Autolla Ranskaan lasten kanssa – majoitus

 

Meidän kesäisen automatkan määränpäänä oli anoppilan täysihoito Lounais-Ranskassa, joten majoitusta tarvitsi miettiä vain matkan varrelle. Mutta siinäkin oli kyllä ihan tarpeeksi miettimistä; asuntovaunua meillä ei ole, ja telttailua mä en tällä kertaa uskaltanut lähteä yrittämään, kun muutenkin nukun huonosti ja porukan ainoana kuskina uni olisi tarpeen. Hotelliinhan olisi helppo päräyttää autolla, mutta varaapa heinäkuussa edullinen hotellimajoitus viidelle hengelle. No, lopputulos oli, että menomatkalla kokeiltiin viisi erilaista yöpymisvaihtoehtoa, kaikki varsin toimivia.

1. Kavereiden luona

Miehen alkuperäinen idea oli, että suunnilleen koko matkalle saataisiin majoitus kavereiden nurkissa. Mä olin hieman epäileväinen, koska viisi ihmistä, vaikka ne pienikokoisia olisikin, ei mahdu ihan pieneen nurkkaan. No, heti ensimmäiset yöt Tukholmassa kuitenkin päästiin nauttimaan lähiöidyllistä, kun alkuperäiset asukkaat siirtyi meidän tieltä mummolaan.

Lapset oli innoissaan vieraista leluista, isäntäväeltä saatiiin vinkki hyvästä pizzapaikasta ja leikkipuistosta, illallinen laitettiin kotona ja aamiaispöydässä luettiin lehteä. Eli mahtava järjestely, pitäisi vain useammin kehdata ruinata itsensä ihmisten luo. Ja kyllä, meidänkin luo saa useammin ruinata itsensä, meillä on vuodesohvakin, ja runsaasti niitä vieraita leluja.

Göteborgissa oli hyvä piha.

Göteborgissa oli hyvä piha.

Paluumatkalla oltiin sitten perhemajoituksessa Berliinissä ja Göteborgissa, ja sekin toimi mainiosti, kiitos isäntäväen joustavuuden. Aikamoista tosiystävyyttä osoittaa se, kun isäntä kuuntelee kolme päivää meidän herkkiksen valitusta siitä, miten asunnossa haisee pahalta (s.o. hiililämmitys on jättänyt ominaishajunsa) ja vielä nukkuu omalla eteismatollaan. Berliinissä oli lastenkin kanssa niin kivaa, että siitä tulee varmasti vielä oma postauksensa.

Berliinissä ei ollut leluja eikä leikkivälineitä, mutta oli maailman ihanin ruohikkomatto. Huomatkaa naistenlehti mun kainalossa, olen juuri siirtymässä sohvalle lepuuttamaan.

Berliinissä ei ollut leluja eikä leikkivälineitä, mutta oli maailman ihanin ruohikkomatto.

2. Vuokramökki leirintäalueella

vuokramökki leirintäalueella

Aamiainen kuistilla. Globalisaation etuja on, että muroistaan tarkalle lapselle löytyy niitä oikeita rinkuloita ihan mistä vain.

Valitsin sopivalla etäisyydellä Tukholmasta olevan kaupungin (Hässleholm) ja rupesin googlaamaan leirintälueita sen läheisyydestä. Skanelaisesta Vittsjöstä löytyi sopiva, pieni leirintäalue järven rannalla, 4 sängyn mökki 60 euroa / yö, ja sähköpostilla tehtyyn varaukseen tuli vahvistus saman illan aikana.

Järvi oli kaunis ja lapset lutasi vedessä vaikkei varsinaista uimarantaa ollutkaan. Mökkimajoitus on muutenkin aika hyvä ratkaisu, sade ei haittaa (onneksi se loppui ennen iltaa) ja lapset voivat aika turvallisesti juoksennella ympäriinsä, ruokaa voi laittaa itse, kaikki mahtuvat nukkumaan ja hinta on tosiaan kohtuullinen.

3. Asuntovaunu leirintäalueella

asuntovaunu

Kuva olisi oikeastaan pitänyt ottaa silloin, kun meidän tavarat oli vaunussa – mitään muuta ei kyllä olisi näkynytkään.

Skanesta oli tarkoitus päästä yhden päivän aikana Saksan puolelle, mutta totesin, että kovin kauas sisämaahan ei päästäisi. Itämeren rannikko houkutteli myös uimismahdollisuuden vuoksi. Mutta niinpä se houkuttelee muitakin, majoituksen etsiminen oli todella työn takana. Netissä olevissa paikoissa oli jäljellä enää joko yksittäisiä kahden hengen huoneita tai sitten hintaa olisi yhdelle yölle tullut reilusti yli sata euroa. Rupesin taas googlaamaan leirintäalueita, mutta niillä monilla oli sivut vain saksaksi (jota mä en teoriassa osaa, käytännössä ymmärrän kyllä kirjoitettuna ”vuokraa asuntovaunu viikonlopuksi” -tyyppiset tekstit) ja useimmissa paikoissa mökit tai vaunut piti vuokrata vähintään kolmeksi päiväksi.

Sitten tärppäsi, Boltenhagenin Regenbogen-ketjuun kuuluvalta leirintäalueelta saattoi vuokrata asuntovaunun myös yhdeksi yöksi kätevästi (saksankielisellä) nettilomakkeella, tosin 100 euron hulppeaan hintaan. Seuraavana päivänä tuli niin pitkä meili saksaksi, että jouduin turvautumaan googleen saadakseni selville, että arvostetun rouvan toivottiin ystävällisesti vahvistavan tekemänsä varauksen maksamalla 30% hinnasta etukäteen tilisiirrolla.

