä seisomassa käsillään tai tarvitsemassa välittömästi vessaa). Joten vietin sen pari tuntia ravaamalla trampoliinilta pallomerelle ja pallomereltä pomppulinnaan ja pomppulinnasta kiipeilyhässäkkään ja kiipeilyhässäkästä pyöräparkkiin ja taas trampoliinille ja niin edelleen. Kunnes tuli Muumit ja vartin verran kaikki pysyi samassa paikassa, ensin kauhusta kankeina ja sitten ihan innoissaan.

snadistadi muumit

Siinä ne oli, muumit. Ensin oli ääni vähän kovalla, mutta sitten niitä sai halata. Mä en vaan edelleenkään ihan ymmärrä mikä niissä kiehtoo

No, hallihan on suljettu tila (jos ei hoksaa lähteä hisseillä seikkailemaan), ja kyllä 3-vuotiaatkin näyttää pärjäävän sekä isompien kiipeilytelineissä että pallomeressäkin. Ja onneksi oli kohtuullisen hiljainen aamupäivä, eli ne ei polkeneet ketään jalkoihinsa (tai mistä mä tiedän) eikä ainakaan itse saaneet kenenkään kyynärpäästä silmäkulmaansa. Mä koetin kuitenkin seuraavaa kertaa varten miettiä, mikä olisi tuollaiseen sisäleikkipuistoon sopiva huoltosuhde, ja päädyin kaavaan 1 aikuinen / 1 alle 5-vuotias + 1/5 aikuinen / 1 yli 5-vuotias. Eli kun joskus taas lähden viemään meidän koko joukkoa vastaavaan paikkaan, rekrytoin mukaan kaksi aikuista noita kuopuksia varten ja annan 4/5 itsestäni hörppiä teetä sillä aikaa kun se jäljelläoleva viidesosa huolehtii esikoisesta.

Mikä teidän kokemus on, voiko pienemmälläkin aikuismäärällä pärjätä ilman että itsellä adrenaliini on koko ajan huipussaan?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ainoa lapsi

kolme lasta

Valo on surkea, mutta muuten tää kuva kertoo musta hyvin, miten meidän pienperheestä tulikin suurperhe.

Aina välillä mä mietin, millaista tuhlausta on, että meillä on kolme lasta, kun yhdessäkin riittäisi katsottavaa ja huomattavaa. Sitä istuu yhden kanssa sylikkäin ja kuuntelee sen juttuja, mutta heti kohta se on laitettava siitä pois ja tehtävä jotain sen toisen kanssa, ja sitten kolmannen, vaikka kaiken aikaa sen ensimmäisen jutut ja huomiontarve ei siitä katoa mihinkään. Kaksosten kanssahan tää tunne vielä korostuu, kun molemmat on samassa kehitysvaiheessa – ihan niin kuin yrittäisi katsoa kahta hyvää leffaa samaan aikaan. Musta tuntuu, että jos olisi vain se yksi, ainoa lapsi, niin sen ehtisi oppia tuntemaan paljon paremmin, nyt mä aina välillä hämmästyn että ai jaa, tollahan onkin tollainen luonteenpiirre, jota en ollut tajunnutkaan.

Tuntuu haikealta omasta puolesta ja tuntuu haikealta lasten puolesta. Mä kirjoitan lapsiluvusta joskus enemmänkin, tämä oli vain sellainen hetken välähdys taas siitä, että siinäkin on puolensa ja puolensa.

