Minun omani possessiivisuffiksini

magneettikirjaimet

Koulussa on opittu myös kirjaimia, omaan nimeen ja kavereiden nimiin.

”Minun rakkaani äitini”

”Omani pyöräni”

”Mun lempini leluni”

Possessiivisuffiksihan on suomen kielessä hiipumassa oleva muoto, mutta tästä ei voi syyttää ainakaan tätä nuorinta kielen puhujien ikäluokkaa. Joku jo jossain blogissa totesikin (myönnän, lähdeviite jättää toivomisen varaa), miten pienet lapset puheessaan ujuttaa sen juuri opitun possessiivisuffiksin jokaiseen mahdolliseen väliin. Näin meilläkin, ja se kuulostaa tosi hellyttävältä.

Selailin tässä vanhoja postauksia ja kyllä on kielellinen kehitys taas mennyt vauhdilla eteenpäin vuodessa. Vuosi sitten taaperot puhui vielä tosi paljon yksittäisillä sanoilla (joista yleisin oli ”minä!”), käytti täysin omaa taaperosanastoaan, ja ne käytössä olevat suomen sanatkin oli vähän sinnepäin. Vieläkin on päivittäin lukuisia tilanteita, joissa kaikilta osapuolilta meinaa hermo mennä, kun mä en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsi selittää, mutta kyllä ne enimmäkseen jo keskustelee pitkillä lauseilla käyttäen eri aikamuotoja – ja sitä possessiivisuffiksia.

Niiden ranskan taidotkin on vuodessa kehittyneet melkoisesti, vaikka mun on sitä vaikea välillä huomata, koska mullehan ne puhuu vain suomea. Kuitenkin, kun salakuuntelen niiden juttelua miehen kanssa, kuulostaa siltä, että toinen varsinkin on ruvennut puhumaan jo aika sujuvaa ranskaa ja varsin reippaasti. Toisen puhe on vielä vähän sellaista ”minä tarzan, sinä jane, me pyöräillä ulos” -tyylistä, mutta kyllä sekin saa itsensä ymmärretyksi.

Ranskan sanoja on ruvennut myös tulemaan entistä enemmän suomen sekaan. Koulussa suomen opettaja käy luokassa kaksi kertaa viikossa, ja paljon uusia sanoja käydään silloin ilmeisesti läpi, koska uutta koulussa opittua sanastoa on kertynyt suomeksikin, mutta pitäisi silti itse olla tarkkana ja jaksaa joka kerta toistaa sanat ja lauseet kokonaan suomeksi.

Mä odotan jännityksellä vaihtuuko kaksosten keskinäinen kieli jossain vaiheessa ranskaan. Esikoisella ranska nousi kouluvuosien myötä vahvemmaksi kieleksi, ja se puhui vielä viime vuonna kaksosille useammin ranskaa kuin suomea. Tänä vuonna kun suomi vaihtui koulussa hallitsevaksi kieleksi, on niin käynyt puheessakin, leikit ovat voittopuolisesti suomeksi, ja vain toisinaan jokin tietty leikki leikitään ranskaksi.

Hauskaa tämä kyllä on, näiden minun omieni lasteni seuraaminen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa

 

 

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Poisson d’avril – ranskalainen aprillipila videolla

poisson davril selässä pic

Tässä tapauksessa kuva ei sano sitäkään vähää mitä parisataa sanaa.

Huomasin taas, että esikoisen yleissivistyksessä oli aukko: se ei tiennyt, miten aprillipäivää vietetään Suomessa. Myönnetään, mä en ole kotona harrastanut aprillipiloja, lasten kanssa se tuntuisi vähän liian helpolta, ja niinpä aprillipäivän vietto on jäänyt täysin ranskalaisten harteille.

