Tavallinen työviikko

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Leluteekki-blogi on muuttamassa uuteen osoitteeseen – toivottavasti lähipäivinä – mutta vielä postaan tänne vanhaan (ja kerron totta kai uuden, kunhan se oikeasti on olemassa). Tällä viikolla on ollut kamala kiire, mä olin ajatellut kirjoittaa sellaisen ”miltä filosofiakahvilayrittäjän päivä näyttää” -postauksen, mutta se rupesi vaikuttamaan liian puuduttavalta, kun päivässä oli niin sata eri pikku juttua. Mutta voin kertoa, mitä mä olen pääpiirteissään tehnyt tällä viikolla:

–  vienyt lapset kouluun joka aamu, hommaan menee puolitoista tuntia edestakaisin

– hakenut lapset koulusta (vain kolme kertaa)

–  kirjoittanut Leluteekin seuraavaa uutiskirjettä (ja tajusin juuri, että sehän mun piti tänä iltana kirjoittaa valmiiksi. No, huomenna sitten.)

– tehnyt sekalaisia mainoshommia ensi lauantain filosofiakahvilan ja marraskuussa alkavien uusien filosofiakahviloiden parissa

– hionut lauantain filosofiakahvilan ohjelmaa

–  tehnyt firman ulkopuolisia kirjoitushommia rahasta

–  oikolukenut uuden Kidd.O -lehden vedoksia

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

– pitänyt lasten filosofiakahvilaa MLL:n perhekahvilan kävijöille

–  suunnitellut ja pitänyt kaksi filosofiakahvilaa koululaisille (niin kuin joka viikko)

–  suunnitellut blogin muuttoa ja viimeistellyt nettisivuille tekstejä

– käynyt lounastreffeillä intoilemassa filosofiaa lapsille -menetelmästä

– tullut tädiksi ja tavannut ensimmäistä kertaa tuoreen sukulaiseni

Että hyvä viikko, vaikka kiireinen – eikä se tietenkään vielä lopussa ole.

 

IMG_1717.JPG

Mä en ole käynyt Kättärillä sen jälkeen, kun esikoinen vietti siellä viisi viikkoa aika tasan kahdeksan vuotta sitten.

 

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Lapsimessut; käyty

Mä olin käynyt yhden ainoan kerran lapsimessuilla, viisi vuotta sitten, kun esikoisen ja mun tanssiryhmä esiintyi siellä (tosin meitä ei pyydetty esiintymään, mutta saatiin sentään ilmaislippu vaikka koreografiat olikin vähän haussa), mutta tänä viikonloppuna tuli otettua vahinko takaisin korkojen kanssa.

Perjantaina mä olin iltapäivän esittelemässä ranskalaista Jules Verne -koulua.Siitä hyvästä saatiin vapaaliput.

lapsimessut 2

Ranskalainen Jules Verne -koulu. Kaikki jotka kuvassa näyttää ihan ranskalaisilta tosiaan on sitä, enkä minä valepuvussa.

Lauantaina ja sunnuntaina mä seisoin tunnin verran käsi ojossa messukeskuksen edessä hymyilemässä ihmisille ”Hei, MLL:n Kevätilo -keräykseen!” Tuosta linkistä voi myös lahjoittaa, jos satuit kulkemaan yrmeänä ohi. Roposet menee paikallisyhdistysten toimintaan, eli meidän tapauksessa esim. kaupungin perimään riistovuokraan koulun jumppasalista, jossa lapsilla on liikuntakerho.

Tänään siirryttiin sitten itse asiaankin siinä vaiheessa, kun mulla oli kädet jäässä keräystörpön pitelystä. Esikoinen oli aika innoissaan kaikista pomppupaikoista, askarteluista ja eläimistä.

lapsimessut 1

Värjättyjä maissinaksuja liimataan vedellä toisiinsa.

Kaksoset joutui toipilaina vielä jäämään kotiin, mutta ei se mitään, pääsihän nekin ihailemaan askartelujen tuloksia. Poika tutustui niihin lähemminkin.

lapsimessut 3

Taaperon mielestä maissinaksu on maissinaksu, vaikka sitten siniseksi värjättynä.