Miltä teistä tuntuu, ehtiikö useampaan lapseen keskittyä kunnolla? Tai edes siihen yhteen? Ja totuushan on se, että mä voisin keskittyä lapsiin enemmänkin jos en puuhailisi omiani…

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Kaksoset, väestönkasvu ja mikrolaina maailmantuskaa helpottamaan

Mustahan ei koskaan pitänyt tulla kolmen lapsen äitiä. Kaksi oli aivan ehdoton maksimi. Mä olen aina ollut sitä mieltä (tai ainakin 12-vuotiaasta asti), että väestönkasvu on maailman ympäristöongelma numero yksi. Jos meitä ihmisiä olisi vähemmän, tai jos meitä ei ainakaan tulisi koko ajan niin julmetusti lisää, niin meidän aiheuttamat haitat ympäristölle olisi vastaavasti vähän pienempiä. Eihän se ihan suoraan näin mene, mutta ei kukaan varmaan voi väittää, että valtava (siis nykyisenkaltainen) väestönkasvu olisi ympäristön (ja sitä kautta ihmiskunnan) kannalta erityisen hyvä asia.

No, tää on siis tällainen henkilökohtainen kohtaa poliittisen -tyyppinen ongelma. Periaatteessa siis musta olisi hyvä, että mahdollisimman monet ihmiset ei saisi lapsia ollenkaan. Mutta käytännössä mä sitten itse halusin lapsia, olen aina halunnut. Ensin mä onnistuin vakuuttamaan itselleni, että yksi lapsi vielä menettelee, varsinkin jos sen pitää kestovaipoissa ja kirpparivaatteissa. Sitten mä onnistuin vakuuttamaan itselleni, että kaksi lasta ei vielä tarkoita väestönkasvua, eli se on vielä ok. Mutta sittenhän me saatiinkin kaksoset, ja maailman väestönkasvu nytkähti taas yhden pykälän eteenpäin.

Tähän ympäristörikokseen mä löysin vertaistukea mainiosta blogista Kaksoset kestovaipoissa (valitettavasti blogi on lopetettu jo pari vuotta sitten – mutta sittenpä voi palata tänne lukemaan kaksosjuttuja). Nyt en löytänyt tuolta kommenteista sitä, jossa ehdotettiin toisen kaksosen antamista adoptoitavaksi noin väestönkasvun tasaamiseksi, mutta enpä mäkään juuri muuta vaihtoehtoa ole keksinyt.

Toissapäivänä huomasin, että YK:n väestöennustetta oli taas hilattu ylöspäin, ja vaikka mä tiedän, ettei se nyt ihan pelkästään meidän tuplaonnesta johdu, niin ahdistaa silti vähän. En mä kuitenkaan vieläkään ruvennut laatimaan adoptiopapereita,

Siihen on varmaan syynä mun lepsu humanismini. Se näyttäytyy myös siinä, miten tän mun ympäristörikollisen urani kanssa korreloi myös mun urani businessenkelinä: kun mä olin töissä kaksosia odottaessani, niin mä pistin melkein joka palkasta yhden lainan Kiva.orgin kautta menemään jonnekin päin maailmaa, ja nyt kun niitä maksetaan takaisin, mä voin pyörittää niitä samoja rahoja taas eteenpäin.

Idea on siis, että sivustolta shoppaillaan lainansaaja, jolle lainataan 25 dollaria tän sivuston ja paikallisten järjestöjen kautta, ja yksittäisten lainanantajien lainoista kertyy sitten tarvittava summa esim. uusiin kankaisiin irakilaiselle ompelijalle tai lannoitteisiin ecuadorilaiselle maanviljelijälle tai kaloihin sudanilaiselle kalakauppiaalle  – siis pienyrittäjät saa edullisilla ehdoilla pienen lainan, joka mahdollistaa yrityksen pienen kasvun, tai ainakin toiminnan jatkumisen. Toki tätä systeemiä kritisoidaan (juuri löysin suomalaisen väitöskirjankin aiheesta), mutta mä haluaisin uskoa, että se voisi olla yksi askel parempaan päin.

