Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta ”esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: ”Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: ”No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: ”En mä voi kantaa sua nyt.” ”Miksi?” ”Mä en jaksa.” ”Miksi?” ”No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. ”Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi ”koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  ”Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. ”Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että ”sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Riittämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta

riittämättömyys ja oikeudenmukaisuus perheessäTämä on ehdottomasti se aihe, minkä kanssa mä eniten painiskelen vanhemmuudessani: lasten tasapuolinen kohtelu. Tässä(kin) pääsi kyllä yhden lapsen kanssa helpommalla. Mutta nyt kun niitä on kolme, mulla on jatkuvasti olo, että en pysty ja jaksa antaa kaikille sitä huomiota, minkä ne ansaitisisi, ja koettaessani kohdella kaikkia tasapuolisesti, tulenkin lytänneeksi jonkun erilaiset tarpeet.

Varmasti on niin, että lapselle ei ole yhtään tervettä olla vanhempiensa jatkuvan huomion kohde, ja yksi sisaruuden rikkauksista on se jakamaan oppiminen, kun ei tässä elämässä muutenkaan aina kaikkea haluamaansa saa, ainakaan sillä hetkellä kun sitä haluaisi. Ja näinhän se menee kaikissa useamman lapsen perheissä, ja on mennyt kautta ihmiskunnan historian. Tosin mä en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, etteikö perheet voisi olla onnellisempia kuin mitä ne on kautta historian olleet. Mun käsitys on, että aika iso osa ihmiskunnan historiaa – ja tämän hetkistäkin olemassaoloa – on pelkkää kärsimyksentäyteistä hengissäpysyttelemistä, eikä siitä juuri ole kuin varoittavaksi esimerkiksi. Mutta ei se syyllisyyden tunteisiin auta. Ilmeisesti niiden kanssa voi elää, koskapa ne ei ole evoluutiossa karsiutuneet, mutta eikö niihinkin voisi jonkun kipulääkkeen nykyaikana kehittää?

Toinen juttu on sitten se tasapuolinen kohtelu. Miten voikin olla niin vaikeaa tietää, milloin on ihan oikein kohdella lapsia eri tavalla koska ne on erilaisia yksilöitä, ja milloin taas pitäisi oikeudenmukaisuuden nimissä kohdella kaikkia samalla tavalla? Taas yksi esimerkki siitä, että käytännöllisen filosofian opinnoilla ei ole mitään tekemistä käytännön elämän kanssa, koska ei sielläkään tätä opetettu (tai sitten mä sillä(kin) luennolla laskeskelin muistiinpanojen marginaaleihin tunteja seuraavan Ranskan-matkan alkuun).

Tätä samaahan mä pohdin myös kirjottaessani sisaruskateudesta (täytyi itse käydä tarkistamassa juttu, mutta kyllä, siellä se oli, eikä kyse ollut pelkästä déjà vusta, vaan siihen tosiaan tuli myös hyviä kommentteja tästä erilaisesta mutta oikeudenmukaisesta kohtelusta). Osa ongelmaahan on tosiaan siinä, miten selittää lapsille, että tuo toinen sai nyt keinua kaksi kertaa ja sinä et, kun sille keinuminen on niin paljon isompi juttu. Tää tuli esiin jo kaksosia imettäessä: toinen tarvitsi sitä aikaa rinnalla vaikka kuinka, toinen taas kävi vain tankkaamassa maidot ja lähti sitten hommiinsa – kunnes huomasi, että toinen siinä vielä nautiskelee, ja eiköhän silloin heti pitänyt päästä myös takaisin (ja tietysti yleensä vielä siihen samalle tissille, totta kai se on parempi, jos se on toisen suussa).

No joo, mitään rakentavaa mulla ei tähän (edelleenkään) ole, kunhan valitan että vaikeaa on. Ja tietysti vähän lohduttaa, jos joku muukin toteaa, että nii-in, vaikeaa on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä Facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Sisaruskateus, tuo kateuden peikoista kamalin

lapset veneessä

Siinä ne niin somasti istuu vierekkäin.

”Miksi toi aina saa?”

”Mäkin haluun!”

”Minä, minä! Minun!”

”Mun vuoro, nyt on mun vuoro!”

Pam! Läps! Pum!

”Toi löi!”