Nekin toki tekee piloja, mutta alle kouluikäisten keskuudessa pilat on aivan tiettyä käytännön lajia. Ensin askarrellaan kaloja, yleensä siis piirretään ja leikataan paperista. Sen jälkeen oma kala koetetaan huomaamatta teipata jonkun viattoman kanssaihmisen selkään, jotta päästään huudahtamaan ”Poisson d’avril!” (huhtikuun kala). Wikipedia ei oikein osannut selittää mulle, mistä tämä mainio perinne on saanut alkunsa – paitsi että alunperin kyseessä on tietenkin olleet oikeat kalat, jotka hupaisasti rupeaa lemuamaan naapurin takin selkämyksessä kevätauringossa roikkuessaan.

poisson davril F pic

Nuorimmaiset oli tänään molemmat kotona viettämässä (taas) toipilaspäivää, joten ne jäi nyt täysin osattomiksi koulun kalahupailuista. Me sitten askarreltiin kaloja keskenämme, ja lapsista oli erittäin vitsikästä teipata kaloja toistensa ja mun selkään. Ja huomasin, että tyttö osaa jo mainiosti leikata viivoja pitkin, värittämisestä puhumattakaan. Ja poikakin jaksoi värittää melkein koko kalan, kun se oli hai. Sen sijaan mun yritys harjoittaa  viivojen sisään värittämistä kalan suomuilla ei oikein mennyt läpi.

poisson davril leikkaus pic

Ja kalat kuvattiin sitten videollekin.

Teettekö te kotona aprillipiloja?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksikielisyys ja lastenkirjat

kirjahylly pic

Kirjahyllyissä on ranskankieliset ja suomenkieliset kirjat omilla hyllyillään, niin pientenkin on helppo valita luettavaa oikealla kielellä.

Kaikki varmasti tietää, että on monta hyvää syytä lukea lapselle; kaksikielisyys tarjoaa syitä kaksinkertaisesti. Tämä juttu on osa Sinisen keskitien Blogien lastenkirjaviikkoa, jossa meneillään on myös lastenkirja-arvonta.

Useinhan kuulee sanottavan, että kaksikielinen lapsi oppii puhumaan yksikielisiä hitaammin, mutta tämä ei välttämättä pidä paikkansa; mä olen lukenut myös tutkimusta, jossa todettiin, että nämä tulokset on yleensä saatu, kun on mitattu lasten kielitaitoa yhdellä kielellä, eli esim. puolet sanavarastosta on saattanut yksikieliseltä tutkijalta jäädä laskematta.* Lapsen kielen oppiminen etenee omaan tahtiinsa, toiset kaksikieliset puhuu myöhään, toiset aikaisin, mutta lapselle lukeminen on joka tapauksessa hyväksi.

Lukiessa lapsen kielitaju kehittyy: lukeminen opettaa sanastoa, lauserakenteita, ääntämistä, aksenttia ja kielen rytmiä. Meillä molemmat vanhemmat lukee ääneen periaatteessa vain omalla kielellään, minä suomeksi ja mies ranskaksi. Tosin välillä mä tingin tästä, ja luen lapsille ranskaksi, esimerkiksi jos kirja on tosi suosittu, mutta hankala tulkata suomeksi, tai jos jostain syystä ranskan puhumisessa on tullut kovasti taukoa (esim. kun ollaan viikko kotona kipeinä ja mies iltoja töissä). Mä osaan ranskaa hyvin, mutta kyllä esikoinen jo erottaa mun aksentin vaikkei se suomalaiseen korvaan välttämättä kuulukaan. Ennen mä ajattelin, että en halua lasten oppivan mun aksenttia, mutta nykyään ajattelen, että sehän on vain yksi aksentti, jonka lapset kuulee muiden joukossa, joten eipä se haittaa.

Kirjat välittää myös kulttuuria: mistä aiheista kirjoitetaan ja miten, miltä asiat näyttää kuvissa. Kun ranskalainen Lou on ensin sanonut ei kaikkeen ja kiukutellut aikansa ja rauhoittuu lopulta äidin sylissä, äiti antaa Loulle sokeripalan maidon kanssa. Kuvasanakirjasta löytyvät niin loppiaiskakku, 3-vuotiaiden ensimmäiset koulureput kuin koulussa syötävät kolme ruokalajiakin. Ja ranskalaisissa satukirjoissa vaanii susi.

