Ensimmäiset päivät kaksosten kanssa

 

vastasyntyneet kaksoset pipot

Tästä kuvasta mä en tunnista kumpi on kumpi. Olin tosi iloinen, että ne oli tyttö ja poika, eipähän voitu sekoittaa niitä pysyvsti ainakaan.

Ensimmäinen päivä

Kun me kaikki oltiin päästy kaksosten sektion jälkeen synnyttäneiden osastolle huoneeseemme, ja vauvat nukkui rauhallisesti kopassaan, mies rupesi lukemaan ja mä rupesin lähettämään tekstareita. Varmisitin vielä mieheltä, että pysytään ennalta mietityissä nimissä – meillä oli siis tyttö- ja poikanimet valmiina, lapsia kun ei ollut tarkoitus kastaa ja Ranskassa on tapana puhua vauvoista oikeilla nimillä heti alusta alkaen. Laitoin puhelimen äänettömälle saman tien, kun huoneeseen tuotiin toinenkin uusi äiti vauvansa kanssa. Soitin mun äidille, ja kerroin, että tyttö ja poika tuli. Taustalta kuului esikoisen hihkuna, kun se kuuli saaneensa pikkusiskon ja -veljen ja rupesi villisti hyppelemään ympäriinsä. Vanhemmat lupasi tuoda tuoreen isosiskon katsomaan vauvoja heti vierailuajan alkaessa.

Ehdin jo itsekin ottaa kirjan esiin, ennen kuin kätilö tuli katsomaan mua, tarkisti jälkivuodon, ja sopivasti toinen vauvoista rupesi heräilemään. Mä pyysin, että voisin saada sen rinnalle, mikä oli vähän hankalampi operaatio, kun en itse pystynyt edes kääntymään kyljelleni. Tyynyn kanssa vauva kuitenkin saatiin tuettua jotakuinkin hyvään asentoon, ja se ymmärsi heti, mistä on kysymys. Samassa esikoinen syöksyi huoneeseen ja heittäytyi mun päälle – onneksi naaman suuntaan eikä haavan päälle. Siinä se herkkä ensi-imetys sitten meni, vähän sinnepäin, kun samalla koetin halailla esikoista ja vastailla sen lukemattomiin kysymyksiin. Mutta tällaista mä olin ajatellut useamman lapsen äitiyden olevankin: kehenkään et ehdi keskittyä kunnolla.

vauva ja isosisarus

Esikoinen ilahtui tosi paljon vauvojen lahjuskassista löytyneistä leluista, vaikka vauvat ei vielä ihan kauheasti leikkimisestä perustaneetkaan.

Mulla oli sairaalakassissa mukana lahja esikoiselle – en väittänyt, että se on vauvoilta, koska kyllähän 4-vuotias tajuaa, ettei vauvat mitään lahjoja ostele, mutta selitin sen olevan erityinen isosiskolahja. Paperinukke oli onnistunut valinta, uusi isojen tyttöjen lelu, ja ajatus siitä, että sen pääsee isovanhempien luokse päästyä leikkaamaan, auttoi esikoista lähtemään sairaalasta ilman pahempia itkuja.

Mä olin menettänyt jonkun verran verta sektiossa, ja kätilö totesi, että voin pysyä suosiolla pitkälläni seuraavaan päivään. Imetin molempia vauvoja, mutta ne sai myös luovutettua rintamaitoa pullosta, pienen syntymäpainon vuoksi ei ollut varaa odotella maidonnousua. Illalla vierailuajan päätyttyä vauvat käytiin hakemassa osaston toimistoon yöksi, josta ne sitten kyllä tuotiin kaksi kertaa imetettäväksi. Musta oli aivan käsittämättömän ihanaa vain maata selällään sängyssä koko yö. Raskauden alusta asti mun oli pitänyt herätä joka yö ainakin kaksi kertaa vessaan, ja moneen kuukauteen en ollut voinut nukkua kuin kyljellään – ja jokaista kyljenvaihtoa varten piti herätä kääntämään maha.

Jaloilleen

Seuraavana aamuna vauvat tuotiin mulle hoidettaviksi, ja olin vähän hädissäni, koska mähän olin edelleen sängyssä selälläni kuin koppakuoriainen. Kätilö kuitenkin auttoi kaikessa rauhassa vauvojen imetyksessä ja syöttämisessä ja vaihtoi niiden vaipat, ja sitten ne taas nukkui. Mieskin pääsi paikalle vierailuajan alkaessa. Mä olin toivonut perhehuonetta juuri siksi, että tiesin, etten alkuun pystyisi itse hoitamaan vauvoja, mutta niitä ei ollut vapaina, ja ihan hyvin se meni näinkin, tuntui, että piippailin nappia vähän väliä, mutta aina sieltä tuli ystävällisesti hymyilevä kätilö.

Sektiohaava tarkastettiin välillä, ja se näytti kuulemma ihan siistiltä. Kipuja ei ollut, mulle oli varmaan laitettu morfiinia suoneen, koska tippa oli edelleen paikoillaan. Nyt oli kuitenkin tarkoitus päästä ylös sängystä. Kyljen kautta pääsin jotenkin kampeamaan istuvilteen, mutta siitä seisomaan noustessa rupesi huippaamaan niin paljon, että kätilö totesi, että parempi siirtää yritys iltapäivään. Sain siis lounaankin sänkyyn.

Vauvat nukkui ja välillä niitä syötettiin. Mä luin ja lepäilin. Iltapäivällä mun vanhemmat toi esikoisen taas katsomaan meitä. Sillä oli selvästi ikävä ja sovittiin, että mies menee sen kanssa kotiin. Illansuussa mä pääsin kätilön tukevasti pitelemänä nousemaan ylös ja vessaan. Mietin, tuntuukohan joskus tosi vanhana samalta, että jokainen kymmenen sentin askel on mieletön ponnistus. Mä olen ollut vähän hidas toipumaan sektioistani, kummallakin kerralla huonekaveri on käynyt itsekseen suihkussa jo leikkauspäivän iltana. Yöllä vauvat oli mun kanssa huoneessa, ja niiden herätessä piippasin kätilön auttamaan syötössä. A-vauva, joka oli ollut huono nukkuja jo mahassa ja pitänyt mua aamuöisin valveilla mellastuksellaan, jatkoi samaa tyyliä, se heräili aamuyön tunteina aika tiheästi. Se on edelleen meidän lapsista huonoin nukkuja.

Hikeä, verta ja kyyneliä

Toisessa synnytyksessä on se hyvä puoli, että joihinkin asioihin osaa jo varautua. Niinpä mulle ei tullut yllätyksenä se, miten aamulla oli lakanat märkinä hiestä ja kyyneleet tuntui valuvan joka välissä. Tippa oli otettu pois ja mulle annettu purkilliset paracetamolia  ja ibuprofeiinia, joita nappailin kuuliaisesti vuoronperään. Liikkuminen oli hankalaa, mutta mahdollista, joten hiihtelin aamiaiselle ja sen jälkeen vauvojen lääkärintarkastukseen. Kummallakin oli kaikki hyvin, ja jotenkin en itse osannut niistä kauheasti huolehtiakaan, esikoiseen verrattuna ne oli niin selkeästi hyvinvoivia täysiaikaisia vauvoja.