Matka Vittsjöstä Boltenhageniin osoittautui vähän liian pitkäksi, varsinkin kun lapset halusivat aamulla vielä uimaan ennen lähtöä ja Tanskan ja Saksan väliselle lautalle jouduttiin jonottamaan tunnin verran. Viimeiset parikymmentä kilometriä yksi lapsista huusi suoraa huutoa, joten perille saavuttiin hiukan kireissä tunnelmissa. Olin luvannut lapsille, että perille tultua mennään uimaan, oli mikä oli, ja niin mentiin. Laskevan auringon valossa kylpevä ranta ja meressä kiljuvat lapset oli niin ihania, että mulle ne korvasi pitkän päivän, pikkuriikkisen asuntovaunun ja vähän kaukana olevat suihkut.

itämeri saksassa

Iltauinnilla.

Mä en kyllä ihan vakuuttunut asuntovaunuilusta. Tila oli todella pieni, nukkumaan mahtui juuri ja juuri, mutta eipä sitten paljon muuta. Vaunun edessä oli telttakatos, mutta se tuntui muoviselta ja ahdistavalta. Veneessä on toki yhtä ahdasta, mutta siellä siihen on parempi syy ja maisemat on huomattavasti paremmat. Hyvällä säällä vaunuilu varmaan olisi ihan ok, mutta niin olisi telttailukin, sateella taas vaunu toki pitäisi vähän kuivempana, mutta ajatus märistä vaatteista ja kengistä siellä sisällä – uhh. Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

4. Gasthof Saksassa

gasthof saksassa

Gasthof Rode ja sen naapurit.

Saksan sisämaasta me ei oltu varattu majoitusta, ensinnäkään siksi, että en oikein osannut arvioida, kuinka pitkälle voitaisiin päästä, ja toisekseen koska mun kokemuksen mukaan jokaisessa saksalaisessa kylässä on vähintään yksi Gasthof, jossa ravintolan yläkerrassa on pari höyhenpatjoilla varustettua huonetta. Niin nytkin, me käytiin menomatkalla kääntymässä Kastellin kaupungin keskustassa, mutta sieltä hotellin etsiminen rupesi tuntumaan hankalalta, ja niinpä vain syötettiin navigaattoriin lähimmän pikkukylän nimi, ja heti tärppäsi.

Samaan huoneeseen ei kaikki mahduttu, mutta lapset oli ihan tyytyväisiä omassa huoneessaan meidän vieressä, ja niin mekin. Kaikki oli niin puhdasta ja siistiä kuin Saksassa vain voi olla, ravintolassa suositeltiin pfiffelingenejä eri muodoissa, jotka osoittautui kanttarelleiksi, ja huoneen hintaan kuuluvalla aamiaiselle jaksettiin pitkälle yli puolen päivän.

Paluumatkalla oltiin jo täyden kesäsesongin aikaan liikkeellä, ja pysähdys osui suositulle viinialueelle. Niinpä jouduttiin kiertämään kolme toinen toistaan ihanampaa majapaikkaa, jotka oli valitettavan täysiä ennen kuin tärppäsi. Nätti talo ja supersiistit huoneet sielläkin oli, hinta tosin oli matkan kallein 170 yhteensä kahdesta huoneesta.

5. Pikkuhotelli Ranskassa

hotelli ranskassa

Luumuihin ei ylettynyt ikkunasta, mutta kahvilan terassilta kyllä.

Ranskassa me oltiin myös ajateltu luottaa pikkukaupunkien hotellitarjontaan, mutta se on kyllä heikentynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Kaupunkien liepeiltä ja moottoriteiden varsilta löytyy kyllä yllin kyllin halpoja ketjuja (Formule1, Campanile, Ibis jne.) mutta ne on suoraan sanottuna aika ankeita sekä sijainniltaan että olemukseltaan. Halpoja ne on, ja auki 24/24.

No, menomatkalla me todettiin Dolen pikkukaupungin kohdalla (ennen Lyonsia idästä tullessa) että nyt pitäisi pysähtyä, ja lähdettiin etsimään hotellia aseman läheltä, missä niitä yleensä on. Niin tälläkin kertaa, ja kaikenlisäksi Hôtel des Trois Magots tarjosi hienon jugendjulkisivun lisäksi kahdeksallakympillä sviitin, jossa oli kaksi parisänkyä ja vielä matkasänky, joten mahduttiin kaikki nukkumaan mukavasti. Sisustus ei ehkä ollut ihan viimeisen päälle, mutta ikkunasta näkyi naapurin luumupuu, huone oli puhdas ja siisti ja omistaja mukava. Niinpä me päätettiin yöpyä samassa paikassa paluumatkallakin, ja kun hotellin etsimiseen ei tuhlaantunut aikaa, niin ehdittiin kaupungille kävelemään ja syömään hyvin.

Majoitusten hinnat vaihteli siis leirintäaluemökin 60 eurosta gasthofin 170 euroon. Sesongin ulkopuolella pääsisi halvemmalla ja helpommalla, eli suosittelen kyllä kesäkuussa liikkeelle lähtemistä. Ja yhtään pidemmälle matkalle se teltta tai oma asuntovaunu kyllä melkein tarvittaisiin.

p.s. Jos kuvittelet jo nähneesi tämän jutun, et ole täysin väärässä: luonnos karkasi nettiin jo kaksi päivää sitten ja ehti elää omaa elämäänsä ennen kuin mä nappasin sen takaisin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sateenkaaren päässä on suihkulähde

suihkulähde

Kaupungin uusin suihkulähde.