Mutta tämä ei siis välttämättä ole mitenkään erityisen ympäristöystävällistä toimintaa, lisää tuloja tarkoittaa lisää kulutusta. Jootain kiertotietähän sitä voisi kuitenkin ajatella, että kun elintaso vähän nousee, niin ei ole tarvetta saada niitä kahdeksaa lasta, vaan pari-kolme riittää, ja nekin koulutetaan, ja kun ne koulutetaan (varsinkin ne tytöt) niin nekin saa vähemmän lapsia ja ehkä jopa toimii jotenkin kestävästi eikä vain osta neljää jääkaappia ja kolmea autoa kun siihen nyt kerran on varaa. Tai näin mä toivon. Kunhan koitan perustella lepsua humanismiani.

Sitäpaitsi toi sivusto on koukuttava. Mulla oli taas takaisinmaksettuja lainoja sen verran, että piti valita kolme uutta ja käytin siihen melkein koko päiväuniajan. Lainansaajien valitseminen on vaikeaa, mä olen koettanut pitää jonkinlaista maantieteellistä tasapainoa (tosin kriisialueita painottaen), suosia naisia ja perheellisiä, mutta ehdokkaita on silti valtavasti.

Mutta hei, nyt siellä oli taas sellainen tarjous, että jos menet sivulle tämän linkin kautta mun kutsumana, niin sekä sinä uutena lainaajana että minä saadaan yksi laina käyttöön lahjoituksena – eli saa valita itse, mihin sen antaa, mutta sitä ei kyllä sitten saa omalle tilille takaisin, vaan se palaa lahjoittajalleen. Mutta pääsee siis kokeilemaan ihan ilmaiseksi, auttaisiko mikrolaina antajan maailmantuskaan. Saajapuolella se sitten kyllä varmasti parantaa elämänlaatua vähän konkreettisemminkin.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

”Siinähän ne kaksi menee kuin yksikin”

pyöräily

Kahden pyörän lykkiminen samaan aikaan on vähän rajatapaus, jos lapset osaa ohjata, niin siinähän se menee, jos taas ei, niin hermot menee kyllä kaksinkertaisesti.

Ei muuten aina mene. Mä en onneksi ole kuullut tätä viisautta kovin usein, mutta se muutamakin kerta on välillä liikaa. No toki on tilanteita, jolloin kaksi menee samassa kuin yksi, esim. kun laittaa ruokaa, niin samalla vaivalla tulee kahden annos kuin yksikin. Sen sijaan kahden pikku piltin syöttäminen ei hoidu ihan siinä samalla kuin yhden.

Musta on ennemminkin niin, että on monia tilanteita, jolloin kaksi (tai kolme) menee helpommin kuin yksi, ja sitten on niitä, jolloin tuntuu että yhden ristin sijasta on kaksi (tai kolme) kannettavana. Niitä helpommin hoituvia tilanteita on tietysti kaikki se aika, minkä lapset voi leikkiä keskenään sen sijaan että ne kaipaisi erityistä viihdykettä, ja siinä kuviossa menee jo sitten neljäskin samaan hintaan, jos vain kemiat suunnilleen pelaa yksiin. Kaksi lasta harvoin ikävystyy yhdessä. Mä olen päivittänyt facebookiin kaksosten ollessa puolivuotiaita: ”Katselin, miten somasti vauvat leikkii yhdessä lattialla, kunnes tajusin niiden levittävän puklausta nelikätisesti ympäriinsä”. Siitä ne yhteiset leikit alkoi.

Mutta kahdessa lapsessa on kaksi kertaa enemmän pukemista, syöttämistä (tosin imettäähän niitä voi yhtä aikaa, ja pulloruokintakin onnistuu, että se menee melkein siinä kuin yksikin), vaipattamista, potattamista, kantamista, työntämistä, vetämistä ja perässä juoksemista.