Katsotaan miten ensi vuonna käy. (Edit 2014. Jep, nyt löytyy lukijoiden toiveesta raportti kaksosten retkestä Lapsimessuille)

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Vappunaamareita

Mä en kyllä aina ihan ymmärrä vapun juhlintaa ja kaikkea mikä siihen liittyy, mutta ei se mitään, ei näillä leveysasteilla liikaa karnevaalimeininkiä ole, niin että antaa mennä vain. Jos haluaa hämmentää ulkomaalaisia vieraita, niin tää on aika hyvä ajankohta kutsua käymään, parhaimmillaan sataa vielä lunta, vaikka muualla maailmassa on jo täysi kesä (tai niiden kevät, just), ja yhtäkkiä ne sulkeutuneet ja hillityt suomalaiset täyttää kaikki kadut ja puistot ja riekkuu kaksi päivää putkeen mitä kummallisempia traditioita seuraten.

vappunaamari

Ensimmäinen perhekahvilan asiakas on saanut naamarinsa valmiiksi kollaasitekniikalla.

No joo, perhekahvilassa me askarreltiin vappunaamareita jo viime viikolla. Paperilautasista, koska mä totesin että mennään helpon kautta, eikä edes leikellä pahvia. Tää sopi tosin hyvin myös pienimmille taaperoille, ne sai ensin maalata lautasensa, ja siihen mahdolliset ulokkeet, vanhemman hommaksi jää sitten leikata silmäaukot (nenä on myös ihan hyvä mukavuussyistä), halutessa viimeistellä korvilla / kruunulla ja viiksillä ja kiinnittää pään taakse tuleva kuminauha. Silmäaukkojen paikan miettiminen on vähän hankalaa, todettiin, että ei tee mieli tökätä saksilla päin naamarin ollessa kasvoilla, mutta kynällä ehkä voi. Ja kun tekee tarpeeksi isot, niin ulos näkee joka tapauksessa.

Tarvikkeet:

  •  paperilautanen
  • maalit / liidut /tussit
  • ja/tai silkkipaperia (voi myös pistää risaiseksi ja pistää vielä höyheniä ja paljettejakin)
  • sakset
  • liimaa
  • paperia
  • kuminauhaa (ei siis lenksuja vaan sopivan pitkä pätkä sellaista ompeluun tarkoitettua)

Jos haluaa haluaa syödä naamarin kanssa, täytyy joko tehdä aika iso suuaukko, tai suosiolla sellainen vain kasvojen yläosan peittävä venetsialaistyyppinen naamari. Ja jos kaikki talouden kuminauha on jo viritetty haalarinlahkeisiin, voi tehdä sellaisen tanssiaisversion, jota pidellään kepin päässä: rullataan A4-paperi kulmittain tiukaksi rullaksi ja teipataan tai nidotaan naamarin sivuun.

naamari 2

Tämä on kissa.

naamari 1

Täältä löytyy hienoja amerikkalaisia toteutuksia mm. erilaisista hirviöistä ja tuolta mun Pinterest-sivulta löytyy myös monta linkkiä printattaviin naamareihin, jos haluaa vielä helpomman version.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Äidin oma aika

Otin sitten omaa aikaa ja lähdin viikonlopuksi reissuun. Tästähän sitä aina unelmoi. Oon vaan ihan rauhassa, kukaan ei kiipeä syliin eikä nyi helmasta; menen hotelliin ja nukun puhtaissa lakanoissa joita koira ei ole nähnytkään; istun valmiiseen pöytään ja jätän tiskit jonkun toisen huoleksi; saunon antaumuksella eikä kukaan tappele pesuhuoneessa; tapaan ihmisiä ja ehdin puhua jutut loppuun; luen kirjaa sängyssä eikä yöllä kukaan herätä; aamulla ei ole kiire mihinkään, käyn kävelyllä ilman rattaita; pukeudun niin kuin aikuinen ihminen, meikkaan ja pesen tukan.

Joko ehdit tulla kateelliseksi? Tahdotko vielä tietää, missä moista luksuslomaa vietettiin? MLL:n Uudenmaan piirin koulutuksessa Kirkkonummella. Että kyllä se perhekahvilamammaksi ryhtyminen kannatti. Ja puhuttiin me muustakin kuin lapsista – koirista nyt ainakin.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

”Ja mitään perhekahvila -mammaa musta ei ainakaan tule!” Osa 2

Eilen mä kirjoitin niistä peloista, joita itse kullakin on vanhemmuuteen liittyen, siitä millaiseksi pelkää muuttuvansa (täällä). Täähän on vähän kuin jos mulle yhtäkkiä syntyisi vahva biologinen tarve hankkia asuntovaunu. Pakko saada asuntovaunu, mä todellakin haluan asuntovaunun enkä voi enää kuvitella elämääni ilman asuntovaunua. Mutta sitten mä katselen ympärilläni ihmisiä, joilla on asuntovaunu, ja mietin, että no huh huh, tollanenko mustakin sitten tulee, onko mun pakko ruveta käyttämään crocseja ja tykkäämään myös grillaamisesta, jos mä nyt hankin sen asuntovaunun. Haluanko mä, että muut ihmiset mut nähdessään ajattelee, että tossa on taas yksi sellainen crocseja käyttävä, grillaamisesta tykkäävä asuntovaunun omistaja. (Ja crocseja käyttävät, grillaamisesta tykkäävät asuntovaunun omistajat ei nyt loukkaannu, mä en ole missään vaiheessa sanonut, etteikö kaikkien ihmisten kannattaisi tavoitella crocseja käyttävää, grillaamisesta tykkäävää asuntovaununomistajuutta.)

Mä väittäisin kuitenkin, että ulkopuolelta katsottuna kaikki porukat näyttää epäilyttäviltä. Jätetään asuntovaunun omistajat ja ajatellaan vaikka mummoja. Kaikilla on käsitys mummoudesta ja siitä, mitä mummot tekee ja miltä ne näyttää, enkä usko, että meistä kovin moni on ajatellut rupeavansa sellaiseksi mummoksi (Valeäiti tässä hiljan pohtikin, millaisia mummoja meistä tulee). Mutta todennäköisesti myöskään suurin osa mummoista ei tunnista itseään siitä kuvauksesta, ja on ihan tyytyväisiä omaan tapaansa toteuttaa mummoutta. Sama juttu äitiyden kanssa. Kun siihen lopulta itse humpsahtaa sisälle, siitä omasta äitiydestä voi tosiaan tehdä itsensä näköistä – vaikka se sitten olisi vähän erinäköistäkin, kuin mitä oli alunperin ajatellut.

lapanen

Ja mites tämä tähän liittyy. No, sain lapasenkin alkuun samalla, kun mietin tätä eteenpäin ja nukutin lapsia. Tehopisteet mulle.

Mä olin siis viettänyt muutaman yksinäisen vuoden esikoisen kanssa hiekkalaatikon reunalla, koska en halunnut, osannut enkä uskaltanut mennä syvemmälle siihen leikkipuistoelämään. Kaksosten synnyttyä me muutettiin uuteen kaupunginosaan ja mä päätin, että yksinäisyys loppuu nyt.  Niinpä mä sitten menin leikkipuiston taaperokerhoon ja perhekahvilaan, nipistin itseäni, vedin syvään henkeä, ja aloitin siitä, että esittelin itseni ja lapset kaikille.

Ja kyllä, nykyään mulla sitten on toisinaan marimekon raitapaita ja likaisena roikkuva puolipitkä tukka ja mä olen varmaan vaihtanut kokemuksia vaippaihottumasta, ihan niin kuin mun kauhukuvissa. Mä en ole vain perhekahvilan kävijä, vaan tänä vuonna myös meidän perhekahvilavastaava (kun annat pikkusormen ja niin edelleen). Mutta nyt puistossa on aina joku, jonka kanssa mä voin jutella jos mieli tekee, melkein joka kauppareissulla tavataan tuttuja ja tuntuu, että me kuulutaan tänne, tämä on meidän pala kaupunkia. Meidän lapset menee muualle hoitoon ja kouluun tuon isänkielen takia, mutta niille jotka pysyttelee samoilla kulmilla, on kyllä tosi kiva tuntea jo ennestään päiväkoti- ja luokkakavereiden vanhempia – ja lapsille on kiva olla jo valmiiksi kavereita.

Sitähän sanotaan, että naiset kertoo synnytysjuttuja niin kuin miehet armeijajuttuja. Mä jatkaisin vertausta niin, että leikkipuisto on kotivanhempien armeija: paikka jossa kohtaa oman sukupolvensa ihmisiä kaikenlaisilta elämänaloilta ja kaikkien kanssa on tultava toimeen. Peruskoulun jälkeenhän elämästä tulee aika lokeroitunutta. Opiskelupaikkoihin, töihin ja harrastuksiin valikoituu tietyn tyyppisiä ihmisiä.

Monesti äitikammoiset äidit valittavat, että toisten äitien jutut pyörivät vain niissä lapsissa (ihan niin kuin mä pelkäsin vaippaihottumakeskusteluja), mutta näinhän se on kaikissa piireissä, jutut pyörivät niissä yhteisissä puheenaiheissa. Eikä siinä ole mitään pahaa, se helpottaa kanssakäymistä. Aikuisiän ystävyydet syntyvät (ja usein myös kuolevat) niiden roolien kautta, mitä meillä on elämässä. Vain lapsena ja nuorena oli mahdollisuus ystävystyä kokonaisena ihmisenä, tutustua toisen kaikkiin puoliin ja pitää yhtä siksi, että – no, siksi että ollaan ystäviä.

Usein ihmiset vanhempainvapailla kaipaa töistä etenkin niitä työkavereita. Kannattaa hankkia uusia. Kollegoja löytyy sieltä puistosta ja kerhoista, ja ihan niin kuin työkavereissa, niissä on se hyvä puoli, että niitä tapaa siellä samassa paikassa joka päivä ilman että tarvitsee erikseen säätää treffejä ja keksiä tekemistä.Mikään ei kuitenkaan estä syventämästä leikkipuistotuttavuuksiakaan. Kun on aikansa puhunut päiväunista, sormiruokailusta ja avorattaista voi ruveta tunnustelemaan maaperää kuntauudistuksella tai viimeisellä lukemallaan kirjalla (jos se on jotain muuta kuin Lapsikirja)

Tarinan opetus on ehkä siinä nöyryydessä. Ei kannata myydä periaatteitaan. Mä en edelleenkään kutsu ketään mammaksi (paitsi jo edesmennyttä isomummoani). Kaikista periaatteista ei kuitenkaan kannata pitää kiinni kynsin hampain, silloin voi monta hyvää hetkeä mennä ohi. Niinpä mä taas maanantaina suuntaan perhekahvilaan, ja istun ringissä toisten äitien kanssa. Tukan voisin ehkä tällä viikolla pestä.

Käyttekö te leikkipuistossa tai perhekahvilassa? Oletko tutustunut siellä ihmisiin?

Seuraa bloglovinin kautta tai blogilistalla

”Ja mitään perhekahvila -mammaa musta ei ainakaan tule!” Osa 1

Lasten saaminen on opettanut mulle jonkun verran nöyryyttä. Lisä ei varmaan tekisi pahaa, ja ehkä jotain olisi tullut ihan iän mukanakin, mutta tuntuu, että erityisesti lasten myötä mä olen joutunut tarkistamaan omia aikaisempia käsityksiäni ja nielemään periaatteitani. Tuli taas mieleen, kun eräänäkin maanantaina kiinnittelin perhekahvilan kahvinkeittäjä -lappua rintaani.

Musta nimittäin ei tod. pitänyt tulla mitään perhekahvilamammaa. Sitten satuin vielä lukemaan Lähiömutsin avautumisen aiheesta, johon tietysti teki mieli nyökytellä ärsyttävästi ja todeta, että niin niin, odota vain, pistänkö sut jo nyt kevään 2014 kahvittajalistalle? Mutta mikäs mä olen mitään sanomaan, kukin taaplaa tyylillään (huomaa viime vuosina opittu nöyryys). Omista kokemuksistani mä voin kuitenkin ehkä sanoa jotain.

Lapset sotkemassa

Ihan hetkeksi istahdin koneen ääreen pohtimaan tätä tekstiä, ja näin siinä kävi.

Mä oletan, että kaikilla äideillä on odotusaikana ajatuksia siitä, millainen äiti itse haluaa olla ja millainen äiti ei ainakaan halua olla. Ja pelkoja siitä, että mitä jos musta sittenkin tulee sellainen äiti, mitä jos se minä, jota olen tässä muutaman kymmentä vuotta katsellut katoaa tai muuttuu ihan tunnistamattomaksi. Että onko ylipäätään pakko muuttua, kun tulee äidiksi. Musta Anu Silfverberg puhui juuri tästä haastattelussa, jossa ruodittiin ”Äitikortti” -kirjaa (kerron, mitä siitä ajattelen, kunhan joskus luen sen).

Ehkä nää pelot korostuu erityisesti meidän kolmikymppisenä (tai vanhempana) äidiksi rupeavien osalta. Äitiys on silloin selkeästi valinta (vaikka tulisi raskaaksi vähän vahingossakin, niin äidiksi ryhtyminen on kuitenkin valinta), ja silloin joutuu miettimään, haluanko tätä todella, ja millaista äitiyttä haluan. Mä oletan, että niillä äideillä, jotka haluaa ja saa esikoisensa parikymppisinä ja on suurperheen äitejä alle kolmekymppisinä, näiden kysymysten vatvomiseen menee paljon vähemmän aikaa. Kolmikymppiselle äidille se ero elämässä ennen ja jälkeen lasten tuntuu myös ehkä vielä suuremmalta. Silloin on jo vakiintunut aikuisen elämä, joka sitten yhtäkkiä pitäisi pistää uusiksi – tai jota ei halua pistää uusiksi.

Mun henkilökohtaiset kauhukuvani liittyi värittömyyteen ja tavallisuuteen. Ja ajattelin, että ne ruumiillistuu perhekahvilamammoissa. Mielikuvissani perhekahvilassa istuu ringissä äitejä (jotka kutsuu itseään ja toisiaan mammoiksi) marimekon raitapaidat päällä, likainen puolipitkä tukka roikkuen ja puhuu lempeällä äänellä vaippaihottumasta. Toinen pelko liittyi sitten superäiteihin, joilla on vimpan päälle trendikkäät vaunut, shabby chic meikit, kampaukset ja vaatteet sekä itselle että vauvalle ja miljoona kaveria ja jotka juttelee niiden kavereidensa kanssa puistossa tai kaupungilla kovaan ääneen ja pätee kaikessa enemmän kuin minä.

No, sitten esikoinen syntyi, keskosena, niin ettei voitu lähteä mihinkään vauvaryhmään sen paremmin raitapaidassa kuin shabby chic meikeissäkään. Ja sitten se yhtäkkiä olikin jo sen verran iso, että sitä piti ruveta ulkoiluttamaan, ja vein sen leikkipuistoon, kun sellainen siinä vieressä oli. Siellä niitä äitejä oli, tosin ei ehkä ihan niitä perhekahvilamammoja eikä niitä superäitejäkään, mutta tuntui, että ne kaikki tunsi toisensa, enkä mä oikein tiennyt, mitä niille olisi voinut sanoa. Niinpä mä vain istuin siinä hiekkalaatikon reunalla ja esitin keskittyväni lapsen leikkeihin.

Mitä sitten tapahtui, siitä kuulette ensi kerralla. (Kiitos Marialle Piilomaan pikkuaasi -vinkistä, täytyy hakea se kirjastosta.)

Millaisia kauhukuvia sulla oli vanhemmaksi tulemisesta?

Seuraa bloglovinin kautta tai blogilistalla