Helsinki on kiva kaupunki lapsille, mutta yksi asia sieltä puuttuu: suihkulähteet, joissa voi leikkiä. Täällä Ranskassa toiset perheet tulee suihkulähteelle varta vasten eväiden ja uimapukujen kanssa, tai sitten suihkulähteen läpi juostaan pari kertaa ostoksille mennessä. Ja turha sanoa, että Suomessa on liian kylmä, Tukholman Rosengårdenissakin oli leikkimiseen sopiva suihkulähde.

suihkulähde

Kaupungin keskusaukion suihkulähde.

suihkulähde albi ranska

Jossain vaiheessa lapsi on jo niin märkä, että enempää ei enää voi kastua.

 

vanha suihkulähde

Toki on sitten myös 1800-luvun malleja, jotka ei sovi vesileikkeihin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Zen-loma vs. aktiiviloma

talo ranskassa

Syöty on, tälläkin lomalla.

Taas yksi kulttuuriero. Tosin tämä ei (taaskaan) liity maahan ja kieleen vaan luonteeseen ja lapsuudenperheeseen. Nimittäin lomailutyyli.

Lomia (ja lomanviettäjiä) on mun nähdäkseni kahdenlaisia: joko ollaan zen-lomalla tai sitten ollaan aktiivilomalla. Zen-lomalla mennään mökille / mummolaan / samalle leirintäalueelle / veneelle / samaan kohteeseen Kanarialla tai Thaimaassa ja sitten siellä vain ollaan ja tehdään niitä asioita, mitä siellä on tapana tehdä: uidaan, lämmitetään saunaa, tehdään kauppareissu, kävellään sitä samaa metsäpolkua (editoi Thaimaan-lomaan sopivat aktiviteetit).

Zen-loma muodostuu toistosta ja rutiineista, mutta sitä voi viettää udessakin paikassa, kunhan tarpeeksi nopeasti saadaan aikaiseksi tunne siitä, että näinhän meillä aina on tapana tehdä. Tekeminen ei myöskään saa olla mitään liian suurisuuntaista, zen-lomalla keskitytyään yksityiskohtiin ja nyansseihin; mustikoita on enemmän tänä vuonna, eilen vesi oli hitusen alempana, vastapäisessä talossa on pesty lakanapyykkiä. Zen-lomat on niitä mummolan kesiä jolloin oli aina lämmin ja maantien varresta poimittiin mansikoita.

Aktiivilomat on sitten niitä, joilla mennään aina uuteen paikkaan ja otetaan kaikki irti: kolutaan kaikki nähtävyydet ja museot, syödään jänniä ruokia ja kokeillaan riippuliitoa. Aktiivilomaa on helpointa viettää uudessa paikassa, mutta kauas sen ei tarvitse suuntautua, ja taitava aktiivilomailija onnistuu kehittämään elämyksiä ja aktiviteetteja kotonaankin: retki vieraaseen kirjastoon, opastuskierros kotikaupungissa, eväiden syöminen puistossa. Vaikka aika aktiivilomalla kulkee nopeasti, siihen mahtuu paljon, ja siitä riittää muisteltavaa vuosien päähänkin.

Mun lapsuudessa oli molempia lomia. Joka kesä mentiin pariksi viikoksi Sotkamoon vain olemaan, käymään uimassa ja kirjastossa, mutta joka kesä myös kierrettiin ympäri Suomea ja Eurooppaa näkemässä kaikki mahdolliset goottilaiset katedraalit ja modernin taiteen museot (ja kun Suomessa on goottilaisia katedraaleja vähänlaisesti, niin erilaisia karhunkierroksia sitten). Mutta aina lomalle suunniteltiin ohjelmaa, oli se sitten se kirjastokäynti tai Berliinin muuri.

Miehen lapsuudenperheessä on lähinnä harrastettu zen-lomia. Maalla ollessa käytiin katsomassa naapurin lehmiä, uimassa ja sateen jälkeen kerättiin etanoita. Vuoristossa käytiin katsomassa naapurin lehmiä, kävelyllä ja kerättiin karhunvatukoita.

ranskan loma place du vigan suihkulähde

Kaupungin suihkulähteet on myös hyviä päiväkävelykohteita.

Niinpä meidän lomat täällä Ranskan-mummolassa on hyvin vahvasti zen-lomia. Päivät täyttyy pitkälti siitä, mitä tänään syötäisiin. Mä olen vaatinut, että lapset on vietävä tontin ulkopuolelle ainakin kerran päivässä, joten usein nekin pääsee aamupäivällä kauppahalliin. Tai sitten käydään muuten vain kaupungilla kävelyllä, tai karusellissa (mä olen ilmoittanut, että joka päivä ei voida mennä), tai puistossa syöttämässä ankkoja, tai kirjastossa. Iltapäivisin sitten luetaan, leikitään terassilla tai katsotaan ranskalaista telkkaria.

Mä tiedän, että lapset tarvitsee lomallakin toistoa ja paljon ihan vain sellaista olemista. Mites niitä mummolan kesiä muuten muistelisi. Mutta kyllä nille musta vähän voi tarjota tekemistäkin, muuten loma sujahtaa ohi ihan huomaamatta, ja tuntuu, ettei taaskaan tehty mitään (niin, tämä siis pätee tietysti eniten muhun itseeni). Eli mä olen ruvennut pullikoimaan vastaan, ja olen googlaillut kaupungin kaikki loma-ajan aktiviteetit lapsille. Niinpä esikoinen on nyt osallistunut ”kullttuuriperintö ja värit” -työpajaan ja ”menneisyyden merikortit” -työpajaan. Kolmena päivänä on käyty kaupungin nuorisotoimen järjestämässä kesäurheilussa (trampoliineja ja polkuveneitä), tänään olisi tarjolla viininviljelytyöpaja ja ensi viikolla satutanssia.