”Pölkkypää, sinä olet ihan tyyppi!”

Sisarukset on rikkaus. Joo-o.

Mä aina ennen ihmettelin, kun vauvalehdissä vanhemmat vastasi sellaiseen  ”mikä on vaikeinta vanhemmuudessa” -kysymykseen, että se kun sisarukset tappelee keskenään. Mä olen sittemmin ruvennut ymmärtämään niitä. Ja nykyään, kun kuuntelen ihmisten hehkutusta siitä, miten tuore isosisarus suhtautuu niin ihanasti uuteen vauvaan, eikä sisaruskateudesta ole merkkiäkään, mä puren huuliani, etten laukaisisi mitään sellaista ”odotapa vain!” -ankeutta. Ihmisten pitää saada nauttia niin kauan kuin sitä kestää.

Ehkä kaikki sisarukset ei ole kateellisia toisilleen. Eikä kaikki tappele. Eikä kaikki tappelu aiheudu kateudesta. Kai. Mutta aika yleistä se kateus (ja tappelu) kai kuitenkin on. Ei tarvise kuin lukea muutamaa useamman lapsen äidin blogia todetakseen, että näin on (viimeksi silmiin osui Ehdoton ehkä -blogin Saaran kirjoitus tappelevista sisaruksista.)

Ja se on raastavaa, kun se osuu kohdalle. Mulla on taipumus muutenkin ristiriitatilanteissa vähän liiankin hyvin ymmärtää molempien osapuolten kanta (paitsi jos olen itse toinen niistä), mutta ikinä aikaisemmin en ole joutunut tilanteisiin, joissa on yhtä mahdoton ottaa kantaa tai tietää, kenen puolella olla. Mä niin hyvin ymmärrän, miksi ei aina ole kivaa olla isosisko.

Silloinkin kun tilanne on periaatteessa ihan selkeä, yksi lapsi vaikka haluaa toiselle kuuluvan lelun sen kädestä, se tuntuu ristiriitaiselta. Eihän se saa toisen lelua ottaa. Mutta kun se niin haluaisi, ja mä niin hyvin ymmärrän, että se haluaisi, ja miksei se toinen nyt voisi antaa leluaan. Paitsi että mä erittäin hyvin ymmärrän, ettei se toinen halua antaa leluaan pois, eikä sen tietenkään tarvitse, mun kultamussukka saa totta kai pitää omat lelunsa. Ja nämä tilanteet toistuu x kertaa päivässä.

Tää on ehkä asia, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan. Varmaan jotain olisi tehtävissä. Jotenkin lisätä sellaista me-henkeä, tai vähentää niitä ristiriitatilanteita (tai pidentää omia hermoja). Olisiko teillä vinkkejä sisaruskateuden vähentämiseen tai aiheeseen liittyvään lukemiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Lasten kerrossänky, meidän kokemus

lasten kerrossänky

Ensimmäinen iltasatu uudessa sängyssä.

Lastenhuoneen kalusteet

Tämä kerrossänky -postaus on roikkunut luvattujen postausten listalla jo jonkun aikaa – odottelin sitä hetkeä, että huone olisi niin siisti, että siitä voisi ottaa tyylikkäitä ”uusi lastenhuoneen sisustus” -tyyppisiä kuvia. En tiedä, ketä yritin huijata; jos joskus saan sellaisia kuvia otettua, niin voin liittää ne tähän myöhemmin. Vaikka kyllä sellainen ihme voisi ansaita ihan oman postauksen.

Joskus syksyllä blogeissa kiersi sellainen haaste, jossa piti esitellä, mikä esine tai huonekalu on ollut kotona ”alusta asti” tai pisimpään. En onneksi saanut haastetta, koska siihen olisi ollut vaikea vastata: iso osa meidän tavaroista on sellaisia, jotka on tulleet mun lapsuudenkodista, tai jotka mä olen hankkinut sieltä pois muuttaessani kohta 20 vuotta sitten. Tähän vaikuttaa tietenkin se, että mä asun kotikaupungissani ja jo mun ollessa 15-vuotias mä löysin pikkuveljeni tutkailemasta mun huonetta, koska ”mietin vain, miten tämän kalustan sitten kun sinä muutat pois tavaroinesi.” Tavaroita on siis ollut tarjolla järkevällä etäisyydellä. Mutta vaikuttaa tässä ekologisetkin syyt, huonekalujen ei musta pitäisi olla mitään kertakäyttötavaraa.