Lastenkirjat ovat myös lasten omaa kulttuuriperintöä ja ne luo sukupolvikokemuksia – ja toisaalta sukupolvet ylittäviä kokemuksia. Mies on esikoisen kanssa lukenut jo monta vuotta Tinttejä ja Asterixeja, ja vaikka mäkin olen niitä toki lukenut lapsuudessani, niin jätän ne nyt suosiolla noille ranskalaisille. Nykyään esikoinen tykkää jo itsekin lukea Asterixeja ja myös muita sarjakuvia ranskaksi. Eikä kai enää missään ajatella, että sarjakuvien lukeminen olisi jotenkin huonompaa lukemista. (Mulla on kaksikielisyydestä Pinterest-taulu, josta löytyy myös artikkeli siitä, miksi kaksikielisille lapsille sarjakuvat on oikein mainiota luettavaa.)

Meillä on onnea siinä, että molemmat kotikielet on kieliä, joilla löytyy runsaasti laadukkaita lastenkirjoja. Ranskankielisiä lastenkirjoja on hyllyllinen kaupunginkirjastossakin, ja mitä mä olen katsonut, niin pääkirjastosta löytyy kyllä lastenkirjoja vaikka millä muillakin kielillä. Enimmäkseen meillä luetaan kuitenkin omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Kirjat on Ranskassa halvempia kuin Suomessa, joten niitä on helppo ostaa, me tuodaan niitä aina lomilta mukana ja kirjoja saadaan paljon myös lahjaksi. Anoppi kerää lastenkirjoja myös kirppareilta ja kirjastojen poistomyynneistä; anoppilasta löytyy kirjaimellisesti yksi sivukirjastollinen lastenkirjoja. Lapset saa joka viikko lainata ranskankielisiä kirjoja myös koulujensa kirjastoista, joten usein luettavaa on itse asiassa enemmän kuin ehditään lukea.

Lukeminen on ennen kaikkea hauskaa; yhteinen kokemus, jonka lapsi ja aikuinen jakaa. Siksikin musta on niin tärkeää, että meillä luetaan kahdella kielellä, molempien vanhempien kanssa.

Luetaanko teillä muilla kielillä kuin suomeksi?

*Barbara Abdelilah-Bauer: ”Le défi des enfants bilingues”. Mainio kirja, jonka on kirjoittanut kielitieteilijä ja kolmikielisen perheen äiti. Löytyy myös saksaksi, italiaksi ja espanjaksi käännettynä ja ranskaksi samalta tekijältä hyvinkin käytännönläheinen ”Guide à l’usage des parents d’enfants bilingues”.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Mardi Gras – karnevaalitunnelmissa

karnevaalinaamariRanskan kouluissahan ei uskonto ole esillä lainkaan, mutta ei se (onneksi) tarkoita, etteikö uskonnollisia perinteitä näkyisi koulussa. Joulun jälkeen lapset leipoivat loppiaiskakkua, ja nyt laskiaisena on karnevaaliaika. Tänä vuonna karnevaalia juhlittiin lasten kouluilla jo vähän etukäteen, viime perjantaina.

20140304-204741.jpg

Mardi Gras, eli laskiaistiistai tarkoittaa suoraan käännettynä rasvatiistaita, ja sen perinneherkku on lätyt, ranskalaiset crêpes. Ranskalaisella koululla vanhempainyhdistys tarjosi lapsille lättykestit, mikä tarkoitti sitä, että kaikkia vanhempia pyydettiin tuomaan kasa lättyjä koululle – reippaimmatkaan äidit eivät olisi selvinneet 300 lätyn paistamisesta yhdessä aamupäivässä. Mies ja esikoinen pyöräytti käden käänteessä kymmenkunta lättyä, ja mä sain seuraavana päivänä kerätä täysin ansaitsemattomat kiitokset koululla (ei ole ensimmäinen kerta, oletusarvoisesti siis äidit ovat vastuussa ruoanlaitosta, ainakin jos sitä laitetaan vanhempainyhdistyksen piikkiin).20140304-204427.jpg

Lättykestien lisäksi oli lasten oma karnevaalikulkue, johon kaikki olivat askarrelleet naamarin. Vanhempia ei valitettavasti kutsuttu katsomaan, mutta aika hurjan näköistä oli, kun menin hakemaan lapsia, ja portaissa vastaan tuli 13 naamiota alle metrin korkeudella.

kansallispuku

Ranskalais-suomalaisella koululla ei ollut lättyjä, mutta perjantaina pidettiin naamiaiset, joihin meiltä lähti vähän yllättäen, ei suinkaan keijuprinsessa vaan kosovolaiseen kansallispukuun pukeutunut neito. Tosin puvussa on kimalletta vähintään yhden keijuprinsessan verran, Kosovossa ovat ymmärtäneet, miltä juhlapuvun kuuluu näyttää.