Aktiivilomaileva lapsi

Aktiivilomaileva lapsi

Vinkkinä siis ainakin Ranskaan suuntaaville: kannattaa kysyä turistitoimistosta, millaisia työpajoja (ateliers) on lapsille tarjolla, koska niitä löytyy loma-aikaan melkoisesti ihan joka kylästä. Suurin osa on alakouluikäisille ja kaikki on tietysti ranskaksi, mutta aina sitä kieltä ei tarvitse osata niin älyttömän hyvin, vaan työpaja voi toimia kivana kielisuihkuna opintojen alkupuolella olevallekin.

loma ranskassa katedraali albi

Katedraalia on vaikea olla näkemättä näillä kulmilla, mutta käytiin sisälläkin.

Perinteisiä turistinähtävyyksiä me ei sen sijaan olla lasten kanssa koluttu. Kaupungin katedraali* me sentään käytiin katsomassa parin vuoden tauon jälkeen, mutta kiertämättä on niin Toulouse-Lautrec -museo kuin tämän vuoden ”ranskalaisten suosikkikylä” -kilpailun voittajakin. Mutta odottakaapa vain muutama vuosi, lapset, niin saatte nähdä.
Millaisia lomia te vietätte? Zen- vai aktiivilomia? Vai onnistutteko yhdistämään molemmat?

*1200-luvulta, maailman suurin tiilikirkko, Unescon maailmanperintökohde, Euroopan suurimpiin kuuluvat frescot, 800 000 kävijää vuodessa – nää ranskalaiset pikkukaupungit jaksaa aina vaan hämmästyttää mua.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Ranskan kansallispäivän viettoa

 

mehulla

Lapset oli kahdella kahvilakäynnillä oppineet hoitamaan oman tilauksensa. Kun motivaatio on kunnossa…

Taas yksi niitä perinteitä, joihin palaa vasta lasten synnyttyä: Ranskan kansallispäivän vietto. Miehen kanssa joskus käytiin lasillisella ja katsomassa ilotulitusta illalla, jos oltiin Ranskassa heinäkuun 14. mutta nyt lasten kanssa on vietetty päivää pitkän kaavan mukaan.

Aamupäivällä pitäisi perinteisesti katsoa telkkarista paraatia Champs Elyséella, mutta se meiltä jäi väliin tänä vuonna, kun lapset tarvitsi ulkoilutusta ja mentiin juomaan mehut keskustaan. Paikallinen paraati järjestettiin tänä vuonna vasta illansuussa, eli keskustaan suunnattiin uudelleen välipalan jälkeen.Ehdittiin juuri sopivasti varata paikat ja kuuntelemaan palokunnan soittokuntaa (Marseljeesi kuulu tietysti ohjelmistoon, mutta kukaan yleisöstä ei kyllä laula). Pääkatu oli koristettu trikoloreilla, mistä lapsetkin arvasi, että nyt on Ranskan juhlat. Täällä ei lippuja muuten juuri näy, virallisia liputuspäiviä ei ole, eikä taloissa ole lipputankoja niin kuin Suomessa, joten vain virallisten rakennusten seinällä yleensä on Ranskan lippu näkyvissä.

ranskan liput kadunvarressa

Aamupäivällä pääkatu oli vielä autio, vain liput valmiina.

 

Kansallispäivän paraatit ei ole pelkästään sotilasparaateja (vaikka Pariisissa tietysti on esillä kaikki valtakunnan sotakoneet, hyvä etteivät ydinohjuksia ja lentotukialuksia marssita esiin), mikä on tällaiselle pasifistille mukavaa. Pienen sotilasosaston jälkeen näyttäytyy nimittäin muut valtiolliset joukot: poliisi, palokunta ja myös Punaisen Ristin ambulanssit. Niinpä me sitten aplodeerattiin niin tikasautoille kuin poliisimoottoripyörillekin. Voitte ehkä arvata, ketkä on paraatien innokkainta katsojakuntaa.

paloauto

Valot vilkkui, pillit ei sentään soineet.

Ranskassa kaikki muu elämä järjestetään ruoka-aikojen mukaan, niin nytkin: paraati oli ajoitettu niin, että sen jälkeen ehdittiin vielä sopivasti illalliselle. Me siis palattiin grillin äärelle.

20140715-142611-51971512.jpg

Jälkiruoan jälkeen lähdettiin takaisin keskustaan. Siellä oli jo keskusaukiolla konsertti täydessä vauhdissa, mutta me ei jääty kuuntelemaan sitä, vaan paineltiin kaupungintalolle, jossa jaettiin paperilyhtyjä lapsille. Vanhemmilta pyydettiin kirjallinen lupa, jonka kanssa jokainen lapsi sitten sai oman lyhtynsä. Soittokunta kävi taas esittämässä pari numeroa, ja sitten lähdettiin marssimaan lyhtykulkueena vanhan kaupungin halki. Kansallispäivän juhlintaan liittyy usein tällainen ”retraite aux flambaux”, mutta se voi olla myös aikuisten soihtukulkue. Ideana on kai muistella Bastillin valtausta soihtujen ja lyhtyjen valossa. Pimeässä kesäillassa lapset lyhtyineen oli kyllä hieno näky.

lapset ja paperilyhdyt

Vaikeinta oli odottaa kulkueen lähtöä palavien lyhtyjen kanssa.

 

Lyhtykulkueen jälkeen olisi tietysti vuorossa ollut vielä ilotulitus, mutta me ei jääty odottamaan sitä. Kaksi vuotta sitten se oli esikoisen mielestä vähän ahdistava; kamala pauke jota kestää puoli tuntia ja paras katsomispaikka on vanhalla sillalla, jolle pakkautuu varmaan tuhansia ihmisiä. Pienetkin lapset otetaan kyllä mukaan ja tunnelma on leppoisa, joten eiköhän mekin parin vuoden päästä taas mennä. Tällä kertaa mentiin kuitenkin sen sijaan syömään myöhäisillan jäätelöt ennen kotiin kävelyä.

Kulkueen jälkeen, kohti jäätelöitä.

Kulkueen jälkeen, kohti jäätelöitä.

Että juhlittu on. Tänään palattiin sitten arkeen (tai lomaan). Ja sininen taivas ja hellekin on palanneet, sopivasti eiliselle.

p.s. pahoittelut kuvanlaadusta, kännykkäkamera, mikä kännykkäkamera.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

 

Sadetakkikesä

lapset suihkulähteessä

Vaikka ei sataisi, lapset kastuu kuitenkin.

Mä olen ollut huomaavinani, että Suomessa on meidän lähdön jälkeen ollut ihan kivat ilmat – tai sitten instagramissa on joku uusi ”auringonpaistetta ja rantaelämää” -filtteri, jota mä en ole vain löytänyt. Sille olisi kyllä käyttöä täällä, on nimittäin viikon ajan satanut joka päivä. Ei koko päivää, mutta aina välillä. Eikä tietenkään pitäisi valittaa, kun kerrankin ei ole liian kuuma heinäkuussakaan, vaan iltapäivälläkin voidaan olla ulkona (ainakin sadetakit päällä), mutta on se vähän hassua, tällainen Suomen kesä Etelä-Ranskassa. No, sanovat, että tiistaina palataan normaaliin, eli +29 ja aurinkoista. Jospa mä silloin voisin vihdoin pestä villatakkinikin, kahden viikon päivittäisen käytön jälkeen. Unohdin nimittäin takkini Helsinkiin, mutta ajattelin, että eipä tuo niin haittaa…

Näin lomalla Leluteekkiä kannattaa muuten seurata Instagramissa, sinne mä päivittelen kuvaterveisiä päivittäin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Vauvan hoito ranskalaisittain

sophie la girafe

Kukas se sieltä lelukorista kurkistaa? Yksi meidän talouden kolmesta hyvin palvelleesta sophiesta.

”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirjassa, josta mä taannoin kirjoitin ei kommentoitu mitenkään ranskalaisia vauvatarvikkeita. Se on musta kuitenkin myös mielenkiintoista, koska vauvatarvikkeet kertoo paljon myös siitä, miten vauvan hoito on ajateltu. Yksi hyvä puoli ranskalaisilla vauvafoorumeilla roikkumisessa on ollut, että mä olen kohtuullisen hyvin perillä siitä, mitkä on ne vauvan tarvikkeet, jotka jokaisella itseään kunnioittavalla ranskalaisvauvalla on oltava. Vauvavuoden jouluna esikoinen sai Ranskasta lahjaksi tietenkin Sophie la Girafe -vauvalelun, ja vaikka kumikirahvista ei Suomessa (tai Amerikassa) oltu vuonna 2006 vielä kuultukaan, niin mä tiesin että kyllä, tällainen kuuluu olla, jotta vauvasta kasvaa ranskalainen.

Lahjalista vastasyntyneelle

Ranskassahan vauvoja ei kasteta ollenkaan niin yleisesti kuin Suomessa, ja nekin jotka kastetaan, saa kasteen usein vasta myöhemmin, esim. 1-vuotiaina. Mun kymmenen nettitutun äidin porukasta kahden lapset on kastettu katolisiksi, mikä tuntuu vastaavan suunnilleen kansallista keskiarvoa, vaikka mulla ei mitään tilastoja olekaan. Muillekaan ei yleensä järjestetä nimiäisiä, kun nimi on päätetty jo raskausaikana ja pitää ilmoittaa maistraattiin kolmen päivän sisällä syntymästä, mutta se ei tarkoita, etteikö vauvat saisi lahjoja.

Tosi yleistä on, että vanhemmat tekee lahjalistan, samalla tavalla kuin häihin, josta sitten ilmoitetaan kaikille sukulaisille ja ystäville samalla kun lähetetään vauvan syntymästä kertovat kuvalliset kortit, faire-part. Googlaamalla ”faire-part de naissance” löytyy esimerkkejä korteista, monet näkee tosi paljon vaivaa niiden eteen, ja niissä on usein joku sanallinen tai kuvallinen vitsi. Aika monet myös keräilee niitä ainakin päätellen siitä, että mä saan säännöllisesti vauvafoorumini tuntemattomilta jäseniltä pyyntöjä saada meidän kaksosten faire-part kokoelmaansa. No, mähän en tietenkään moisia ole saanut aikaiseksi (olin vähän ajatellut, mutta esikoisen ennenaikaisuuden takia se jäi ekalla kierroksella ja kakosten syntyessä oli sitten muutakin puuhaa), mutta mä olen onneksi voinut selittää saamattomuuteni sillä, että tämä ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin.

No, sille lahjalistalle voi sitten laittaa kaiken, mitä vauvalle tarvitaan, turvakaukalosta kuumemittariin, eli se toimii sellaisena ”mitä vauva tarvitsee” -listana. Joitain juttuja tietysti voisi hankkia jo mielellään ennen syntymää (niin kuin sen turvakaukalon), mutta Ranskassa vauvaa on tapana tulla katsomaan usein jo sairaalaan ja viimeistään parin ensimmäisen viikon aikana, joten suurin osa tarvikkeista ehtii hyvin lahjoinakin. Ja äitiyspakkausta siellä ei ole, joten muovitetut froteet ja hiusharjatkin on ostettava itse, joten listalle tosiaan on käyttöä. Synnytyssairaaloissa ei myöskään yleensä ole vauvalle vaatteita, vaan  ne pitää tuoda itse, ja jotkut (yksityiset) sairaalat olettaa potilaan tuovan mukanaan aika lailla kaiken, terveyssiteistä ja vessapaperista alkaen. Täällä Suomessahan synnytykseen lähtiessä riittää, kun on tukka hyvin, sairaalakassi on sitten ihan bonusta.

Meidän ranskalaiset vauvatarvikkeet

Yksi asia, minkä mä opin ranskalaisista vauvalehdistä jo vauvakuumeen ensi oireissa, oli se, että Ranskassa kaikki vauvat nukkuu unipussissa. Siellä oli 2000-luvun alkuvuosina tosi isot kampanjat kätkytkuolemien ehkäisemiseksi, ja se oppi, joka meni perille oli, että vauvojen pitää nukkua ehdottomasti selällään ja ehdottomasti ilman peittoa, unipussissa. Esikoisellekin hankittiin siis unipussi, mutta se ei siinä ikinä viihtynyt, ja keskoskaapissa sitä oli nukutettu lähinnä mahallaan ja kyljellään, joten selällään nukkumisesta tingittiin vähän kotonakin. Kaksosille mä kuitenkin tilasin tosi söpöt unipussit Ranskasta,* ja ne osoittautui hyväksi hankinnaksi, koska vauvoja piti siirrellä syötöille meidän sänkyyn ja takaisin omaansa, ja pusseissa niiden lämpötila pysyi mukavasti samana koko ajan, eikä ne havahtuneet siirtelyyn.

Toinen hankinta, minkä mä olen oppinut ranskalaisäitien vauvalahjalistoilta, on Babycook, vauvansoseiden tekemiseen tarkoitettu yleiskone. Kuulostaa maailman turhimmalta vehkeeltä, ja esikoisen mä ruokinkin kattilan ja sauvasekoittimen (ja K-kaupan Hipp-purkkihyllyn) avulla. Kaksosia odottaessa ajattelin kuitenkin, että kaikki mahdollinen arjen helpotus on paikallaan, ja mun ranskalainen äitiryhmäni ylisti babycookejaan niin kovaäänisesti (tosin yksi oli pitäytynyt sauvasekoittimessa, ja oli siihen ihan tyytyväinen), että mä pyysin äitiäni tuomaan Brysselistä sellaisen kaksosille joululahjaksi.

Babycook oli hyvä hankinta, mä tein käytännössä kaikki soseet itse, alussa myös hedelmäsoseet, ja kun kahdelle vauvalle tarjoaa luomua, niin rahansäästökin oli jo melkoinen, puhumattakaan siitä lasipurkkivuoresta, joka vältettiin. Vehje toimii siis niin, että soseainekset pilkotaan karkeasti ja laitetaan laitteen höyrytyskoriin, kaadetaan vedet sisään, se höyryttää kaiken valmiiksi, kaadetaan ainekset korista kulhon pohjalle ja surautetaan soseeksi. Höyrytystä voi sitten käyttää myös ruoan lämmittämiseen tai sulattamiseen pakkasesta. Ranskalaisia vauvanruokia mä kyllä varmaan käsittelen vielä myöhemmin.

Turhakkeita

Se, mitä mä en ole ranskalaisesta vauvanhoidosta ottanut meille käyttöön, on niiden tapa hoitaa vauvojen hampaiden saamista. Siihen on kaksi konstia: meripihkahelmet ja homeopaattiset chamomilla-tipat. Jo parikuisille vauvoille laitetaan kaulaan meripihkahelminauha, jonka teho perustuu meripihkan ihon läpi välittämiin negatiivisiin ioneihin, jotka auttaa mm. hammasvaivoihin ja rauhoittaa vauvaa yleensäkin. Uskoo ken tahtoo, mutta pari vuotta sitten Ranskan lastenlääkäriliitto oli sitä mieltä, että nauhat pitäisi kieltää, koska kuristumistapausten määrä oli liian suuri placebo-efektin hyötyyn nähden. Toinen konsti on sitten homeopatia, jota Ranskassa muutenkin käytetään paljon, ja josta saa paikalliset kela-korvaukset lääketieteellisten hoitojen tapaan. Vesitipoista ei ilmeisesti ole vauvoille haittaakaan, ja placebo-efekti tuntuu olevan melkoinen. Jos itse uskoisin tähän, niin olisihan se vauvoille ollut terveellisempää kuin meillä käytössä ollut paracetamol.

On meillä kyllä jätetty välistä myös vauvojen hajuvesi ja neuvolakortin irtopäälliset (tai Ranskassa ne tietenkin on perheen käyttämän lastenlääkärin ”terveysvihkon” päälliset). Kylpyamme meidän vauvoilla on ollut, mutta en ole foorumilla ikinä kehdannut tunnustaa, että jokailtaisen rituaalisen kylvyn sijasta meidän lapsia on kylvetetty yleensä silloin kun ovat vaikuttaneet likaisilta. Näinköhän meidän lapsista koskaan tuleekaan kunnon ranskalaisia?