Siinä käytävällä vauvoja kopassa työnnellessäni koin ahaa-elämyksen kaksosten äitiydestä. Kaikilla meillä siinä käytävällä oli omat koppamme työnnettävänä, ja kaikkien kopassa oli se maailman kallisarvoisin asia, oma vastasyntynyt – ja mä olin saanut niitä kaksi. Tuntui siltä, ettei sellaista onnea voi oikein ymmärtääkään.

kaksosvauvat sairaalassa

Lounasruokailijan itkettynyt mutta urhea virnistys.

Iltapäivällä haavaa rupesi särkemään enemmän, ja mä sain välillä jotain vahvempaakin lääkettä. Sekään ei tuntunut auttavan. Sitten kätilö ehdotti vienosti, että jospa kyse oli ilmavaivoista. Mä olinkin jossain vaiheessa morfiinihuuruissani epäillyt, että vatsaan oli jätetty vielä kolmas vauva, koska siellä joku myllersi niin hurjasti. No, sain siis lääkettä ilmavaivoihin ja koetin parhaani mukaan liikutella itseäni sängyssäkin. Olo oli kuitenkin kaikinpuolin ärtynyt ja tuskainen – jälkeenpäin mä tajusin, että kyse oli varmaan morfiinin vierotusoireista. Vieraita oli kuitenkin tulossa vauvoja katsomaan, mikä toisaalta oli kivaa, koska sain jotain tekemistä, mutta toisaalta olo oli tosiaan aika tuskainen. Mutta onhan se ihanaa, kun voi esitellä uudet vauvansa ystäville.

Illalla viraiden ja miehen lähdettyä mä otin kirjani ja etsiydyin maitohuoneeseen pumppaamaan maitoa. Olin imettänyt vauvoja joka syötöllä, mutta ne ei jaksaneet imeä kovin kauan, ja niinpä mä ajattelin vähän avittaa maidonnousua. Flashback esikoisen sairaala-aikaan oli kyllä melkoinen, silloin mä istuin maitohuoneissa pari kuukautta. Pumppaaminen oli kyllä hyvä ajatus, mutta olisi vielä enemmän pitänyt panostaa siihen imettämiseen, kotona ollessa mentiin nopeasti siihen, että imetin vain pari kertaa päivässä ja muut ateriat annettiin pumpattua maitoa pullosta. Sain suunnan kyllä käännettyä parin kuukauden jälkeen, ja vauvat oli lopulta pelkällä imetyksellä, mutta turhan hankalasti se meni.

 Kotiin

Esikoisen sektion jälkeen mä olin sairaalassa kuusi päivää, ja olin silloinkin niin heikossa kunnossa, että olisi ehkä pitänyt jäädä vielä päiväksi. Tällä kertaa mä kuitenkin toivuin selvästi nopeammin, ja kun vauvatkin oli hyvässä kunnossa, kotiinlähdöstä ruvettiin puhumaan jo aika pian. Toisen vauvan bilirubiiniarvot oli vähän koholla, joten sitä seurattiin, ja tieto siitä, päästäänkö jo neljäntenä päivänä kotiin, venyi viimeiseen asti. Mikään kauhea kiire mulla ei kotiin ollut, koska mä tiesin, että siellä ei tulisi levättyä yhtä paljon kuin sairaalassa, ja vauvojen lisäksi olisi esikoinen hoidettavana – ja vain me kaksi hoitajaa.

kotona

Mutta siinä mä sitten istuin sairaalasängylläni, vauvat valmiina kaukaloissaan kotiinlähtövaatteissaan. Vauvat nukkui, kun päästiin kotiin, joten me vain kannettiin ne huoneeseensa jatkamaan unia. Mies rupesi laittamaan ruokaa, mä menin pitkälleni. Ja sitten me syötiin. Mä ehkä aavistin, että edessä oli vielä valvottuja yön tunteja, rintapumpun hurinaa, kymmeniä päivittäisiä vaipanvaihtoja – uuvuttavat pari kuukautta ennen kuin vauvat hymyilisi ekan kerran ja oltaisin jo vähän voiton puolella  Mutta juuri sillä hetkellä kaikki oli aika hyvin. Illalla esikoisen mentyä nukkumaan me istuttiin miehen kanssa olohuoneessa kumpikin vauva sylissämme, syötettiin niitä ja katseltiin alkusyksyn auringonlaskua. Tuntuu, että siitä on jo niin kauan, ja miten siitä kuitenkin voi olla jo neljä vuotta.

Kaksosvauvat kotona

Ensimmäistä kertaa kaikki viisi pöydässä. Kamera on tarkentanut ruokaan. Se olikin hallitsevassa osassa miehen vapaiden aikana, jolloin meillä syötiin kaksi lämmintä ateriaa joka päivä. Eikä yleensä sipsejä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kaksosten synnytyskertomus

kaksosten synnytyskertomus - suunniteltu sektioTasan neljä vuotta sitten mä tarkistin herätyskellon vielä kerran, asettelin tukisukat valmiiksi yöpöydälle ja koetin saada unenpäästä kiinni, kaksoset viimeistä yötä mahassani.

Sektiopäätös

Oikeastaanhan tämä tarina alkaa jo siitä, mihin esikoisen synnytyskertomus päättyi. Silloin tuli selväksi, että mahdollinen seuraava synnytys tulisi olemaan sektio; esikoisen kiirellinen sektio meni niin kiireelliseksi, että kohtuun jouduttiin tekemään kaksi viiltoa, ja niinpä arven repeämisriskin takia ei alatiesynnytys enää ollut mahdollinen. Alunperin tää harmitti mua tosi paljon, mutta vähitellen ajatuksen kanssa oppi elämään, ja siinä vaiheessa kun me saatiin tietää, että tulossa onkin kaksoset, niin oli oikestaan vähän helpottavaa tietää synnytystapa varmasti jo etukäteen.

Suomessa lähtökohtaisesti kaksoset synnytetään alakautta, mutta jos A-vauva (eli ensimmäisenä ulos tulossa oleva vauva) on perätilassa tai poikittain, niin synnytystapa on sektio. Sen sijaan B-vauvan perätila ei haittaa, kaksosodottajien synnytysvalmennuksessa lääkäri ilmaisi asian niin, että ”jos siitä on yksi mahtunut tulemaan, niin kyllä se toinen sieltä tulee vaikka olisi miten päin.” Toisinaan käy tietysti myös niin, että A-vauva syntyy alateitse, mutta B-vauva joudutaan leikkaamaan, kun synnytyksessä tuleekin yllättävä komplikaatio. Että kaksoset voi olla tuplapotti siinäkin mielessä: saa toipua samaan aikaan alatiesynnytyksestä ja sektiohaavasta. Ei käy kateeksi.

kaksosmaha

Kolme kuukautta ennen synnytystä mä vielä a) mahduin L-koon äitiysfarkkuihin ja -paitaan b) kävin rennosti piknikillä esikoisen kanssa.