Lastenhuoneen kalusteet ei tästä juuri tee poikkeusta, kaksosten huoneessa on hylly, joka oli aikoinaan mun pinnasänkyni vieressä, nojatuoli on samoin lapsuudenkodin peruja oleva Lepakko ja yöpöydän virkaa tomittaa arkku, joka löytyi mulle joskus teinivuosina isoäidin kellarista. Lasten sängyt on kuitenkin hankittu varta vasten, pinnikset ja esikoisen isojen tyttöjen sänky käytettyinä, mutta nyt kerrossänky ihan uutena. Niitäkin saisi käytettynä, mutta tässä tuli kuljetuskysymys vastaan. Sinä päivänä, kun meidän kerrossänky lähtee eteenpäin, mä toivon että sille löytyy uusi omistaja täältä kotinurkilta (niin kuin nyt pinnasängyille, kiitos Facebookin Pasilan lastentarvikekirpparin).

kerrossänky

Jotain uutta, jotain vanhaa (ja yksi dinosaurusilmapallo).

Millainen kerrossänky

Onneksi meidän lapset kasvaa siellä keskikäyrällä tai sen alapuolella, muuten olisi tullut kiire sängyn vaihtoon. Nyt ehdiittiin aika pitkään pähkäillä, hankitaanko lapsille kerrossänky, ja jos hankitaan niin millainen. Selvää oli, että kun kerrossänkyyn on muuttamassa 3-vuotiaat, niin sen pitää olla pieni lasten kerrossänky, siis matala, ja melkoisilla laidoilla varustettu, jotta putoamisen riskit minimoidaan. Tuntui myös fiksulta, että malli olisi sellainen, josta sängyt voi nostaa myös erikseen, jos kerrossängyssä nukkuminen ei onnistuisikaan, tai joskus vaikka saadaan kaikille lapsille omat huoneet. Ja koska kerrossängyllä oli tarkoitus säästää tilaa, mä en halunnut täyspitkää sänkyä vaan joko 160cm pitkän tai jatkettavan mallin.

Loppujen lopuksi me päädyttiin sitten tilaamaan virolaisen Suwem -merkin Liisa -kerrossänky. Toinen vaihtoehto olisi ollut kotimainen Roope&Riikka, joka on jatkettava kerrossänky. Nämä molemmat on siis matalia lasten kerrossänkyjä ja täyspuisia. Vaikka kerrossängyt on useamman lapsen perheissä aika yleinen ratkaisu, niin kovin paljon vaihtoehtoja ei löydy. Meillä ratkaisuun vaikutti lopulta paketin hinta (vaikka lapset saikin sängyn synttärilahjaksi isovanhemmilta) ja aika paljon ulkonäkö: mä tykkään kovasti tuon meidän sängyn pelkistetystä ulkomuodosta. Korkeutta sängyllä on 135cm ja pituutta siis se 160cm.

Tilaus oli helppo tehdä, tosin toimituskuluineen, patjoineen, sängynaluslaatikoineen, lisälaitoineen jne. sängylle tuli hintaa 500 euroa, eikä 250 niin kuin pelkän sänkyrungon hinta on. Sänky saapui parissa yllättävän pienessä paketissa muutaman viikon kuluttua tilauksesta. Normaalitoimitukseen kuuluu muuten vain toimitus ovelle saakka (mitä ei mulle oltu mainittu), mutta onneksi reilu kuski kantoi paketit sisään asti, koska muuten ne olisi jääneet sinne ovelle joksikin aikaa odottelemaan, kun mä olin kipeiden lasten kanssa kotona. Kokoaminen oli ilmeisesti aika helppoa, vaikka paketissa ei ollut siihen ohjeita (ainakin mies ja mun veli selvisi siitä reilussa tunnissa), mutta siihen tarvitaan kaksi ihmistä, kun sängyt pitää nostaa päällekkäin.

kerrossänky ohjeet

Näillä esikoisen ohjeilla saatiin sänky koottua.

Kokemukset kerrossängystä

Ja nyt niihin käyttökokemuksiin. Sänky on tosi tukeva, ja laidat on korkeat, muakaan ei pelota kiivetä ylös. Lapset oli aluksi yläsängystä ihan haltioissaan ja siellä nukkumisesta meinasi tulla riitaa, mutta sitten ehdottivat itse, että vuorotellaan. Näin tehtiinkin aluksi joka yö, mutta sitten toinen ilmoitti, että oikeastaan yläsängyssä vähän pelottaa, ja niinpä paikat on nyt jaettu pysvästi. Alasängystä on nukkuja laidasta huolimatta kopsahtanut kerran alas, mutta yläsängyssä on rauhallisempi nukkuja, eikä mitään ongelmia ole ollut. Myös portaiden kiipeäminen sujuu hyvin, jopa yölliset vessakäynnit.

Nukkumaanmennessä juttelu aluksi lisääntyi melkoisesti, tuntui, että kun lapset eivät enää näe toisiaan (ennen pinnasängyt olivat kulmittain ja niistä oli suora näköyhteys), niin toisen läsnäolo on varmistettava jatkuvalla höpötyksellä. Vähitellen meno on kuitenkin rauhoittunut. Muutosvastarintaisempi lapsista haikailee edelleen pinnasänkynsä perään, ja molemmat myös valittavat, että uudessa sängyssä on pimeämpää, eikä eteisestä tulevassa valossa näe lukea, alasängyssä varsinkaan. Suurempia kriisejä tämä ei ole kuitenkaan aiheuttanut, ja mä oletan, että jossain vaiheessa kerrossängystäkin on tullut niin rakas, että siitä ei voisi luopua.

Se, mitä mä oikeastaan eniten pelkäsin, oli se, että päiväsaikaan leikit yläsängyssä yltyy liian rajuiksi ja vaarallisiksi. Ehdottomat säännöt on, että sängyssä ei seistä, reunan yli ei saa kurottaa, eikä toista saa sängyssä töniä. Sääntöjä on noudatettu varsin hyvin, kahden kuukauden aikana ei kertaakaan ole oikeastaan tarvinnut kieltää tai komentaa.

pieni kerrossänky

Lattian siivosi esikoinen. Sen sijaan sängyn takana yksi maalaus odottaa paikkaansa seinällä.

Toinen asia, mitä mä mietin, oli sängyn petaaminen ja toiminta esim. oksennustaudissa. No, mä en muutenkaan ole lasten sänkyjä pedannut joka päivä, eikä lakanoiden vaihtokaan ole ollut niin kamala operaatio kuin mä ajattelin. Tilasin patjojen lisäksi myös petauspatjat, jotka on musta lastensängyissä ihan ehdoton varuste juuri puhtaanapitoa ajatellen. Patjat tuli, mutta kun pistin ne pesuun ennen käyttöönottoa, niiden puuvillaiset päälliset kutistui 40 asteen pesussa niin, että patja oli ihan mykkyrällä. Reklamoin tästä, ja mulle vastattiin, että voin lähettää patjat takaisin, ja mulle hyvitetään niiden hinta. No, loppujen lopuksi en jaksanut ruveta pakkaamaan patjoja, vaan koira sai sänkyynsä 34 eurolla petauspatjoja. Se ei ole valittanut mykkyröistä.

Kaiken kaikkiaan kerrossänky on tuntunut onnistuneelta hankinnalta. Huoneeseen tuli oikeasti lisää tilaa ja tilantuntua tuo myös sängyn valkoinen väri verrattuna puunvärisiin pinnasänkyihin. Meillä kerrossänky on siis tuntunut myös riittävän turvalliselta, mutta meidän lapset on suhteellisen rauhallisia ja kuuntelee jo sääntöjäkin ja niiden perusteluja. Villimmälle kaksikolle mä en kuitenkaan uskaltaisi kerrossänkyä suositella, niin kiva kuin se lasten mielestä onkin.

No niin, jäikö kerrossänkyasiassa vielä jokin askarruttamaan?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko

kaksoset ja esikoinen

Esikoinen ja uusi vauva (ja toinenkin)

Mä luulen, että aika usein toisen lapsen odotus menee miettiessä, miten uusi vauva vaikuttaa esikoisen elämään, ja miten esikoinen tulee vauvaan suhtautumaan. Sitten tulee syvä helpotuksen huokaus, kun vauva syntyy, ja sisaruskateus osoittautuu pelättyä pienemmäksi möröksi. Useinhan ylpeä isosisarus on ihan ihastuksesta lääpällään (toki on sitten niitäkin, jotka koettaa eliminoida tunkeilijan jo ensikohtaamisella, mutta vähemmistöön ne taitaa kuulua).

Otsikko on lainaus esikoiselta, se ryhtyi luonnostelemaan tekstiä aiheesta päiväkirjaansa (enkä mä tietenkään kurkkinut, vaan toistaiseksi kaikki päiväkirjaan kirjoitettu on myös luettu mulle). Aina ei tosiaan ole hauskaa olla isosisko. Ja se on musta tosi tärkeää sanoa myös ääneen. Silloin kun kaksoset syntyi, niin esikoisen neljä vuotta kestänyt aika ainoana lapsena päättyi kertarysäyksellä. Totta kai me koetettiin antaa sille omaa aikaa ja huomiota, otettiin se mukaan vauvojen hoitoon ja syliin aina kun voitiin – mutta tosi useinhan siinä sylissä oli jo vähintään yksi vauva.

Kun vietettiin kaksosten tervetuliaisjuhlaa (noin niin kuin nimiäisten asemesta, kun nimet oli jo kaikkien tiedossa), niin samalla juhlittiin uutta isosiskoa. Ja kun kadulla ihmiset tuli ihastelemaan vauvoja ja päivittelemään, että kyllä sulla on noissa hommaa, niin mä aina vastasin, että onneksi mulla on tämä taitava isosisko tässä. Ja uusi isosisko oli vauvoista innoissaan, pusutteli niitä ja auttoi niiden hoitamisessa, ja ymmärsi hyvin, että vauvojen täytyy saada ruokaa ja syliä kun ne itkee.

Mä olin toki lukenut vauvalehdistä ja vanhemmuusoppaista, että uuden vauvan syntyessä on hyvä jutella isosisaruksen kanssa myös negatiivisista tunteista. Mutta se tuntui niin kamalan teennäiseltä, kun eihän sillä näyttänyt olevan mitään negatiivisia tunteita. Ehkä mä ajattelin, että jos rupean puhumaan aiheesta, niin siitähän se vasta keksii ruveta inhoamaan vauvoja.

Sen syksyn ja talven aikana esikoinen oli koulussa tosi kiltti ja edistyi isoin harppauksin, se kasvoi oikein silmissä. Mutta erityisesti mulle se kyllä välillä kiukutteli melkoisesti. Jonkun kiukkukohtauksen jälkeen mä sitten otin aiheen puheeksi, rupesin vain juttelemaan siitä, että välillä varmasti vauvat tuntuu ärsyttäviltä, ja harmittaa kun ei voi tehdä kaikkia juttuja, mitä ilman niitä voisi. Että vaikka niitä rakastaa, niin välillä voi toivoa ettei niitä olisi olemassakaan. Ja sanat upposi. Seuraavien viikkojen aikana esikoinen palasi aiheeseen monta kertaa, kertoi, miten joku asia vauvoissa ärsyttää: niiden hankalat vaunut, se että ei voida lukea kun vauvoja imetetään, se että ne on aina joka paikassa, että ei pääse syliin silloin kun haluaisi. Ja siinä välissä se pussaili vauvoja ja auttoi niiden hoidossa, ja lauloi niille ja halusi opettaa niitä leikkimään. Ja ehkä se jopa kiukutteli hitusen vähemmän.

Oletteko te puhuneet esikoistenne kanssa siitä, mikä isosisaruudessa on kurjaa? Mä hoksasin juuri, että kaksosten kanssa mä en ole puhunut siitä, miksi ei aina ole hauskaa olla pikkusisarus ja vielä kaksossisarus kaupan päälle, vaikka niitä syitä kyllä riittää. Ehkä se pitäisi ottaa jossain vaiheessa puheeksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Minkä ikäisen lapsen voi jättää yksin kotiin?

lapset yksin kotona

Auttaisikohan jos niille pukisi kotonakin pelastusliivit?

Mä mietin tätä taas, kun vakuutin esikoiselle, että se voi ihan hyvin odottaa kotona puoli tuntia siinä välissä kun mä vien pieniä muskariin ja mies kerkeää töistä. Että olenko ihan vastuuton, kun jätän lapsen yksin, vaikkei se tunne edes kelloa eikä osaa soittaa hätänumeroon.

No, mä muistelen että sain 5-vuotiaana olla yksin kotona sen aikaa, että vanhemmat mankeloi pesutuvassa lakanoita, ja esikoinen on kuitenkin jo seitsemän. Itsehän mä olin 7-vuotiaana jo tuntikausia koulun jälkeen yksin tai kavereiden kotona, mutta mä olenkin kyllä aina ollut aika itsenäinen luonteeltani – ja ajat oli toiset, iltapäiväkerhoa ei tosiaan ollut tarjolla kaikille (vaikka ei me kyllä sinne olisi haluttukaan, oli paljon siistimpää saada puuhata omiaan), alaovet oli joka talossa auki, eikä Itä-Pasilassa kulkenut autojakaan.

Ihan hyvillä mielin esikoinen sitten jäi piirtämään kun mä olin näyttänyt sille, missä kohtaa viisarit on kun Papa tulee, ja miehen kännykkään se osaisi mun puhelimella soittaa (senkin mä jätin pöydälle). Ja se tiesi, missä me ollaan ja olisi osannut tulla sinne. Ja me oltiin joka tapauksessa tulossa tunnin päästä takaisin. Että kyllä mun vastaus taitaa olla, että 7-vuotiaan voi jättää puoleksi tunniksi yksin kotiin puuhaamaan jotain rauhallista – jos se siis on lapsi, joka voi puoli tuntia puuhailla rauhallisesti ilman että rupeaa sattumaan ja tapahtumaan. Tosin koska lapsi ei itse erityisesti halua jäädä yksin, niin mieluummin en sitten jättäisi, mutta joskus ei vain logistiikka loksahda kohdilleen.

Mutta mites sitten, kun niitä pitäisi jättää kaikki kolme?  On ne kyllä olleet jo montakin kertaa viitisen minuuttia keskenään kun miehen poissaollessa mä olen istuttanut ne videon eteen siksi aikaa että pissatan koiran. Video takaa sen, että ne pysyy paikoillaan tehokkaammin kuin jos käyttäisin jeesusteippiä eikä ne edes ala riitelemään (siinä vaiheessa kun ohjelma on valittu, se valintavaihehan on melkoisen räjähdysherkkä).

Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä, että en kyllä jättäisi kaikkia kolmea keskenään olemaan silloinkaan kun kaksoset on 7-vuotiaita, vaikka kuinka fiksuja olisivat yksittäin. Joukossa kyllä tyhmyys tiivistyy. Parhaan ystävän kanssa aikoinaan yhtenä sellaisena iltapäivänä koulun jälkeen päätettiin leipoa Runebergin torttuja – hellan käyttö meiltä oli kielletty, mutta ei uunin. Helpompaa olisi kyllä ollut mennä sen kaverin luokse, jolla oli lupa käyttää niiden kaasuhellaa; voi ei nimittäin sulanut lavuaarissa kuumassa vedessä, joten sen lisäksi että jauhojen mittauksessa tuli joku ongelma, oli tortussa (yksi iso torttu kun ei ollut pieniä muotteja) melkoisia voiklimppejä. Kyllä me sitä urheasti syötiin silti, hillon kanssa meni ihan hyvin.

Mutta mitä mieltä olette? Tää varmasti riippuu niin paljon lapsen temparamentista ja asuinpaikastakin ja muista olosuhteista, mutta mielelläni kuulisin esimerkkejä, miten te olette tehneet, tai ajatelleet tehdä tai miten teidän lapsuudessa tehtiin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kerää koko sateenkaari

lasten talvihaalarit”Nehän on värikoodattu!” todettiin tänään, kun mä menin yhden sinisen ja yhden vihreän kanssa hakemaan yhtä punaista iltapäiväkerhosta. Myönnetään, kuten kuvasta näkyy, mä tykkään lasten talvihaalareissa yksivärisestä ja kirkkaasta. Mutta nyt mua rupesi ahdistamaan: vihreän sijastaha pitäisi olla keltainen, jotta mulla olisi sarja päävärejä koossa. Tai sitten pitäisi hankkia keltaisen lisäksi myös oranssi ja violetti lapsi, niin olisi koko sateenkaari. Vaikeaksi menee.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.