Erityisesti tää viimeinen on pistänyt mut koetukselle. Mä tykkäisin, että lapset olisi sillä tavalla aika rauhallisia, ja vaikka silloin kun ollaan kaupassa, niin kulkisi siinä mun vieressä ja nätisti nostelisi tavaroita kärryyn. Sen sijaan ne juoksee kirkuen ympäri pakastealtaita / Stockan kukka-asetelmia / Hakaniemen hallia. Mä olen sitten todennut, että niin kauan kuin ympäristö on edes suunnilleen turvallinen (ja Keskuskatuhan on Stockan kohdalla kävelykatu) niin juoskoot, mun ei ole mahdollista tehdä samaan aikaan ostoksia ja pidellä kahta (tai kolmea) lasta. Jos onnistun nappaamaan yhden mukaani kassalle, toinenkin yleensä seuraa perästä ennemmin tai myöhemmin.

Hämmästyttävää on, että mä tästä huolimatta huomaan luovani kummastelevia katseita kanssavanhempiin ja niiden lapsiin: ”Miksei se pidä niitä yhtään kurissa? Hyvänen aika, miten toi antaa noiden riehua tolla tavalla?” Niin, toisten lapsethan onkin vain huonosti kasvatettuja ja niillä on lepsut vanhemmat, kun taas itse toimii järkevästi ja välttämättömyyden pakosta.

Meneekö teillä kaksi samassa kuin yksikin? Entäs kolmas ja neljäs?

p.s. Tänään piti olla blogitauko, mutta tulikin niin kova tuuli, että me ei päästykään purjehdusreissulle. Niinpä ette huomenna myöskään saa raikkaita merimaisemia.

Edit. Nyt tuolla Valeäiti väittää, että kolme on uusi kaksi. Meillähän siinä tosiaan kävikin juuri niin. Mutta en lähtisi riskeeraamaan sitä, että neljä on uusi viisi.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ja täältä löytyy lisää tarinoita elämästä kaksosten kanssa.

Huuto.net, rakkaani

vaatekasat

Voi kyllä olla, että toi printterilaatikko on tyhjä, mutta en ole päässyt tarkistamaan, kun siinä päällä on kuitenkin noi kasat. Mutta eihän tässä siis kaikki, vaan kellarissa on lisää.

Otsikko on kyllä hitusen hämäävä, oikesti kyse on viha-rakkaus -suhteesta. Niin kuin varmaan moni muukin, mä löysin huutiksen varsinaisesti vasta lapsen saatuani. Esikoisen varustelun kanssa tuli vähän kiire, koska siinä vaiheessa kun se syntyi, mulla oli kaapissa valmiina kahdet 74cm -koon potkuhousut – kaikkialla luki, että ei niitä pienimpiä kokoja kannata kovin paljon ostaa, kun vauvat kasvaa niin nopeasti. Kasvoihan se, mutta kotiin päästessään 44 -senttiset vaatteetkin oli vielä aika reiluja, eli potkarit sai odottaa kaapissa jonkun aikaa.

Mä tykkää kovasti kiertää kirppareita ihan luonnossakin, ennen käytiin Valtterissa melkein joka viikonloppu kun asuttiin vielä siinä kulmilla, ja Ranskassa on kesäisin aivan mahtavia ”vide grenier” (suom. ullakon tyhjennys) joka kaupunginosassa ja kylässä, joten yhteen viikonloppuun voi osua parikin hyvää kirpparia. No, kaksosten syntymän jälkeen myös kirppareilla kiertäminen muuttui vähän vaikeammaksi (lähdepä helsinkiläiselle kirpparille kaksostenrattaiden kanssa), ja niinpä on sitten pitänyt enenevässä määrin turvautua huutonettiin.