20140304-200312.jpg

Tähän kaikkeen verrattuna meidän suomalainen laskiaistiistai näytti uhkaavan harmaalta. Sitten avattiin kuuman mehun hanat ja espanjalainen päiväkoti pisti volat kaakkoon ja kädet ilmaan, ja tulihan meidän puistoonkin vähän karnevaalitunnelmaa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Jouluitkut

joulukonsertti picOletko sä jo päässyt itkemään lapsen joulujuhlassa? Meillä tää ripsarit poskilla -sesonki alkoi eilen. Muahan itkettää yleensä jo siinä vaiheessa, kun rehtori toivottaa tervetulleeksi, mutta eilen esikoisen koulun joulukonsertissa vielä esitettiin koskettavia klassikoita omasta menneisyydestäni. Ranskalaisen koulun juhlissa tätä vaaraa ei juuri ole ollut (vaikka olen mä silti itkenyt). Nytkin ranskalaiset jouluhitit meni läpi ihan kunnialla, mutta siinä vaiheessa kun veisattiin yhteislauluna Maa on niin kaunis ja seiskaluokan luciat koetti olla kompastelematta alboihinsa, niin sellainen oih-tätä-sukupolvien-ketjua -efekti oli ihan väistämätön.

Ja lisää on tulossa. Meillä on tässä kahden viikon ajalla kuusi erilaista lasten jouluesitystä. Tosin muutama on buukattu päällekkäin, joten taidetaan päästä vain neljään. Ja yleensä luistelu- ja tanssiesityksissä mua ei ole itkettänyt, eli jäljellä on vain kaksi joulujuhlaa joiden läpi vetistellä.

Päätin muuten, että en enää noloile tota itkemistä. Aikaisemmin mä olen yrittänyt levittää niitä ripsareita jotenkin vaivihkaa ja kateellisena vilkuillut muita äitejä, jotka istuu rivissä ihan kuivin silmin. Mutta minkäs teet, jos on tällaista herkästi kyyneltyvää tyyppiä, niin kyllä nyt omien lasten esitykset on paikka, jossa voi rauhassa istua tippa linssissä. Tarpeeksi vain nenäliinoja mukaan – ja ehkä pitäisi juhlakauden ajaksi siirtyä vedenkestävään ripsariin. Ja rivien välistä voi lukea, että jos sullakin nousee kyyneleet silmiin, niin anna tulla vain, tehdään tästä trendi.

p.s. Mä en jaksanut noloilla edes sitä, että kaikki muut vanhemmat oli ilmeisesti jostain saaneet tiedon siitä, että lasten piti olla mustavalkoisissa asuissa. Helpompi oli erottaa omansa, kun se oli neljänkymmenen lapsen joukossa ainoana punaiseen pukeutunut.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Koulun tehtävä – vai vanhempien?

koulun tehtäväPerjantaina olin siis meidän pienten ranskalaisen koulun kanssa Elma-messuilla. Yhteensä meitä oli toistakymmentä äitiä (joo, ei näkynyt isiä) kaitsemassa neljää ryhmää opettajien ja lastenhoitajien lisäksi, ja ilman meitä ei retkeä olisi pystytty järjestämäänkään. Talviset luistelutunnit ja alakoulun uimakoulu järjestetään myös vanhempien avustuksella. Viime vuonna apua tarvittiin myös koulukirjaston uudelleen järjestelyyn.

Suomessa ei taideta vanhempia pyytää tällaisiin hommiin, ei ainakaan koulussa, mutta ei varmaan päiväkodeissakaan. Mä en ainakaan muista, että päiväkodin retkillä olisi ollut kenenkään äiti mukana (tosin tähän hätään en muista yhtään retkeäkään). Ranskassa sen sijaan vanhempien oletetaan osallistuvan koulupäiviin ihan eri tavalla. Yksi syy varmaan on pitkä kotiäitiyden perinne, joka kylläkin viime vuosikymmeninä on katkennut, nykyään Ranskassa naisten työssäkäyntiluvut on reilusti Suomea korkeammat. Toinen syy on varmasti se, että ryhmäkoot on aivan järjettömiä, kahdella aikuisella saattaa olla vastuullaan 30 kolmevuotiasta, eli mitään luokan ulkopuolista ei voida toteuttaa ilman ylimääräisiä käsipareja (täällä Suomessahan meidän lasten ranskalainen koulu noudattaa kyllä ranskalaista opetussuunnitelmaa, mutta Helsingin normeja henkilökunnan määrästä – 13 lapsen luokassa on siis opettaja ja lastenhoitaja).

Mä koetan miettiä, mikä se syy on, josta en oikein saa kiinni, musta tuntuu, että se liittyy asenteisiin ja hyvinvointivaltioon. Ranskassa koulu on toki ilmainen (ja sitä myöten siis lastenhoito 3-vuotiaasta eteenpäin), mutta kouluruoasta ja monista koulutarvikkeista pitää vanhempien maksaa. Esikoinen oli ihan ihmeissään tänä syksynä, kun koulusta sai kynän ja kumin ja vielä viivottimenkin. Toki täälläkin pitää esimerkiksi luistimet ostaa itse, mutta kyllä meidän luokalla aina jollain oli myös koulun lainaluistimet. Ranskassa koulu ei ole samanlainen täyden palvelun paketti kuin täällä, vaan vanhemmilta odotetaan enemmän, kaikessa. Läksyjäkin annetaan enemmän, ja vanhempien oletetaan valvovan niiden tekemistä.

Se luo tietysti myös eriarvoisuutta. Kaikkien vanhemmat eivät syystä tai toisesta pysty panostamaan lapsen koulunkäyntiin, ja se näkyy oppimistuloksissa, kun osa vastuusta on ulkoistettu vanhemmille. Mutta kyllä se toisaalta myös tuo vanhempia lähemmäs koulua ja lasten koulutyötä. Perjantaina oli mukava nähdä opettaja työssään pukemassa haalareita ja matkimassa kalkkunoita. Ja viime vuonna esikoisen ranskalaisen ekaluokan aikana opin monta hienoa runoa, kun niitä joka viikko kuulusteltiin läksynä. Ei myöskään tarvinnut arvailla, mitä koulussa on tehty, sillä kaikki kirjat ja vihot lähetettiin lapsen mukana kotiin aina perjantaisin, ja maanantaina ne piti palauttaa, viikon työt vanhempien allekirjoittamana.

Ei tietenkään ole työssäkäyville vanhemmille kovin kätevää, jos lasten koululla (tai päiväkodissa) odotetaan säännöllistä läsnäoloa koulupäivän aikana. Enkä mä haluaisi sellaista amerikkalaista systeemiä, jossa kirjastot on auki vain vapaaehtoisten voimin tai uusi sairaala rakennetaan yritysten gaalalahjoituksilla (ei kun sehän olikin täällä Suomessa). Mutta en tiedä, ehkä vanhempia voisi vähän enemmän osallistaa ihan siinä jokapäiväisessä koulutyössä, ei vain joulujuhlien yleisönä.

No, nyt kun esikoinen on ranskalais-suomalaisessa koulussa, vanhempien panosta kaivataan Ranskan-matkojen rahoitukseen. Olin pari viikkoa sitten koululla kuorimassa kymmenen kiloa sipuleita, ja ensi viikonloppuna pitäisi sitten mennä ostamaan niistä keitettyä keittoa joulumarkkinoille. Tämän tyyppinen osallistuminen taitaa olla kaikille tuttua. Mä jo katselin kauhuissani, kun koulun parkkiksella diilattiin vessapaperia – tätä on sitten edessä seuraavat 13 vuotta. Mutta on siinä puolensakin, siinä sipulinkuorinnan lomassahan ehtii myös jutella kaikenlaista.

Miltä tää teistä kuulostaa? Pyydetäänkö teidän lasten päiväkodissa tai koulussa vanhempia apuun? Pitäisikö?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.