No, mulla siis tiedossa oli sektio, ja joskus viikolla 37 Naistenklinikalla sovittiin sille tarkka päiväkin elokuiselle keskiviikolle eli rv38+5. Mua pelotti tosi paljon, että vauvat lähtee syntymään itsekseen jo aikaisemmin, niin iso osa kaksosista kuitenkin syntyy ennen laskettua aikaa, mutta sektiot suunnitellaan vasta rv39, jos vain mahdollista, jotta vauvat ehtii mahdollisimman kauan kasvaa rauhassa. Naistenklinikalla kuitenkin rauhoiteltiin, että jos supistuksia rupeaa tulemaan, niin sitten vain tulen suoraan synnytysosastolle ja sektio tehdään kiireellisenä, eikä se leikkausarpi vielä ensimmäisistä supistuksista poksahda. Nyt jälkikäteen harmittaakin, ettei sitten odotettu vielä muutama päivä kauemminkin, jotta vauvat olisi olla mahassa niin kauan kuin vain mahdollista.

Aika kummalliselta tuntui tietää päivä jo etukäteen ja merkitä se kalenteriin. Esikoisen syntymään mä ehdin valmistautua vajaan tunnin, mutta nyt valmistautumisaikaa oli runsaasti. Mä koetin vauvoillekin selittää, että nyt sitten tulee lähtö, pian nähdään.

Sektioon valmistautuminen

Mä kerkesin valmistautuakin sektioon, kun se tosiaan oli tiedossa jo alusta lähtien.  Naistenklinikalla järjestetään leikkaukseen tulijoille fysioterapeutin valmennus, johon mäkin lyllersin, ja se oli kyllä tosi hyvä, fyssari selitti, miten leikkauksesta toipumista voi edistää ja näytti asentoja sängystä nousemiseen ja vauvan nosteluun. Kirjastosta löytyi myös sektiosta toipumista käsittelevä amerikkalainen kirja, jossa oli myös ihan hyviä vinkkejä.

Tällä kertaa mä pakkasin sairaalakassinkin valmiiksi. Esikoinen ja koira lähti sektiota edeltävänä iltana mun vanhempien luokse, ja me mentiin miehen kanssa hyvissä ajoin nukkumaan – meille oli annettu ohjeeksi saapua synnytysosastolle klo 7 aamulla. Oli kyllä aika vaikea saada unta.

Aamulla ensimmäiseksi kiskoin ne sairaalasta annetut tukisukat jalkaan (pienentävät leikkauksiin liittyvää veritulpan riskiä), join vettä (syöminen oli kielletty) ja soitettiin taksi. Olisihan siinä ollut tyyliä lähteä taas bussilla synnyttämään, mutta kaksosmahan kanssa pariakymmentä metriä pidemmät kävelyt rupesi olemaan jo pois laskuista.

kaksosmaha

Tää kuva ei tee oikeutta kaksosmahalle, mutta ne jotka tekee, ei ole perheblogiin sopivia.

Osastolle päästyä ei sitten enää ollutkaan kiirettä. Me tavattiin meidän oma kätilö, joka onneksi puhui ihan sujuvaa englantiakin, miehen suomi kun on aika rajallista. Ensin otettiin vielä verikokeet, mulla oli verihiutaleiden määrä ollut aika alhainen, ja piti mm. tarkistaa oliko se riittävä siihen, että leikkaus voitiin tehdä spinaalipuudutuksessa eikä nukutuksessa. Mä olin tosi helpottunut, kun varmistui, että ei tarvitse nukuttaa, se mua oli jännittänyt tosi paljon. Halusin olla hereillä vauvojen syntyessä, ja nukutuksessa tehtävään leikkaukseen mieskään ei olisi päässyt mukaan.

Saatiin sairaalavaatteet meille molemmille ja vauvoista otettiin taas sydänkäyrää (mä olin käynyt käyrillä pari kertaa viikossa viimeisten viikkojen ajan, joten se rupesi olemaan tuttua puuhaa). Molemmat vauvat oli hereillä – usein ongelmana oli ollut, että A-vauva nukkui aamulla otettujen käyrien ja ultrien aikana, ja sitä jouduttiin tökkimään ja tuuppimaan ja herättelemään mehulla. Se on edelleen, 4-vuotiaana, melkoisen aamu-uninen.

kaksosten synnytys, käyrillä

Ei ollut älypuhelimia, piti ihan vain itselaukaisimen kanssa pelleillä.

Sitten odotettiin. Ja odotettiin. Meidän edelle meni pari hätäsektiota ja muutama kiireellinen sektio. Mua ei onneksi ruvennut heikottamaan, vaikka en ollut syönyt mitään. Kätilö kyllä lupasi laittaa tipan heti, jos tuntuu, että en enää jaksa.

Sektio

Ja sitten tuli meidän vuoro. Kätilö työnsi sänkyä, mutta mä sain omin jaloin kävellä leikkaussaliin. Siellä oli väkeä kuin pipoa, mistä meitä oli varoitettukin, kaksosten synnytyksessä kun tarvitaan kaksi kätilöä ja lastenlääkäri on myös aina paikalla. Sen lisäksi vielä leikkaussalihoitaja, anestesialääkäri, anestesiahoitaja ja yksi opiskelija. Kaikki tervehti ystävällisesti, ja tunnelma oli kaikinpuolin rento ja lupsakka. Mies aseteltiin leikkauspöydän pääpuoleen ja käskettiin katsomaan muualle sinä aikana kun mulle laitettiin kanyyli käteen ja ruvettiin laittamaan puudutetta selkään. Sehän sattuu, mutta sidettävän rajoissa. Sitten pitkälleen odottelemaan vaikutuksen alkamista. Hommaan saatiin vähän jännitystä, kun me kerrottiin, ettei oltu haluttu tietää vauvojen sukupuolta etukäteen.

Mua ei ole kummassakaan sektiossa sattunut, puudutus on toiminut juuri niin kuin pitääkin, mutta kovin tarkkaan mä en ole halunnut ajatella sitä, että se mikä tuntuu siltä kuin joku vetäisi sormella viivaa mahaan onkin itse asiassa veitsi joka leikkaa mahan auki. Onneksi siinä naaman edessä on telineessä roikkumassa lakana, joten leikkausta ei yhtään näe itse, eikä Suomessa mun tietääkseni saa myöskään itse vetää vauvaa mahasta ulos niin kuin Amerikassa joskus tehdään.

Esikoisen sektiossa mun verenpaine romahti yhtäkkiä ja meinasin pyörtyä, se tuntui tosi inhottavalta vaikka pitkällään olinkin. Mä sanoin tästä anestasialääkärille ja niinpä se seurasi mun verenpainetta erityisen tarkkaan ja kyseli vointia koko ajan. Leikkauksen alkaessa paine lähtikin vähän laskuun, mutta olo pysyi hyvänä, kun pääpuolta laskettiin vähän saman tien ja kanyyliin ruiskaistiin jotain painetta nostamaan.

A-vauva saatiin ulos tosi nopeasti. ”Poika!” hihkui henkilökunta useampaankin otteeseen. Napanuora katkaistiin ja vauvaa taputeltiin vähän puhtaaksi sivupöydällä ja käärittiin pakettiin, joka tuotiin sitten mun rinnalle. Leuan alla oli juuri tilaa pienelle mytylle. Se oli ihan tutun näköinen, vaaleaa tukkaa vain nimeksi ja töröttävä ylähuuli.

vastasyntynyt kaksoset

Tutulta se näytti. Vain A-vauva sai käteensä rannekkeen ja mä pelkäsin koko sairaalassaoloajan hukkaavani B:n johonkin, ja etten enää tunnistaisi sitä.

Samaan aikaan kun minä ja mies höpötettiin vauvalle, mun mahaa paineltiin ja tongittiin kahden ihmisen voimin, B-vauva nimittäin oli ottanut tilaisuudesta vaarin ja livahtanut karkuun jonnekin mun kylkiluiden taakse. Parilla painalluksella se kuitenkin saatiin sieltä esiin ja nostettua ulos. ”Ja täältä tuli tyttö!” ”Bien sûr”, oli miehen kommentti, sen mielestä ilmeisesti lapsia yleensäkin syntyy eri sukupuolta tasaisesti vuoronperään. ”Mikäs oli syntymäaika?” muisti joku huikata perään, ja ikäeroksi kirjattiin yksi minuutti.

Mies sai auttaa napanuoran leikkaamisessa, ja sitten A-vauva nostettiin punnittavaksi ja tarkastettavaksi ja mä sain B-vauvan rinnalleni. Se oli selvästi vähän isompi, ja ihan eri näköinen kuin veljensä, tummatukkainen ja suurisilmäinen. Lääkäri oli ruvennut jo ompelemaan haavaa kiinni, ja selitti mulle samalla löytäneensä kudoksista myös endometrioosia – tämä osa multa meni kyllä vähän ohi, sillä mä juttelin samalla vauvalle ja keskityin toisella korvalla kuuntelemaan, mitä mies jutteli kätilön kanssa A-vauvasta.

Sitten B-vauvakin vietiin punnittavaksi ja pakattiin peittojen sisään samaan sänkyyn veljensä kanssa, ja mies ja meidän oma kätilö lähti viemään niitä osastolle.

kaksosvauvat samassa sängyssä

Taas yhdessä.

Mut ommeltiin kokoon ja kärrättiin heräämöön. Pääsin samalle paikalle kuin neljä vuotta aikaisemmin esikoisen sektion jälkeen, ja nyt kyllä huomasi, miten kipeänä mä silloin oikein olin raskausmyrkytyksen jäljiltä. Vaikka vietin silloin koko päivän heräämössä, niin en oikeastaan ollut nähnyt koko huonetta. Hoitajakin oli sama kuin edellisellä kerralla, se kävi ilmi, kun selattiin mun kansiota. Olo oli tosiaan kuitenkin hyvin erilainen, olin ihan virkeä ja tajuissani ja aika pian pystyin jo vähän heiluttelemaan varpaitakin. Mies tuli katsomaan mua, ja mä meinasin hermostua, senhän piti olla vauvojen kanssa. Ne kuitenkin kuulemma nukkui saatuaan tilkan maitoa pullosta (mikä meinasi hermostuttaa mua myös, sillä olin vakaasti päättänyt imettää niitä. No, jos mä jotain esikoisen kanssa olen oppinut, niin ihan kaikkeen ei kannata takertua.)

Heräämössä meni pari tuntia, sen jälkeen mä pystyin liikuttelemaan jalkoja sen verran ja vaikutin riittävän toipuneelta, että mut kärrättiin synnyttäneiden osastolle. Mies odotti siellä vauvojen kanssa, ne oli pakattu samaan sänkyyn, ja pipot päässä niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Poika, 2340g, tyttö, 2650g. Siinä  me sitten oltiin, kaksoset ja niiden äiti ja isä.

Varsinainen synnytyskertomushan päättyy tähän, mutta mä niin innostuin (ja herkistyin), kun löysin tietokoneen kätköistä näitä ensimmäisten päivien kuvia, joita en ollut nähnyt neljään vuoteen, ja ajattelin jatkaa myöhemmin vielä vähän niistä ekojen päivien tunnelmista kaksosten kanssa .

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Vauvan hoito ranskalaisittain

sophie la girafe

Kukas se sieltä lelukorista kurkistaa? Yksi meidän talouden kolmesta hyvin palvelleesta sophiesta.

”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirjassa, josta mä taannoin kirjoitin ei kommentoitu mitenkään ranskalaisia vauvatarvikkeita. Se on musta kuitenkin myös mielenkiintoista, koska vauvatarvikkeet kertoo paljon myös siitä, miten vauvan hoito on ajateltu. Yksi hyvä puoli ranskalaisilla vauvafoorumeilla roikkumisessa on ollut, että mä olen kohtuullisen hyvin perillä siitä, mitkä on ne vauvan tarvikkeet, jotka jokaisella itseään kunnioittavalla ranskalaisvauvalla on oltava. Vauvavuoden jouluna esikoinen sai Ranskasta lahjaksi tietenkin Sophie la Girafe -vauvalelun, ja vaikka kumikirahvista ei Suomessa (tai Amerikassa) oltu vuonna 2006 vielä kuultukaan, niin mä tiesin että kyllä, tällainen kuuluu olla, jotta vauvasta kasvaa ranskalainen.

Lahjalista vastasyntyneelle

Ranskassahan vauvoja ei kasteta ollenkaan niin yleisesti kuin Suomessa, ja nekin jotka kastetaan, saa kasteen usein vasta myöhemmin, esim. 1-vuotiaina. Mun kymmenen nettitutun äidin porukasta kahden lapset on kastettu katolisiksi, mikä tuntuu vastaavan suunnilleen kansallista keskiarvoa, vaikka mulla ei mitään tilastoja olekaan. Muillekaan ei yleensä järjestetä nimiäisiä, kun nimi on päätetty jo raskausaikana ja pitää ilmoittaa maistraattiin kolmen päivän sisällä syntymästä, mutta se ei tarkoita, etteikö vauvat saisi lahjoja.

Tosi yleistä on, että vanhemmat tekee lahjalistan, samalla tavalla kuin häihin, josta sitten ilmoitetaan kaikille sukulaisille ja ystäville samalla kun lähetetään vauvan syntymästä kertovat kuvalliset kortit, faire-part. Googlaamalla ”faire-part de naissance” löytyy esimerkkejä korteista, monet näkee tosi paljon vaivaa niiden eteen, ja niissä on usein joku sanallinen tai kuvallinen vitsi. Aika monet myös keräilee niitä ainakin päätellen siitä, että mä saan säännöllisesti vauvafoorumini tuntemattomilta jäseniltä pyyntöjä saada meidän kaksosten faire-part kokoelmaansa. No, mähän en tietenkään moisia ole saanut aikaiseksi (olin vähän ajatellut, mutta esikoisen ennenaikaisuuden takia se jäi ekalla kierroksella ja kakosten syntyessä oli sitten muutakin puuhaa), mutta mä olen onneksi voinut selittää saamattomuuteni sillä, että tämä ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin.