Yhteen aikaan mä olin siihen ihan koukussa, koko ajan oli jotain ostettavaa, ja mä selasin hakuja joka ilta ja asettelin huutovahteja. Ja myyminen on myös tosi koukuttavaa puuhaa, seuraat miten tarjoukset nousee ja tarkkailet kilpailevia kohteita. Tää kaikkihan on ihan kivaa, tiettyyn rajaan asti.* Mä luulen, että mun raja olisi kulkenut kahden lapsen kamojen kohdalla, mutta mä en oikein ikinä päässyt kokeilemaan sitä, vaan rysäytin suoraan siitä yli kolmen lapsen äitien osastoon, jossa vaatteiden osto ja eteenpäin kierrättäminen on aikamoisata tuskaa. Koko ajan puuttuu jotain, ja on mahdotonta enää muistaa sitä kaikkea, puhumattakaan siitä, että olisi joku käsitys siitä, mitä kaapissa on jo odottamassa (tosin mä olen koettanut kirjata niitä listaan, teen niistä vielä excelin tässä joku päivä). Ja kun kahdelta lapselta jää koko vaatevarasto pieneksi parin kuukauden välein, niin  – no, sitten näyttää makuuhuoneessa tolta kuin tuossa kuvassa.

Mutta joo, jotain on siis taas tehtävä, ja koska ajatus siitä, että mä nyhertäisin jokaiseen vaatekappaleeseen kiinni pienen printtaamani hintalappusen viedäkseni ne sitten Vekarakirppikselle (ja kävisin siellä vähintään parin päivän välein järestämässä ja täydentämässä pöytää) tuntuu ehkä vielä tuskaisemmalta kuin se, että mä otan kuvan joka ikisestä vaatekappaleesta ja lataan ne nettiin ja kirjoitan niistä kuvauksen ja arvioin niiden postikulut ja viestittelen niiden ostajan kanssa ja tarkistan että maksu on tullut ja pakkaan ne ja vien ne postiin – voi hyvää päivää, kyllä sais bodylle tulla hintaa, jotta se oikeasti korvaisi jotain tästä vaivasta. Miksi mä en vain tunge noita uffin laatikkoon?

No hei, jos joku muukin on niin hullu, että tekee tätä, niin tässä on mun vinkit onnistuneeseen huutonet-myyntiin, parhaaseen vauvalehtityyliin:

  1. Kuvat kuvat ja kuvat. Luonnonvalo, edes jonkintasoinen kamera, siisti tausta (tummalla näyttää hyvältä), vaate nätisti aseteltuna, tarpeeksi iso kuvakoko. Mä itse noudatan näitä vähän huonosti, koska otan niin huonoja kuvia, mutta toisillahan on sellaisia muotilehtitasoisia kuvia joita selaa ilokseen. Huutokuva.net on esim. kuvapalvelu jonka kautta lataaminen onnistuu suhteellisen näppärästi.
  2. Otsikointi. Mahdollisimman tarkasti, ei vain ”kesäkivaa meidän kaapista” vaan koot ja jos on merkkejä (Lindex ei ole merkki) niin ne.
  3. Myy pakettina ellei sulla ole elämässä todella isoa aukkoa täytettävänä sillä kaikella ylläluetellulla. Silloin kuvissakin voi olla kivoja ”asukokonaisuuksia”. Ja postikulut on samantien paketin kulut.
  4. Katso vaatteita ulkopuolisen silmin ja ole kuvauksissa aika tarkka, hyvä palaute on arvokkaampaa kuin ne muutama euro, jotka vähän kaunistellulla kuvauksella voisi saada lisää.
  5. Harkitse kohteen nostamista näyteikkunaan parin euron maksulla, mä olen todennut, että se yleensä tulee moninkertaisena lisääntyneiden huutojen myötä takaisin, koska noita lastenvaatteita on niin paljon, että jos sun paketti ei ole täynnä burberrya eurolla, niin kukaan ei rupea huutamaan sitä ennen viimeistä päivää, ja silloin hinta ei nouse kovin ylös.