Onko teillä kokemusta vauvatarvikkeista ja -hankinnoista jossain toisessa maassa? Musta nämä on tosi mielenkiintoisia, koska ne kertoo aika paljon siitä kulttuurista, ja pistää omia ajatuksia perspektiiviin: mitä kaikkea on ”pakko” hankkia ja miksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

* Mä olen tilannut unipussien lisäksi esim. 44-senttisiä (ja pienempiä) vauvanvaatteita ja äitiysvaatteita Kiabista. Toimituskulut Suomeen näyttää nousseen sitten viime näkemän, mutta heinä- ja tammikuun alennusmyynnit on niin hurjat (usein -70%), että se on silti aika edullista. Laatu on ihan ok, vertaisin ehkä Lindexiin.

 

Minun omani possessiivisuffiksini

magneettikirjaimet

Koulussa on opittu myös kirjaimia, omaan nimeen ja kavereiden nimiin.

”Minun rakkaani äitini”

”Omani pyöräni”

”Mun lempini leluni”

Possessiivisuffiksihan on suomen kielessä hiipumassa oleva muoto, mutta tästä ei voi syyttää ainakaan tätä nuorinta kielen puhujien ikäluokkaa. Joku jo jossain blogissa totesikin (myönnän, lähdeviite jättää toivomisen varaa), miten pienet lapset puheessaan ujuttaa sen juuri opitun possessiivisuffiksin jokaiseen mahdolliseen väliin. Näin meilläkin, ja se kuulostaa tosi hellyttävältä.

Selailin tässä vanhoja postauksia ja kyllä on kielellinen kehitys taas mennyt vauhdilla eteenpäin vuodessa. Vuosi sitten taaperot puhui vielä tosi paljon yksittäisillä sanoilla (joista yleisin oli ”minä!”), käytti täysin omaa taaperosanastoaan, ja ne käytössä olevat suomen sanatkin oli vähän sinnepäin. Vieläkin on päivittäin lukuisia tilanteita, joissa kaikilta osapuolilta meinaa hermo mennä, kun mä en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsi selittää, mutta kyllä ne enimmäkseen jo keskustelee pitkillä lauseilla käyttäen eri aikamuotoja – ja sitä possessiivisuffiksia.

Niiden ranskan taidotkin on vuodessa kehittyneet melkoisesti, vaikka mun on sitä vaikea välillä huomata, koska mullehan ne puhuu vain suomea. Kuitenkin, kun salakuuntelen niiden juttelua miehen kanssa, kuulostaa siltä, että toinen varsinkin on ruvennut puhumaan jo aika sujuvaa ranskaa ja varsin reippaasti. Toisen puhe on vielä vähän sellaista ”minä tarzan, sinä jane, me pyöräillä ulos” -tyylistä, mutta kyllä sekin saa itsensä ymmärretyksi.

Ranskan sanoja on ruvennut myös tulemaan entistä enemmän suomen sekaan. Koulussa suomen opettaja käy luokassa kaksi kertaa viikossa, ja paljon uusia sanoja käydään silloin ilmeisesti läpi, koska uutta koulussa opittua sanastoa on kertynyt suomeksikin, mutta pitäisi silti itse olla tarkkana ja jaksaa joka kerta toistaa sanat ja lauseet kokonaan suomeksi.

Mä odotan jännityksellä vaihtuuko kaksosten keskinäinen kieli jossain vaiheessa ranskaan. Esikoisella ranska nousi kouluvuosien myötä vahvemmaksi kieleksi, ja se puhui vielä viime vuonna kaksosille useammin ranskaa kuin suomea. Tänä vuonna kun suomi vaihtui koulussa hallitsevaksi kieleksi, on niin käynyt puheessakin, leikit ovat voittopuolisesti suomeksi, ja vain toisinaan jokin tietty leikki leikitään ranskaksi.

Hauskaa tämä kyllä on, näiden minun omieni lasteni seuraaminen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa

 

 

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Poisson d’avril – ranskalainen aprillipila videolla

poisson davril selässä pic

Tässä tapauksessa kuva ei sano sitäkään vähää mitä parisataa sanaa.

Huomasin taas, että esikoisen yleissivistyksessä oli aukko: se ei tiennyt, miten aprillipäivää vietetään Suomessa. Myönnetään, mä en ole kotona harrastanut aprillipiloja, lasten kanssa se tuntuisi vähän liian helpolta, ja niinpä aprillipäivän vietto on jäänyt täysin ranskalaisten harteille.

Nekin toki tekee piloja, mutta alle kouluikäisten keskuudessa pilat on aivan tiettyä käytännön lajia. Ensin askarrellaan kaloja, yleensä siis piirretään ja leikataan paperista. Sen jälkeen oma kala koetetaan huomaamatta teipata jonkun viattoman kanssaihmisen selkään, jotta päästään huudahtamaan ”Poisson d’avril!” (huhtikuun kala). Wikipedia ei oikein osannut selittää mulle, mistä tämä mainio perinne on saanut alkunsa – paitsi että alunperin kyseessä on tietenkin olleet oikeat kalat, jotka hupaisasti rupeaa lemuamaan naapurin takin selkämyksessä kevätauringossa roikkuessaan.

poisson davril F pic

Nuorimmaiset oli tänään molemmat kotona viettämässä (taas) toipilaspäivää, joten ne jäi nyt täysin osattomiksi koulun kalahupailuista. Me sitten askarreltiin kaloja keskenämme, ja lapsista oli erittäin vitsikästä teipata kaloja toistensa ja mun selkään. Ja huomasin, että tyttö osaa jo mainiosti leikata viivoja pitkin, värittämisestä puhumattakaan. Ja poikakin jaksoi värittää melkein koko kalan, kun se oli hai. Sen sijaan mun yritys harjoittaa  viivojen sisään värittämistä kalan suomuilla ei oikein mennyt läpi.

poisson davril leikkaus pic

Ja kalat kuvattiin sitten videollekin.

Teettekö te kotona aprillipiloja?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksikielisyys ja lastenkirjat

kirjahylly pic

Kirjahyllyissä on ranskankieliset ja suomenkieliset kirjat omilla hyllyillään, niin pientenkin on helppo valita luettavaa oikealla kielellä.

Kaikki varmasti tietää, että on monta hyvää syytä lukea lapselle; kaksikielisyys tarjoaa syitä kaksinkertaisesti. Tämä juttu on osa Sinisen keskitien Blogien lastenkirjaviikkoa, jossa meneillään on myös lastenkirja-arvonta.

Useinhan kuulee sanottavan, että kaksikielinen lapsi oppii puhumaan yksikielisiä hitaammin, mutta tämä ei välttämättä pidä paikkansa; mä olen lukenut myös tutkimusta, jossa todettiin, että nämä tulokset on yleensä saatu, kun on mitattu lasten kielitaitoa yhdellä kielellä, eli esim. puolet sanavarastosta on saattanut yksikieliseltä tutkijalta jäädä laskematta.* Lapsen kielen oppiminen etenee omaan tahtiinsa, toiset kaksikieliset puhuu myöhään, toiset aikaisin, mutta lapselle lukeminen on joka tapauksessa hyväksi.

Lukiessa lapsen kielitaju kehittyy: lukeminen opettaa sanastoa, lauserakenteita, ääntämistä, aksenttia ja kielen rytmiä. Meillä molemmat vanhemmat lukee ääneen periaatteessa vain omalla kielellään, minä suomeksi ja mies ranskaksi. Tosin välillä mä tingin tästä, ja luen lapsille ranskaksi, esimerkiksi jos kirja on tosi suosittu, mutta hankala tulkata suomeksi, tai jos jostain syystä ranskan puhumisessa on tullut kovasti taukoa (esim. kun ollaan viikko kotona kipeinä ja mies iltoja töissä). Mä osaan ranskaa hyvin, mutta kyllä esikoinen jo erottaa mun aksentin vaikkei se suomalaiseen korvaan välttämättä kuulukaan. Ennen mä ajattelin, että en halua lasten oppivan mun aksenttia, mutta nykyään ajattelen, että sehän on vain yksi aksentti, jonka lapset kuulee muiden joukossa, joten eipä se haittaa.

Kirjat välittää myös kulttuuria: mistä aiheista kirjoitetaan ja miten, miltä asiat näyttää kuvissa. Kun ranskalainen Lou on ensin sanonut ei kaikkeen ja kiukutellut aikansa ja rauhoittuu lopulta äidin sylissä, äiti antaa Loulle sokeripalan maidon kanssa. Kuvasanakirjasta löytyvät niin loppiaiskakku, 3-vuotiaiden ensimmäiset koulureput kuin koulussa syötävät kolme ruokalajiakin. Ja ranskalaisissa satukirjoissa vaanii susi.

Lastenkirjat ovat myös lasten omaa kulttuuriperintöä ja ne luo sukupolvikokemuksia – ja toisaalta sukupolvet ylittäviä kokemuksia. Mies on esikoisen kanssa lukenut jo monta vuotta Tinttejä ja Asterixeja, ja vaikka mäkin olen niitä toki lukenut lapsuudessani, niin jätän ne nyt suosiolla noille ranskalaisille. Nykyään esikoinen tykkää jo itsekin lukea Asterixeja ja myös muita sarjakuvia ranskaksi. Eikä kai enää missään ajatella, että sarjakuvien lukeminen olisi jotenkin huonompaa lukemista. (Mulla on kaksikielisyydestä Pinterest-taulu, josta löytyy myös artikkeli siitä, miksi kaksikielisille lapsille sarjakuvat on oikein mainiota luettavaa.)

Meillä on onnea siinä, että molemmat kotikielet on kieliä, joilla löytyy runsaasti laadukkaita lastenkirjoja. Ranskankielisiä lastenkirjoja on hyllyllinen kaupunginkirjastossakin, ja mitä mä olen katsonut, niin pääkirjastosta löytyy kyllä lastenkirjoja vaikka millä muillakin kielillä. Enimmäkseen meillä luetaan kuitenkin omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Kirjat on Ranskassa halvempia kuin Suomessa, joten niitä on helppo ostaa, me tuodaan niitä aina lomilta mukana ja kirjoja saadaan paljon myös lahjaksi. Anoppi kerää lastenkirjoja myös kirppareilta ja kirjastojen poistomyynneistä; anoppilasta löytyy kirjaimellisesti yksi sivukirjastollinen lastenkirjoja. Lapset saa joka viikko lainata ranskankielisiä kirjoja myös koulujensa kirjastoista, joten usein luettavaa on itse asiassa enemmän kuin ehditään lukea.

Lukeminen on ennen kaikkea hauskaa; yhteinen kokemus, jonka lapsi ja aikuinen jakaa. Siksikin musta on niin tärkeää, että meillä luetaan kahdella kielellä, molempien vanhempien kanssa.

Luetaanko teillä muilla kielillä kuin suomeksi?

*Barbara Abdelilah-Bauer: ”Le défi des enfants bilingues”. Mainio kirja, jonka on kirjoittanut kielitieteilijä ja kolmikielisen perheen äiti. Löytyy myös saksaksi, italiaksi ja espanjaksi käännettynä ja ranskaksi samalta tekijältä hyvinkin käytännönläheinen ”Guide à l’usage des parents d’enfants bilingues”.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.