No, sille lahjalistalle voi sitten laittaa kaiken, mitä vauvalle tarvitaan, turvakaukalosta kuumemittariin, eli se toimii sellaisena ”mitä vauva tarvitsee” -listana. Joitain juttuja tietysti voisi hankkia jo mielellään ennen syntymää (niin kuin sen turvakaukalon), mutta Ranskassa vauvaa on tapana tulla katsomaan usein jo sairaalaan ja viimeistään parin ensimmäisen viikon aikana, joten suurin osa tarvikkeista ehtii hyvin lahjoinakin. Ja äitiyspakkausta siellä ei ole, joten muovitetut froteet ja hiusharjatkin on ostettava itse, joten listalle tosiaan on käyttöä. Synnytyssairaaloissa ei myöskään yleensä ole vauvalle vaatteita, vaan  ne pitää tuoda itse, ja jotkut (yksityiset) sairaalat olettaa potilaan tuovan mukanaan aika lailla kaiken, terveyssiteistä ja vessapaperista alkaen. Täällä Suomessahan synnytykseen lähtiessä riittää, kun on tukka hyvin, sairaalakassi on sitten ihan bonusta.

Meidän ranskalaiset vauvatarvikkeet

Yksi asia, minkä mä opin ranskalaisista vauvalehdistä jo vauvakuumeen ensi oireissa, oli se, että Ranskassa kaikki vauvat nukkuu unipussissa. Siellä oli 2000-luvun alkuvuosina tosi isot kampanjat kätkytkuolemien ehkäisemiseksi, ja se oppi, joka meni perille oli, että vauvojen pitää nukkua ehdottomasti selällään ja ehdottomasti ilman peittoa, unipussissa. Esikoisellekin hankittiin siis unipussi, mutta se ei siinä ikinä viihtynyt, ja keskoskaapissa sitä oli nukutettu lähinnä mahallaan ja kyljellään, joten selällään nukkumisesta tingittiin vähän kotonakin. Kaksosille mä kuitenkin tilasin tosi söpöt unipussit Ranskasta,* ja ne osoittautui hyväksi hankinnaksi, koska vauvoja piti siirrellä syötöille meidän sänkyyn ja takaisin omaansa, ja pusseissa niiden lämpötila pysyi mukavasti samana koko ajan, eikä ne havahtuneet siirtelyyn.

Toinen hankinta, minkä mä olen oppinut ranskalaisäitien vauvalahjalistoilta, on Babycook, vauvansoseiden tekemiseen tarkoitettu yleiskone. Kuulostaa maailman turhimmalta vehkeeltä, ja esikoisen mä ruokinkin kattilan ja sauvasekoittimen (ja K-kaupan Hipp-purkkihyllyn) avulla. Kaksosia odottaessa ajattelin kuitenkin, että kaikki mahdollinen arjen helpotus on paikallaan, ja mun ranskalainen äitiryhmäni ylisti babycookejaan niin kovaäänisesti (tosin yksi oli pitäytynyt sauvasekoittimessa, ja oli siihen ihan tyytyväinen), että mä pyysin äitiäni tuomaan Brysselistä sellaisen kaksosille joululahjaksi.

Babycook oli hyvä hankinta, mä tein käytännössä kaikki soseet itse, alussa myös hedelmäsoseet, ja kun kahdelle vauvalle tarjoaa luomua, niin rahansäästökin oli jo melkoinen, puhumattakaan siitä lasipurkkivuoresta, joka vältettiin. Vehje toimii siis niin, että soseainekset pilkotaan karkeasti ja laitetaan laitteen höyrytyskoriin, kaadetaan vedet sisään, se höyryttää kaiken valmiiksi, kaadetaan ainekset korista kulhon pohjalle ja surautetaan soseeksi. Höyrytystä voi sitten käyttää myös ruoan lämmittämiseen tai sulattamiseen pakkasesta. Ranskalaisia vauvanruokia mä kyllä varmaan käsittelen vielä myöhemmin.

Turhakkeita

Se, mitä mä en ole ranskalaisesta vauvanhoidosta ottanut meille käyttöön, on niiden tapa hoitaa vauvojen hampaiden saamista. Siihen on kaksi konstia: meripihkahelmet ja homeopaattiset chamomilla-tipat. Jo parikuisille vauvoille laitetaan kaulaan meripihkahelminauha, jonka teho perustuu meripihkan ihon läpi välittämiin negatiivisiin ioneihin, jotka auttaa mm. hammasvaivoihin ja rauhoittaa vauvaa yleensäkin. Uskoo ken tahtoo, mutta pari vuotta sitten Ranskan lastenlääkäriliitto oli sitä mieltä, että nauhat pitäisi kieltää, koska kuristumistapausten määrä oli liian suuri placebo-efektin hyötyyn nähden. Toinen konsti on sitten homeopatia, jota Ranskassa muutenkin käytetään paljon, ja josta saa paikalliset kela-korvaukset lääketieteellisten hoitojen tapaan. Vesitipoista ei ilmeisesti ole vauvoille haittaakaan, ja placebo-efekti tuntuu olevan melkoinen. Jos itse uskoisin tähän, niin olisihan se vauvoille ollut terveellisempää kuin meillä käytössä ollut paracetamol.

On meillä kyllä jätetty välistä myös vauvojen hajuvesi ja neuvolakortin irtopäälliset (tai Ranskassa ne tietenkin on perheen käyttämän lastenlääkärin ”terveysvihkon” päälliset). Kylpyamme meidän vauvoilla on ollut, mutta en ole foorumilla ikinä kehdannut tunnustaa, että jokailtaisen rituaalisen kylvyn sijasta meidän lapsia on kylvetetty yleensä silloin kun ovat vaikuttaneet likaisilta. Näinköhän meidän lapsista koskaan tuleekaan kunnon ranskalaisia?

Onko teillä kokemusta vauvatarvikkeista ja -hankinnoista jossain toisessa maassa? Musta nämä on tosi mielenkiintoisia, koska ne kertoo aika paljon siitä kulttuurista, ja pistää omia ajatuksia perspektiiviin: mitä kaikkea on ”pakko” hankkia ja miksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

* Mä olen tilannut unipussien lisäksi esim. 44-senttisiä (ja pienempiä) vauvanvaatteita ja äitiysvaatteita Kiabista. Toimituskulut Suomeen näyttää nousseen sitten viime näkemän, mutta heinä- ja tammikuun alennusmyynnit on niin hurjat (usein -70%), että se on silti aika edullista. Laatu on ihan ok, vertaisin ehkä Lindexiin.

 

Miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko

kaksoset ja esikoinen

Esikoinen ja uusi vauva (ja toinenkin)

Mä luulen, että aika usein toisen lapsen odotus menee miettiessä, miten uusi vauva vaikuttaa esikoisen elämään, ja miten esikoinen tulee vauvaan suhtautumaan. Sitten tulee syvä helpotuksen huokaus, kun vauva syntyy, ja sisaruskateus osoittautuu pelättyä pienemmäksi möröksi. Useinhan ylpeä isosisarus on ihan ihastuksesta lääpällään (toki on sitten niitäkin, jotka koettaa eliminoida tunkeilijan jo ensikohtaamisella, mutta vähemmistöön ne taitaa kuulua).

Otsikko on lainaus esikoiselta, se ryhtyi luonnostelemaan tekstiä aiheesta päiväkirjaansa (enkä mä tietenkään kurkkinut, vaan toistaiseksi kaikki päiväkirjaan kirjoitettu on myös luettu mulle). Aina ei tosiaan ole hauskaa olla isosisko. Ja se on musta tosi tärkeää sanoa myös ääneen. Silloin kun kaksoset syntyi, niin esikoisen neljä vuotta kestänyt aika ainoana lapsena päättyi kertarysäyksellä. Totta kai me koetettiin antaa sille omaa aikaa ja huomiota, otettiin se mukaan vauvojen hoitoon ja syliin aina kun voitiin – mutta tosi useinhan siinä sylissä oli jo vähintään yksi vauva.

Kun vietettiin kaksosten tervetuliaisjuhlaa (noin niin kuin nimiäisten asemesta, kun nimet oli jo kaikkien tiedossa), niin samalla juhlittiin uutta isosiskoa. Ja kun kadulla ihmiset tuli ihastelemaan vauvoja ja päivittelemään, että kyllä sulla on noissa hommaa, niin mä aina vastasin, että onneksi mulla on tämä taitava isosisko tässä. Ja uusi isosisko oli vauvoista innoissaan, pusutteli niitä ja auttoi niiden hoitamisessa, ja ymmärsi hyvin, että vauvojen täytyy saada ruokaa ja syliä kun ne itkee.

Mä olin toki lukenut vauvalehdistä ja vanhemmuusoppaista, että uuden vauvan syntyessä on hyvä jutella isosisaruksen kanssa myös negatiivisista tunteista. Mutta se tuntui niin kamalan teennäiseltä, kun eihän sillä näyttänyt olevan mitään negatiivisia tunteita. Ehkä mä ajattelin, että jos rupean puhumaan aiheesta, niin siitähän se vasta keksii ruveta inhoamaan vauvoja.

Sen syksyn ja talven aikana esikoinen oli koulussa tosi kiltti ja edistyi isoin harppauksin, se kasvoi oikein silmissä. Mutta erityisesti mulle se kyllä välillä kiukutteli melkoisesti. Jonkun kiukkukohtauksen jälkeen mä sitten otin aiheen puheeksi, rupesin vain juttelemaan siitä, että välillä varmasti vauvat tuntuu ärsyttäviltä, ja harmittaa kun ei voi tehdä kaikkia juttuja, mitä ilman niitä voisi. Että vaikka niitä rakastaa, niin välillä voi toivoa ettei niitä olisi olemassakaan. Ja sanat upposi. Seuraavien viikkojen aikana esikoinen palasi aiheeseen monta kertaa, kertoi, miten joku asia vauvoissa ärsyttää: niiden hankalat vaunut, se että ei voida lukea kun vauvoja imetetään, se että ne on aina joka paikassa, että ei pääse syliin silloin kun haluaisi. Ja siinä välissä se pussaili vauvoja ja auttoi niiden hoidossa, ja lauloi niille ja halusi opettaa niitä leikkimään. Ja ehkä se jopa kiukutteli hitusen vähemmän.

Oletteko te puhuneet esikoistenne kanssa siitä, mikä isosisaruudessa on kurjaa? Mä hoksasin juuri, että kaksosten kanssa mä en ole puhunut siitä, miksi ei aina ole hauskaa olla pikkusisarus ja vielä kaksossisarus kaupan päälle, vaikka niitä syitä kyllä riittää. Ehkä se pitäisi ottaa jossain vaiheessa puheeksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksosraskaus – käytännön vinkkejä ja huomioita

kaksosraskaus - käytännön vinkkejäBlogiin oli tultu haulla ”kaksosarkeen helpottavia asioita”. Mä totesin, että kyllä, ne perheet, joihin kaksoset on vasta tulossa tai joilla on pienet kaksosvauvat, ansaitsee kaikki vinkit, mitä vain internetiin mahtuu. Aika monta hetkeä mä olen itsekin viettänyt kauhunsekaisin tuntein miettien, miten ihmeessä me voidaan selvitä kaksosten kanssa, kun jo yhden lapsen vauva-arki oli tuntunut melkoiselta suoritukselta. Ja siinä vaiheessa ei auta vakuuttelut siitä, että kyllä siitä vain selviää, se kaksosarki lähtee rullaamaan ja kohta ei enää ymmärrä, miten yhden vauvan kanssa ihmiset saa aikansa kulumaan. Vaikka niinhän se menee.

Ja kun mä kerran pääsin vauhtiin, niin huomasin, että tästä on tulossa pitkä postaus, joten jaoin sen kahtia, tässä osassa siis käsitellään vain raskausaikaa, ja vauva-arki tulee sitten myöhemmin.

Kaksosraskaus

Unohda kaikki ne ”raskaus ei ole sairaus”, ”odottajan ei tarvitse syödä kahden edestä”, ”terveellinen ruokavalio ja liikunta riittävät vauvan kasvuun” -jutut. Yhden vauvan kanssa joo, kahden kanssa ei. Monikkoraskaus voi sujua ilman ihmeempiä vaivoja laskettuun aikaan saakka ja vauvat syntyä nelikiloisina, mutta se on paljon todennäköisempää jos pidät itsestäsi ja vauvoista huolta.

Raskaana ollessa päällimmäisenä mielessä on aina vauvojen hyvinvointi. Ja hei, hyviä uutisia, siihen voit vaikuttaa! Kaksosvauvoilla yksi yleisimpiä ongelmia on keskosuus ja pieni syntymäpaino, myös täysiaikaisena syntyneillä. Näihin molempiin vaikuttaa suoraan äidin painonnousu raskausaikana. Ensimmäisellä kolmanneksella painonnousu on usein vähäistä (mulla itsellä ei pahoinvoinnin vuoksi tullut painoa yhtään), mutta siitä eteenpäin sitä pitäisi saada 500g/vko, jotta rv24 mennessä painoa tulisi n. 12kg lisää – tämä vähentää merkittävästi ennenaikaisuuden riskiä ja on suorassa suhteessa vauvojen syntymäpainoon. Koko raskauden aikana olisi siis hyvä kerätä 15-20kg, lähtöpainosta riippuen. (Näissä luvuissa lähteenä American Pregnancy Association -sivut.) Painoa ei tietenkään kannata kerätä ahtamalla pullaa naamaansa, vaan vauvojen kasvuun tarvitaan proteiinia, ja paljon.

Mulle ei neuvolasta sanottu mitään tästä ruokavaliosta ja painonnousun tärkeydestä, onneksi googlasin ahkerasti ja tuttu kaksosäiti myös muistutti asiasta. Syöminenhän kuulostaa helpolta, mutta mulla ainakin vatsalaukku hävisi vauvoille 6-0 taistelussa tilasta, ja niinpä annoksia joutui pienentämään aika nopeasti. Koetin sitten syödä enemmän tai vähemmän koko ajan: aamiaisen, lounaan, välipalan ja päivällisen lisäksi vielä kaksi välipalaa lisää ja iltapala ennen nukkumaanmenoa. Pähkinöitä, rahkaa, juustovoileipiä, maitolasillisia ja aterioilla aina reipas annos lihaa tai kalaa. Ja vielä jotain vihannesta siihen päälle – kävi kyllä työstä, mutta paino nousi, ja vauvat painoivat täysiaikaisina syntyessään 2,3kg ja 2,6kg. Ei mitään jättiläisiä siis, mutta sen verran, että pääsivät suoraan kotiin, eikä kaksosuudesta jäänyt terveysongelmia.

No sitten on se odottavan äidin hyvinvointi. Äidit on erilaisia ja niin on raskaudetkin, mutta keskimäärin kaksosraskaudessa oireita ja vaivoja on enemmän (mä olen omat raskausoireet laskenutkin tonne aikaisempaan postaukseen). Maha kasvaa, ja se kasvaa nopeasti. Mä olin töissä opettajana rv28 saakka, jolloin onneksi alkoi kesäloma (muuten mut olisi laitettu sairaslomalle – kaksosodottajat ei yleensä ole töissä äitiysloman alkuun saakka). Maha oli silloin sen kokoinen kuin yksösraskauden loppupuolella. Sitten oli vielä koko kesä edessä. Mulla omaan jaksamiseen auttoi se, että lepäsin niin paljon kuin pystyin. Koulussa hyppytunneilla kävin pitkälleni, samoin usein töiden jälkeen ja loman alettua aina esikoisen päiväuniaikaan. Makasin vasemmalla kyljellä (veri kiertää siinä asennossa istukkaan parhaiten), luin tai nukuin.

Neuvolassa kehotettiin jatkamaan liikuntaa oman voinnin mukaan. No, oma vointi oli siis se, että jo parinsadan metrin kävely (junalta töihin tai koiran kanssa korttelin ympäri) supisteli tosi paljon ja uuvutti ja hengästytti niin, että olin sen jälkeen taas valmis menemään pitkälleen. Eli liikuntaa en todellakaan yrittänytkään harrastaa. Siihen ehtii palata sitten joskus, kun kaksosten jääkiekkoharkkojen aikana on hyvää aikaa.

Mutta oli myös sellaisia pieniä oloa helpottavia tavaroita.

  • Tukivyö. Tästäkin usein sanotaan, että normaaliraskaudessa ei tarvitse. Mä luulin, että se on vain selkäkipuja varten (joita mulla ei ihme kyllä ollut), mutta onneksi tajusin, että se helpottaa oloa ja liikkumista ylipäätään – ja ehkäisee supistuksia. Mulla oli ennakoivia supistuksia rv14 alkaen aina kun olin liikkeessä tai istuin pitkään, ja sen lisäksi, että se tuntuu aika inhottavalta, niin pelkäsin koko ajan, että ne rupeaa kypsyttämään kohdunkaulaa. No, näin ei onneksi käynyt, mutta tukivyön kanssa mä pystyin jopa kävelemään hitaasti ilman että rupesi heti supistelemaan.
  • Tukisukat. 2010 oli kuuma kesä, mutta mä totesin hyvin nopeasti, että helteelläkin on kivempi pitää polvipituisia mustia tukisukkia kuin elää elefantinjalkojen kanssa.
  • Tyynyt nukkumiseen. Varmaan yksösraskauden loppupuolella monet huomaa saman, mutta kun esikoisen kanssa mulla ei maha ehtinyt kasvaa, niin en ollut tätä kokeillut. Nyt nukuin kaksi kolmannesta raskaudesta yksi tyyny jalkojen välissä, toinen mahan alla ja kolmas selän takana. Ja jos kuulostaa hankalalta, niin olet oikeassa – mutta kylkeä ei muutenkaan voinut kääntää heräämättä, koska maha oli käännettävä erikseen, joten sama se, jos siinä sitten asetteli tyynytkin uudelleen. Ja kävi vessassa. Ja joi vettä. Ja söi voileivän. Ja koetti vakuuttaa A-vauvalle, että nuku nyt äläkä myllää, herätät sen B:nkin muuten.
  • Äitiysvaatteet. Esikoisen kanssa mä pärjäsin parilla paidalla, yksillä äitiyshousuilla ja -hameella, muuten käytin omia vaatteitani. Nyt mä olin ajatellut vähän panostaa äitiysvaatteisiin, koska onhan ne mukavampia. Ostin xs-kokoisen satsin käytettynä heti raskauden alussa (esikoisen imetys vei yhden vaatekoon). Synnytykseen lähdin L-kokoisessa teltassa. Eli vaatteet tosiaan kannattaa ostaa käytettynä ja myydä eteenpäin sitä mukaa kun ne jää pieniksi. Mulla mahan lisäksi kasvoi rintakehän ympärys niin, etten mahtunut niihin omankokoisiin äitiysvaatteisiin. M-kokoinen äitiysmekko, jossa juhlin veljeni häät toukokuussa, ei enää heinäkuussa mennyt kaulaa pidemmälle, kun olisin lähtenyt siinä kansallispäivän juhliin Ranskan suurlähtystöön. Piti sitten mennä vähän arkisemmassa mekossa – mutta ne tukisukat jätin sinä iltana pois.

Kaksosraskaus on hyvää aikaa myös harjoitella, mitä monikkoperhe -elämä oikein tarkoittaa: pitää osata pyytää apua. Ystävät ja sukulaiset auttaa yleensä todella mielellään, ja helpointa kaikille se on, kun keksit ihan konkreettisia asioita, mitä voit ehdottaa, kun apua tarjotaan. Lähteä hakemaan vaunuja, auttaa hoitopöydän kasaamisessa, pestä ja viikata vauvojen vaatteet paikalleen, imuroida, siivota jääkaappi, tulla laittamaan ruokaa ja jäädä syömään. Meillä eniten apua tarvittiin tietysti esikoisen hoidossa, ja pari viimeistä raskausviikkoa mun vanhemmat keksi sille kaikenlaista kivaa kesäohjelmaa sinä aikana kun mä makasin kyljelläni ja mies laittoi kämppää kuntoon vauvoja varten.

Ja tästä onkin sitten hyvä jatkaa kaksosten vauva-arki postaukseen.

Erityisesti muilta kaksosten äideiltä toivon tietysti lisäyksiä: mikä kaksosten odotusta helpotti, ja mitä olisit toivonut tietäneesi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Maha synnytyksen jälkeen – bikinikausi vai ei?

bikinit

Siinä ne olis, mutta voiko niitä pitää?

Täytyy tehdä postaus noista googlen hakusanoista joilla tänne päädytään, koska ”kasvomaalaus” ja ”kevät askartelu” -termien välissä on ihan hupaisiakin. Eilen silmään osui tuo ”maha synnytyksen jälkeen”. Mä en todellakaan aio postata tänne kuvia omasta mahastani ennen tai jälkeen synnytyksen, mutta tämä yhdistettyinä ratikkapysäkkien mainoksiin sai mut miettimään kesän uimapukuvalintaa.

Mä en ole mikään erityinen uimari, ja koska kaksosten kanssa on käyty uimahallissa varmaan yhteensä kolme kertaa eikä rannalla kertaakaan, niin en ole vielä kauheasti joutunut miettimään tätä kaksosten jälkeisen mahan esittelyä. Esikoista odottaessa maha ei edes ehtinyt kovin isoksi kasvaa, ja niinpä se myös palautui nopeasti sellaiseksi normipömpöksi – lähes kolmen vuoden imetys auttoi myös kivasti.

No, sitäpä ei kauan kestänyt kun aloin odottaa kaksosia. Vauvat kyllä sijoittui lähinnä jonnekin kylkiin, mutta kyllä ne silti sai kiskottua vatsalihakset erilleen ja pistettyä navan aikalailla uuteen malliin. Ei mua enää kaksosten odottajaksi luule, mutta hyvän aterian jälkeen mä näytän kyllä siltä, että mua hyvinkin kehtaisi onnitella neljännen lapsen johdosta. Tyhjänä mahanahka ja napa taas roikkuu kuin… mä en ole vielä keksinyt vertauskuvaa sille. Jotain norsun ja rusinan väliltä se ehkä on.

Mua itseäni tämä ei erityisemmin häiritse, kyllä mä tykkäsin siitä normipömpöstäni, mutta kaikkea ei voi ihminen elämässä saada, ja valitsen mieluummin kaksoset kuin sievän mahan (varmaan toisilta onnistuu molemmat, mutta ehkä niillä ei sitten ole siistiä kotia, hyvin käyttäytyvää koiraa, hyväpalkkaista työtä… vitsi vitsi). Mä sitten vain pidän vähän väljempiä paitoja (sotkuiseen kotiin ja riekkuvaan koiraan nekään ei kyllä auta).

Paitsi että kesällä rannalla olisi kai tarkoitus olla uikkareissa. Ja mulla on ollut kokouimapuku viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten, mä tykkään bikineistä. Eli kysymys kuuluu, onko ihan mautonta esitellä norsunnahka- / rusinamahaansa kaikelle kansalle, ja olisiko jonkun riittävän peittävän aikuisten uimapuvun hankkiminen merkki henkisestä kypsyydestä? Vai onko se suurelle yleisölle ihan yksi hailee, mitä mulla on päälläni kun koetan estää lapsia hukkumasta / heittämästä hiekkaa toistensa päälle / tursottamasta aurinkovoidetta pyyhkeeseen jossain päin Albanian rannikkoa?

Hmmm, mä en mielestäni ole mitenkään ulkonäkökeskeinen ihminen ja entistä vähemmän lapset saatuani, mutta niin vain mä onnistuin kirjoittamaan 300 sanaa mahanahastani ja bikineistä. Että ehkä tämä oli tässä tältä päivältä.

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Mun vauvablogi

kaksoset vauvoina

”On se niin söpö – kun se nukkuu”, mä totesin aikoinaan pikkuveljestäni. Puhumattakaan siitä kun niitä on kaksi.

Melkein huomaamatta tästä onkin tullut oikea vauvablogi: täältä löytyy raskausoireita, löytyy synnytyskertomus ja löytyy imetystarina. Mietin kyllä, onko se vähän hassua, kun oireet on kolmen vuoden takaisia, synnytys kuuden vuoden takaa ja imetystaivalkin jo takana. Blogithan kai yleensä käsittelee ajankohtaisia aiheita tai seuraa kirjoittajansa elämää päivä päivältä. Vauvablogit on kiehtovia, koska lukija pääsee seuraamaan vauvan kasvua realiajassa, parhaassa tapauksessa jo raskausajasta alkaen. Vauva onkin kyllä tosi otollinen blogin aihe, se kasvaa ja kehittyy jatkuvasti (ja blogin kirjoittaja siinä mukana). Ja söpömpiä kuvikakin siitä saa kuin vaikka rakennustyömaasta.

No miksei mulla sitten ollut vauvablogia silloin kun sen aika oli?

No ihan siksi, että mä sain ensimmäisen vauvani vuonna 2006. Mä en ole koskaan ollut mikään uusien teknologioiden ensi airut, mutta kyllä mä silloin jo tiesin, mikä blogi on (tai luulen niin). Ei mulle kuitenkaan olisi tullut mieleenkään itse kirjoittaa sellasta.

Toisen ja kolmannen vauvani mä sain sitten vuonna 2010, ja silloin ajatus kyllä itse asiassa tuli mun mieleen, kaksosten odotus ja vauva-aika olisi ollut varsin herkullinen blogin aihe, mutta ei sitten mitenkään otollinen aika pitää blogia. Iso maha rupesi supistelemaan heti kun istuin alas, joten kaikki liikenevä aika meni sängyssä vasemmalla kyljellä maaten. Kahta vauvaa ei pystynyt imettämään pöytäkoneen ääressä, eikä edes kaksipuolisen rintapumpun käyttö onnistunut surffatessa, saati kirjoittaessa – siihen olisi tarvinnut tämän näköisen apulaitteen. Siinä tosin oli ehkä riittävä syy olla aloittamatta blogia.

Mä en ole pitänyt lasten vauva-aikana edes päiväkirjaa, eli tosi paljon on vain mennyt ohi ja unohtunut. Siinä vauvablogit on varmasti kirjoittajilleen arvokkaita, päivät, hetket ja ajatukset tallentuu parhaassa tapauksessa kuvien kanssa. Mutta koska mulla ei ole aikomusta saada neljättä vauvaa ja pitää sen vauva-ajasta vauvablogia, niin ehkä tämä saa sitten toimia mun vauvablogina, näin jälkikäteen. Vähän siitä tulee sellainen dementikkoblogi –olo, muistellaan kultaista nuoruutta*, mutta jospa se silloin tällöin on sallittavaa. Lukija voi sitten hyppiä vauvajutut yli, jos ei kestä, tai etsiä jonkin ihan oikean vauvablogin, jos täältä ei juttuja löydy tarpeeksi (tosin ”vauva” näyttää kyllä olevan aika isolla tuolla avainsanalistassa).

*Onkohan muuten jo olemassa puhtaasti muistelublogeja? ”Kesä ’42 Syvärillä”, ”80-luvun parhaat neuleeni”?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.