Sen sijaan mä en ole osannut päättää, onko hyvä pistää lähtöhinnaksi 0 euroa ja toivoa sen houkuttelevan paljon huutajia (niin kuin mä olen usein tehnyt) vai laittaa lähtöhinta alunperin lähelle omaa toivetta ja odottaa, että joku nappaisi. Olisiko näkemyksiä? Ja käytättekö te muita myyntisivustoja? Mä olen aikoinaan ostanut jotain pinnasänkyä ja muuta isompaa vauvalehden myyntipalstalta ja Helsingin monikkoyhdistyksen palstalta, mutta en ole koskaan käyttänyt esim. tori.fi -sivustoa, toimiiko se hyvin?

p.s. Ja siis tottakai mulla nyt sitten on niitä paketteja myynnissä huutiksessa, ostakaa ihmeessä, täältä löytyy (kun vielä saan ne kaikki sinne näpyteltyä – ja mm. näpyttelysyistä pidän huomenna varmaan blogitaukoa). Myös facebookin tuplien lastentarvikekirppikselle pitäisi laittaa, mutta se on tarkoitettu vain kaksosten (ja kolmosten) vanhemmille. Niille kyllä tosi hyvä.

*Liinalla oli tuolla Pudonneissa omenoissa keväämmällä aika kattava nelikenttä tästä ostopuolesta.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Suhteellista

lapset ongella

Onko kala kotona?

”Kylläpä tuntuu oma elämä tän yhden kanssa helpolta teitä katsellessa”, totesi eräs kanssaäideistä eilen perhekahvilassa. Yksi mun lapsukaisista halusi juuri juoda teetä mun kupista samaan aikaan kun toinen halusi, että mä piirrän sen kanssa ja kolmas tahtoi tarjoilla mulle oman kahvilansa herkkuja. Normimeininki siis.

Näinhän se menee. Vuosi sitten oltiin ristiäisissä koko perheen voimin, ja me paimennettiin ympäriinsä vilistäviä 1,5-vuotiaita ja esikoista. Ovesta kampesi sisään tuplarattaita työntävä äiti, jolla oli siinä pienet kaksosvauvat. Olin juuri jakamassa jonkun kaikkitietävän kaksosäidin kommentin siitä, miten se nyt ehkä tuntuu haastavalta, mutta odotas kun ne kasvaa, kun kuulin sivulauseessa, että tämä toinen äiti olikin jättänyt vanhemmat kaksosensa ja niiden isosiskon kotiin ja ottanut vain vauvat mukaan. Suljin suuni ja olin ihan hiljaa vaan.

Ainahan sitä löytyy se, jolla on enemmän lapsia /vähemmän rahaa/ huonommin apua/ enemmän kiirettä – tai toisinpäin vähemmän ja enemmän kaikkea. Tässä on ehkä kaksi puolta. Yhtäältä välillä on ihan hyvä saada vähän perspektiiviä ja  muistutus siitä, että omassa elämässä on moni asia ihan kohdillaan. Mulle tekee ihan hyvää miettiä välillä isoäitiäni joka hoiti omia kaksosiaan ja esikoistaan ilman pesu- ja tiskikonetta.

Toisaalta mun ainakin olisi enimmäkseen hyvä pidättäytyä vertailemasta siihen toiseen suuntaan. Liian helposti tulee ajateltua, että ”mitä sekin valittaa pikkulapsiajan rankkuudesta, eihän sillä ole kuin kaksi ja nekin eri ikäisiä ja niillähän käy siivojakin”. Mistäs mä tiedän, mitä muuta valituksen taustalta löytyy, ja vaikka ei löytyisi mitään, niin ei kyse ole mun tuntemuksista, vaan sen valittavan vanhemman. Ihminen tietää vain, miltä oma elämä tuntuu. Mun olisi hyvä harjoitella sellaista aitoa empatiaa ja toisten ihmisten kuuntelua, sitähän mä toivon itsekin saavani osakseni, enkä sellaista ”no mitäs valitat, sullahan on tiskikonekin ja terveet lapset” -tyyppistä asennetta.

p.s. Jos nyt vähän sais valittaa, niin yksi ranskalainen äitikaveri juuri postasi kuvan, jossa ne oli viikonloppuna hiekkaleikeissä. Rannalla. Uimapuvussa. Hiekkaleikkejähän meilläkin tänään leikittiin, asustus näkyy sitten tuossa kuvassa.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla