Miniloma mukavuusalueen ulkopuolelle

lasten muotinäytös backstage

Värityskuviakin päästiin viikonloppuna tekemään, kavereiden kanssa.

Jos joku olisi ennen esikoisen syntymää kertonut mulle, että mä vielä vietän viikonloppuni huoltamalla lapsiani muotinäytöksen kulisseissa, osallistumalla hyväntekeväisyystapahtumaan tuikituntemattomien ihmisten kanssa ja kaupittelemalla omaa osaamistani design-tapahtumassa, niin kohteliaasti sanottuna en olisi ehkä uskonut. Mutta sellaisen viikonlopun mä nyt vietin.

Muotinäytöksessä

Muotimaailma on mulle tosi vieras. Mä en ole visuaalinen ihminen, ja se että vaateteollisuus pyörii jatkuvan kulutuksen ympärillä häiritsee mua. Mä olen aina ajatellut, että en haluaisi lasteni olevan malleina millekään merkille, myyvän jotain, mihin mä en itse  pysty uskomaan. Plus että vähän isompien mallien osalta tulee sitten kuvioihin kaikki vääristyneen kauneusihanteen mukanaan tuomat ongelmat.

muotinäytös naamari

Meikki ja kampaus valmiina.

Mutta sitten meidän lapsia pyydettiin malleiksi, Kidd.O:n järjestämään lastenmuotinäytökseen Helsinki Design Weekin Lasten viikonloppuun (Kuvia lavan puolelta löytyy jo Kidd.O:n fb-sivulta). Ja kun pyydettiin, niin mä sanoin, että totta kai ne tulee mukaan (varmistettuani ensin lapsilta itseltään, että ne oli innoissaan ja mieheltä, että se pystyy viemään ne sinne). Ihan vain auttaakseni kavereita, ei nimittäin taida olla ihan yksinkertaista haalia kokoon melkein viisikymmentä oikean kokoista lasta.

Lauantaina me sitten oltiin muotinäytöksessä, Teurastamon Autohallin bäkkärillä (mäkin kerkesin paikalle hyvissä ajoin). Lapset oli vaihtaneet vaatteensa ja niillä oli hienot kampaukset ja kasvomaalaukset, omenoita ja riisikakkuja oli tarjolla niin paljon kuin jaksoi mussuttaa, ihanat naamarit odotti pöydällä. Ja sitten: musiikki alkaa, omalle paikalleen jonoon, naamari päähän ja lavalle temppuilemaan (näytöksen teemana oli sirkus). Ja mä huomasin olevani ihan innoissani.

muotinäytös pic sisään -ulos

Vilinää riitti, kun sisääntulot seurasi toistaan.

Mä olin kokonaan unohtanut, miten paljon mä rakastan esiintymistä ja sitä ison esityksen tunnelmaa, ja vaikka nyt en ollutkaan lavalla itse (meidän lapset oli niin reippaita ettei edes tarvinneet mua mukaansa), niin joo, sitähän muotinäytös on, se on esitys yleisölle, on sen tarkoitus sitten mikä tahansa. Eli kun esikoinen näytöksen jälkeen hyppi innosta ja hoki miten kivaa oli, ja pääsenhän mä uudelleen, niin mä lupasin, että totta kai pääset jos vain lisää esityksiä tulee. Ehkä mä koetan ajatella asian niin, ettei niitä vaatteita niin paljon tarvitse ostaa, vaikka niitä esiteltäisiin ja katseltaisiinkin.

Hyvää tekemässä

Viisitoista vuotta sitten mä en kuulunut yhteenkään järjestöön. Musta tuntui, etten mä halua sitoutua mihinkään, että yhden asian ajaminen ja rahan kerääminen siihen on jotenkin epäilyttävää. Sitten mä lähdin ohjaajaksi Prometheus-leirille, ja ohjaajakoulutuksessa sanottiin, että yhdistyksen jäseneksi ei ole mikään pakko liittyä, mutta jos nyt olet ajatellut antaa viikon aikaasi tälle hommalle, niin varmaan olet sitä mieltä, että tämä on tärkeää, ja olet tähän sitoutunut. Ja sen voit osoittaa myös liittymällä jäseneksi. Mä totesin, että onhan se näinkin, liityin Protuun ja samoilla lämmöillä pariin ympäristöjärjestöön ja Amnestyyn. Sen jälkeen listaan on tullut vielä lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä yhdistyksiä.

Mä olen todennut, että yhden asian liikkeet voi saada maailmassa pieniä ja suuria muutoksia aikaan, ja tehdä paljon hyvää, sellaista mikä ei muuten olisi tapahtunut tai olisi tapahtunut paljon hitaammin. Niinpä mä sanoin heti olevani mukana, kun Ehdoton ehkä -blogin Saara pyysi kanssaan Kävele naiselle ammatti –tapahtumaan. Naisten pankki on kerännyt viidessä vuodessa seitsemän miljoonaa euroa, mitä kaikkea niillä on saatu aikaan voi kurkata Naisten pankin sivuilta.

kävelytapahtuma

Bloggaajat liikkeellä, instagram laulaa.

Toinen juttu tässä on, että mähän en ”oikeasti” tunne Saaraa. Enkä muitakaan meidän kävelyporukasta. Ja mähän en osaa jutella tuntemattomien kanssa. Mutta me ollaan luettu ja kommentoitu toistemme blogeja, ja siltä pohjalta tavattu yhdellä kokoonpanolla keväällä. Se oli tosi mukavaa, ja mukavaa oli nytkin. Ehkä nuoremmille ihmisille virtuaaliset ihmissuhteet ei ole enää sellainen ihmetyksen aihe kuin mulle, mutta mulle ne kyllä edelleen on, joka kerta mä yllätyn siitä, että ihmiseen tosiaan voi tutustua niinkin keinotekoisessa paikassa kuin blogissa.

Itsensä myymisestä

Kidd.O:n porukka kysyi myös, haluaisinko tulla pitämään filosofiakahvilaa Lasten viikonloppuun. Totta kai, on kiva päästä esittelemään ihmisille mitä mä teen. Tosin tilanne on vähän haastava, kun ryhmästä ei tiedä mitään ennalta, osallistujat ei oikein tiedä, mihin ovat tulossa ja lisäksi hallissa hurisee parinsadan ihmisen lisäksi jotkin makkaratehtaan ilmastointilaitteet. Mutta oli ihan mukavia hetkiä.

Sen sijaan siihen mä en pystynyt, että olisin kierrellyt yleisön joukossa jakamassa esitteitä ja mainostamassa filosofiakahviloita. Mä olen sellaistakin tehnyt esim. matkamessuilla Suomenlinnaa mainostaessani, mutta silloin mä olenkin ollut ”vain töissä täällä”. Leluteekki sen sijaan on niin lähellä omaa minää, että sen kauppaaminen ihmisille on mulle vaikeaa. Mun pitäisi pystyä ajattelemaan, että kerron ihmisille kivasta ideasta enkä ole myymässä itseäni. Ja ehkä mä vielä jonkun kerran pystynkin ja lähden minilomalle senkin mukavuusalueen ulkopuolelle, siitähän voisi seurata lisää hyviä hetkiä.

Oletko sä viime ylittänyt omia rajoja, tai tehnyt asioita, joita et ennen olisi uskonut tekeväsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Lapsiluvusta – kuka sen päättää?

erimunaiset kaksoset

Meidän kaksoset tietysti oikeasti on erimunaiset.

Unelmien lapsiluku on vaikea asia. Kaikki eivät lapsia saa vaikka haluaisivat, tai ei niin montaa kuin olivat uneksineet. Toisissa perheissä vanhemmilla voi olla keskenään erilainen käsitys asiasta. Toisinaan taas lapsia tulee perheeseen paljon enemmän kuin kumpikaan vanhemmista olisi halunnut. Hesarissa oli (taas) juttu vanhoillislestadiolaisten äitien (ja isien) uupumuksesta, aiheesta on ilmestynyt uusi kirja ”Usko, toivo ja raskaus”. Mä tiedän, että se ei ole koko totuus, toisissa lestadiolaisperheissä lapsia on ”vain” puolentusinaa, toiset on onnellisia ja tasapainoisia 11 lapsen perheitä, mutta sitten on niitä, joiden unelmien lapsiluku on täyttynyt jo aikaa sitten, eivätkä vanhemmat jaksaisi yhtään enempää.

Tää koskettaa mua siksi, että mä tiedän, että mä en jaksaisi enempää lapsia. Ehkä nuorempana olisin jaksanut vielä muutaman, mutta ikinä musta ei olisi tullut hyvää kymmenen lapsen äitiä. Jos meille olisi syntynyt lapset yksittäin, niitä ei varmaan olisi enempää kuin kaksi.

Ennen esikoisen syntymää mä olin ajatellut, että kolme lasta voisi olla mukava. Esikoisen syntymä pikkukeskosena pelästytti sen verran, että jonkun aikaa mä olin varma, että lapset oli nyt tässä, vauvakuume vaivasi, mutta mä ajattelin, että en ota sitä riskiä, että minä tai vauva kuollaan raskausmyrkytykseen. Merianne kirjoitti vähän aikaa sitten hyvin unelmien lapsiluvusta erityislspsen äidin näkökulmasta. Meidän päätös toisesta lapsesta kypsyi sitten pikkuhiljaa, kun pelästys hellitti esikoisen kasvaessa terveeksi vauvaksi.

Jos me ei oltaisi saatu kaksosia, meillä aika todennäköisesti olisi vain ne kaksi lasta. Viime aikoina on mediassa paljon puhuttu myös erityisherkistä ihmisistä, ja mä tunnistan itseni siitä joukosta. Lasten meteli ja vaatimukset rasittaa mua, ilmeisesti vielä vähän enemmän kuin tavanomaisemmalla hermostolla varustettua äitiä, eikä asiaa auta se, että mä nukun huonosti, ja olen väsyneenä vielä herkempi ja huonompi vastaamaan vaatimuksiin. Kahden lapsen kanssa mä olisin todennäköisesti todennut, että näistä vielä selvitään, mutta uutta vauvaa ei enää jaksa.

Onneksi me saatiin kaksoset,  ja päädyttiin kolmilapsiseksi perheeksi vähän vahingossa. Ja onneksi meidän kaksoset on olleet aika helppoja hoidettavia vauvasta asti, niin että mä olen jaksanut niiden kanssa ja voin todeta, että musta on ihanaa, että meillä on kolme lasta, ja varsinkin ihanaa, että on kaksoset. Mutta onneksi me voidaan ihan vapaasti itse päättää, halutaanko me lisää lapsia meidän perheeseen. Ajatus siitä, että joku muu antaisi mallin ja ohjeen siitä, että kolme lasta ei ole vielä meille tarpeeksi, tuntuu kamalalta. Sillä kolme lasta tuntuu olevan meille juuri sopivasti.

Mitä ajatuksia tämä teissä herätti?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Elämänmuutoksia

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Vanhempainvapaan aikana mä sain idean, ja nyt on tullut aika toteuttaa se.

Mä en ole täällä blogin puolella paljon huudellut työelämästäni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei virallisesti ole ollut sinä aikana kun blogia olen pitänyt. Mä olen koulutukseltani filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja, mutta ennen kaksosten syntymää olin töissä nk. resurssiopettajana yläasteella, eli auttavana käsiparina niissä luokissa ja niiden oppilaiden kanssa, joilla sellaiselle oli tarvetta. Pesti oli kuitenkin määräaikainen, ja vanhempainvapaan loputtua piti keksiä jotain uutta.

Niinpä Leluteekki on nykyään paitsi tämä blogi, myös mun yritykseni Leluteekki Oy, joka rupeaa syksyllä järjestämään lasten ja vanhempien filosofiakahviloita Helsingissä. Leluteekin filosofiakahvilat on harrastus lapselle siinä missä vauvauinti tai muskari. Lasten filosofiakahvilassa 2-6 -vuotiaat kokoontuu kerran viikossa vanhempineen kyselemään, pohtimaan ja ihmettelemään. Jos sä olet lukemassa tätä blogia, niin mun tuskin tarvitsee erityisesti vakuuttaa sulle, että lapset on luonnostaan melkoisen filosofisia, ja filosofiakahvilassa vain annetaan kerrankin aikaa niille kysymyksille ja ajatuksille ja tuupitaan niitä vähän eteenpäin.

Filosofiakahvilassa ei siis luennoida taaperoille mannermaisen filosofian klassikoista, vaan lapsia lähellä olevista aiheista nostetaan esimerkkejä, joiden kautta päästään kiinni niihin Suuriin Kysymyksiin; mitä on olemassa? Kuka minä olen? Mitä voin tietää? Mikä on oikein? Kakkaako kirahvitkin? (tai no, jos jätetään kakkajutut johonkin luonnontiedekerhoon.)

Tää idea lähti tietenkin ihan musta itsestäni. Mä en ole lainkaan objektiivinen tässä asiassa, mutta musta ajattelu on ihmisen hienoimpia taitoja, ja sitä voi ja kannattaa kehittää, ihan pienestä pitäen. Lasten lisäksi mä ajattelin kuitenkin ehkä vielä enemmän niiden vanhempia.

Mä olen ollut yhteensä kuusi vuotta lasten kanssa kotona, ne on olleet hyviä vuosia, ja vaikka muutaman päivän (ja varsinkin iltapäivän tunnit) olisin kernaasti vaihtanut pois, niin mulle kotona oleminen sopi. Mutta varsinkin esikoisen kanssa mä kyllä myös kipeästi kaipasin keskustelukumppaniksi muitakin kuin sen puolitoistavuotiaan. Ja sitten kun muita aikuisia tapasi, niin mä olisin välillä halunnut puhua muustakin kuin siitä, miten meillä nukutaan ja syödään (vaikka nekin keskustelut on ihan älyttömän tärkeitä).

Niinpä Leluteekin filosofiakahvilat ei ole vain lapsille. Mä uskon, että lasten filosofiakahvilaan osallistuminenkin piristää kotivanhemman viikkoa vielä enemmän kuin taaperotanssi tai perhekerho, koska vanhemmat pääsee myös osalliseksi siitä aivojumpasta, ja muihin ryhmäläisiin tutustuu paremmin kuin lasten harrastuksissa yleensä. Mutta lisäksi on myös vanhempien omat filosofiakahvilat. Lapset otetaan toki mukaan, ja niille on oma aktiviteettinsa, jonka on tarkoitus olla niin kiehtova, että ne malttaa jättää vanhempansa käsittelemään aikuisten aiheita. Eli kerran viikossa pääsee puhumaan nukkumisen ja syömisen sijaan elämästä ja maailmasta vähän laajemmin, käyttämään aivojaan ja olemaan aikuinen, ei vain vanhempi. Ja bonuksena tutustuu toisiin vanhempiin, vähän enemmän kuin kenen äiti kukakin on.

Toki myös perhekahvila voi olla paikka filosofisille keskusteluille, mutta mä itse olen sen verran ujo ja hitaasti lämpiävä, että mua auttaa huomattavasti, jos joku muu antaa aiheen ja ohjaa keskustelua, muuten vierähtää aamu jos toinenkin ilman, että mä pääsen edes niihin ”mites teillä nukutaan” -keskusteluihin mukaan. Filosofiakahvila on paikka, johon on helppo tulla puhumaan, ajattelemaan ja tapaamaan ihmisiä.

Miltä kuulostaa? Mä olen itse (tietenkin) innoissani, mutta myös jännittää. Millaista filosofiakahviloissa oikeasti tulee olemaan, osaanko mä pyörittää sitä kaikkea muuta yritykseen liittyvää, ja tuleeko osallistujia niin paljon, että mä saan lapsille haalarit ensi talveksikin.

Ja teille, jotka nyt hihkaisitte innoissanne, että joo! tahtoo mukaan! voin kertoa, että filosofiakahviloita järjestetään Kulosaaressa Mommy&Me:ssa maanantaisin klo 9.30-10.30 lapsille, 10.30-11.30 vanhemmille ja tiistaisin klo 16.30-17.30 lapsille, ja Töölössä International Bookshop Arkadiassa torstaisin klo 15-16 vanhemmille ja 16-17 lapsille – ja niihin voi ilmoittautua vaikka heti, mulle suoraan sähköpostilla ( emilia.lehtinen@elisanet.fi ). Hinta on 57 euroa/kk (sis. 24% alv.) Perjantaina 15.8. Mommy&Me:ssa on avoimien ovien päivät, jonne filosofiakahvilaa voi myös tulla kokeilemaan. Sähköpostitse voi myös kysellä lisätietoja, ja kunhan Leluteekin nettisivut aukeaa, niin sitä kautta voi ilmoittautua tietysti myös. Ja lisää paikkoja ja aikoja varmistuu elokuun alussa.

Ja tämä on yksi harvoista mainoksista, joita aiheesta tulee olemaan täällä blogin puolella (meinasin sanoa, että ensimmäinen ja viimeinen, mutta ihan ehkä vielä uskalla luvata). Leluteekki-blogi muuttaa kyllä tulevien nettisivujen alaisuuteen, mutta sisältö pysyy samana – tai no, muuttuu sitä mukaa kun minä itse, mun äitiys ja elämä muuttuu. Mutta blogiin ei ole tulossa sellaisia ”keskiviikon ryhmässä vielä kolme paikkaa vapaana” -tyyppisiä postauksia. Toki mä toivon, että filosofiakahvilat tarjoaa ajatuksen aihetta tännekin, ja varmasti tämä otsikon lupaama elämänmuutos antaa kirjoitettavaa myös äitiyden ja yrittäjyyden yhdistämisestä, mutta mä olen itse niin tykästynyt tähän tällaisenaan, että haluan jatkaa samaan tyyliin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

p.s. Koululaisille on myös omat filosofiakahvilansa, ensi syksynä ne on tarjolla ainakin Töölön ala-asteella ja Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa.

 

Sitten minusta tuli äiti

omakuva

Hehheh, niinhän mä luulin. Kuva Merja Yeung.

Mä olen sellainen ihminen, että mä tarvitse unta 9 tuntia yössä.

Mun täytyy syödä kunnon aamiainen heti herättyäni, muuten en pysty tekemään mitään.

Teekupilliseni mun pitää juoda aamulla kaikessa rauhassa samalla kun luen lehden.

Toisaalta mä en kyllä pysty nousemaan sängystä ihan heti herättyäni, vaan mun täytyy vähän aikaa ensin venytellä pitkälläni.

Kotoa mä en voi lähteä mihinkään, jos en ole pessyt hampaita, se on vain ihan mahdotonta.

Mä käytän aika paljon aikaa pukeutumiseen, enkä kyllä laita samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin.

Mä olen tosi herkkä valolle, en kestä suoraa auringonpaistetta ollenkaan, vaan kesällä mulla täytyy aina olla sekä aurinkolasit että hattu.

Jos mä olen kipeänä, niin en pysty tekemään mitään, mun täytyy vain levätä niin kauan, että ei enää ole lämpöä.

Iltaisin mun täytyy lukea sängyssä ainakin puoli tuntia ennen kuin voin ruveta nukkumaan.

Mä vain olen sellainen ihminen.

Tai niinhän mä luulin. Sitten musta tuli äiti.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Taaperovuoden päiväkirja

päiväkirja picEtsin tuossa syksyllä kirjiotuspöydän laatikosta Suomenlinna-postikortteja liimattavaksi lasten koulupäiväkirjoihin (niistä pitäisikin kirjoittaa ihan oma juttunsa)), kun laatikko jäi jumiin. Totesin, että ehkä voin poistaa sieltä vuosien 2004-2009 kalenterit (ja siirtää ne viereiseen kirjahyllyyn), ja niiden alta taas paljastui mun viimeinen säännöllinen päiväkirja, vuodelta 2008. Se tipahti juuri hyllystä, siitä aihe postaukseen.

Esikoinen oli silloin vähän reilun vuoden ikäinen, ja päiväkirja alkoi siitä, että mä tammikuussa pohdin, mitä tehdä seuraavana syksynä, mennäkö töihin vai jäädäkö lapsen kanssa vielä kotiin. Mä kirjoitin olevani jo aika kypsynyt kotona olemiseen, mutta lapsi taas tuntui vielä ihan liian pieneltä menemään tarhaan. Päiväkirjan aloittaminenkin (pitkän tauon jälkeen) liittyi siihen kotielämän puuduttavuuteen; mä ajattelin, että jos joka päivä kirjoitan yksinkertaisesti, mitä on tehty, niin huomaan, ettei päivät oikeasti ole kaikki samanlaisia.

Se toimi. Yhtenä perjantaina käytiin Kaisaniemen K-kaupassa, seuraavana maanantaina puistossa, tiistaina Kelasssa, keskiviikkona kirjastossa ja postissa. Ja joka päivä syötiin jotain eri ruokaa. Mutta jo nyt, vain kuusi vuotta myöhemmin, ensimmäisen taaperovuoden päiväkirja toimii myös kurkistuksena aikaan, elämään ja ajatuksiin, jotka mä olin autuaasti ehtinyt unohtaa. Mä olen välillä viikonloppuisin mennyt aamuimetyksen jälkeen takaisin nukkumaan, enkä siis ole ollut pystyssä klo 8 mennessä joka aamu viimeisiä seitsemää vuotta niin kuin mä mielelläni väitän. Esikoinen heräili usein öisin, joskus viisi kertaa yössä, eikä sen unikoulu siis tuonutkaan välitöntä ja lopullista ratkaisua heräilyihin niin kuin mä myös mielelläni väitän. Se oli levoton ja kärttyinen hampaita saadessaan, eikä hampaat siis tulleetkaan meillä täysin huomaamatta – tämä löytyy myös mun vakioväittämien listaltani.

Aika kultaa muistot ja kiillottaa marttyyrin sädekehän. Mua harmittaa, että mä en ole pitänyt kaksosten taaperovuosista päiväkirjaa, mutta ei nytkään ole myöhäistä aloittaa. Mitäköhän asioita mä tämänhetkisestä elämästäni kerkeän unohtaa viidessä vuodessa?

Oletteko te pitäneet päiväkirjaa vauvavuodesta tai kotonaviettämistänne ajoista? Millaisia asioita kirjaatte, päivän tapahtumia, lasten tekemisiä vai omia ajatuksia?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Lapselle huutaminen ja sen vähentäminen – nämä keinot on toimineet

flamingo pic

En saanut kuvaan sädekehää, mutta tuollaiset loisteet sentään.

Mä otin siis tammikuussa tavoitteeksi, että huudan lapsille vähemmän. Sen opetteleminen on ollut vielä vaikeampaa kuin mä ajattelin. Pois on jäänyt se pahin raivokohtaus -tyyli, mutta edelleen saatan huutaa (ja nalkuttaa) paljon enemmän kuin pitäisi. Lapset on kyllä seuranneet projektia tarkkaan, ja vaikka nuorimmaiset ei siihen omalta osaltaan osallistukaan, niin toinen varsinkin jaksaa joka kerta huomauttaa: ”Nyt sinä huusit. Ei saa huutaa. Sinä sanoit ihan rumasti.”

Edistystä on kuitenkin siis tapahtunut. Mä sain viimein projektin innoittamana luettua Raisa Cacciatoren mainion opuksen ”Kiukkukirja”, jossa käsitellään aggressiokasvatusta – se jäi mulla aikoinaan kesken, kun koetin hakea siitä apua esikoisen uhmaikään, mutta huomasin, että kirjassa käsiteltiin kiusallisen paljon myös aikuisen aggressiota. No, tällä kertaa siitä jäi mieleen se, että aggressio on ihan fyysinen tila, ja siihen voi vaikuttaa itse rauhoittamalla itseään. Ja rauhoittaminen on niinkin helppoa kuin rauhoitella itseään sanallisesti.

Tää kuulosti musta jotenkin pöhköltä, hokea nyt itselleen ”ota ihan rauhallisesti, mä pystyn tähän, jaksan vielä ihan hyvin, ei ne ole tahallaan ilkeitä, mä osaan hoitaa tämän rauhallisesti” tms. Sitten mä kokeilin, ja totesin, että ohoh, sehän toimii. Sen sijaan, jos mä takerrun vanhaan mantraani ”mä en jaksa!”, niin kappas, enpä jaksakaan, vaan siirryn huutamaan. Samalla mä huomasin, että ongelma onkin siinä, että mä haluan kiukutella ja huutaa, antaa samalla mitalla takaisin ja purkaa omaa ärtymystä; en mä halua rauhoittua.

Aika huolestuttavaa. Ei siis riitä, että mä muutan käyttäytymistäni, mun pitäisi pystyä muuttamaan jossain siellä taustalla hiipiviä onko-mun-pakko-olla-koko-ajan-se-aikuinen -ajatuksia. Tai päästä purkamaan niitä aggressioita johonkin muuhun. Hmmm. Tämä on sellainen aihe, mikä vaatinee itsetutkiskelua.

Suurin edistysaskel on aamut (jotka siis aikaisemmin oli yksi huutoherkkä ajankohta). Mä olen pistänyt kellon itselleni soimaan vartin aikaisemmin kuin ennen, ja niinpä mulla on paremmin aikaa tarkistaa onko jumppakassi mukana / auttaa paita päälle / etsiä kadonnutta kenkää tms. jotka kaikki tilanteet saattoi aiemmin saada mut huutamaan. Paljon on auttanut myös se, että koska esikoinen saa aamusta yhden pisteen, jos se hoituu kiukuttelematta, niin se ei enää säännönmukaisesti rähjää herätessään.

Toinen tomiva juttu on ollut omasta hyvinvoinnista huolehtiminen, ja siinä on auttanut kirjanpito. Vaikeampi lintsata, kun tietää, että listasta näkee, onko tällä viikolla tullut hölkättyä, pidettyä yhteyttä ystäviin, mentyä ihmisten aikaan nukkumaan ja sanottua miehelle muutakin kuin ”laita ne rukkaset siihen patterille”. Heti kun lipsuin kirjanpidosta, niin viikot vain suhahti ohi ilman että yhtään panostin omaan hyvinvointiin. Tosin aina siihen ei voi vaikuttaa itse, välissä tuli myös flunssaviikkoja, ja silloin mä huusin taas enemmän. Puhumattakaan siitä viikosta, johon kertyi samoille päiville univelkaa, miehen ylitöitä ja pms-oireet.

Toimivaksi on osoittautunut myös pisteiden kerääminen esikoisen kanssa. Joka ilta siis pitäisi käydä päivä läpi, ja miettiä, onko osannut hillitä tarpeettomia kiukkuja niin, että ansaitsee tähden taulukkoon. Siihenkin tuli flunssien aikana taukoa, mutta sitä ennen saavutettiin ennätys: me saatiin yhdeltä viikolta tavoitepisteemme täyteen ja mä olin huutamatta kymmenen päivää putkeen. Palkinnoksi valittu kylpyläreissu me tosin päästiin tekemään vasta viime viikolla, mikä tuntui vähän huijaukselta, kun viime aikoina meistä kumpikin on taas kiukutellut vähän enemmän kuin tarpeellista. Mutta kivaa oli, ja lapsen mielestä niin erityisen ihanaa, että eiköhän se motivoi taas jatkamaan. Tosin seuraava superpalkinto on käynti Yliopiston museon kivikokoelmaa katsomassa.

Tonne ensimmäiseen juttuun tuli paljon hyviä kommentteja, mites nyt? Oletteko löytäneet keinoja huutamisen vähentämiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Mitä lapsesta saa laittaa nettiin?

Mietin, voisinko olla kommentoimatta tätä viimeisintä ”mitä vanhemmat julkaisevat lapsistaan netistä” -juttua. Tietysti siksi, että omat lehmät on ojassa: lapset esiintyy blogissa tunnistettavina. Ja siksi, että nämä keskustelut aina jumittaa sellaiseen juupas-eipäs inttämiseen. Ja mä en jaksaisi inttää. Enkä mä tykkää siitäkään, että tästäkin keskustelusta tulee tosi nopeasti sellaista syyttelyä ja omalla paremmuudella toisia päähän kumauttelua. Ja huonon äidin leimaa jaetaan taas aika nopeasti.

Mä ymmärrän kyllä molemmat kannat. Toinen osapuoli on sitä mieltä, että vanhemmat rikkoo Facebookin vauvakuvilla lapsen yksityisyyttä, että lapsen pitää saada itse päättää, mitä siitä löytyy netistä, ja alaikäisenä se ei voi sellaisia päätöksiä perustellusti vielä tehdä. Ja sitä paitsi, kaikki netissä oleva pysyy siellä ikuisesti, ja niinpä vauvakuvat ja pottajutut tekee lapsesta vapaata riistaa tulevaisuuden hyväksikäyttäjille, koulukiusaajille ja nettistalkkereille ja vie siltä vielä mahdollisuudet tyttöystävään, työpaikkaan tai presidentiksi pääsemiseen.

Toinen osapuoli taas on sitä mieltä, että höpö höpö, on niitä pottajuttuja ennenkin levitelty kahvipöydissä, tulevaisuudessa kaikkien ihmisten vauvakuvat on netissä, ja mistä me muutenkaan tiedetään, miten nettiä tulevaisuudessa käytetään.

Tossa Ylen jutussa Lastensuojelun keskusliiton lausunnosta musta mielenkiintoista oli tää toteamus:

”Voi sanoa, että alaikäinen on selkeästi aikuista haavoittuvampi julkisuudessa. Kasvu ja kehitys on kesken, ja hän etsii suuntaa omalle identiteetille. On riski lapsen kasvulle ja kehitykselle että joku vahvasti rakentaa sitä identiteettiä ulkopuolelta, Heinonen toteaa.”

Tää jäi nyt aika irralliseksi heitoksi, joka kaipaisi aika lailla enemmän avaamista, koska perusteltuna se voisi olla aika hyvä syy lasten nettinäkyvyyden rajoittamiselle. Tällaisenaan mä kuitenkin heti sanoisin siihen vastaan, että a) eihän ne äidin 15 vuotta sitten nettiin lataamat vauvakuvat ole sen lapsen katseltavina. Tietysti jos se rakentaa identiteettiään googlaamalla niin tämä voi olla ongelma, jos kuvat on nimellä löydettävissä (tai tulevaisuudessa jollain kuvantunnistushaulla). Ja b) ei sitä lapsen netti-identiteettiä rakenna ulkopuolelta kukaan muu kuin sen omat vanhemmat, joilla kai nyt muutenkin on lapsen identiteetin rakentumisessa aika vahva rooli (eikä toki aina positiivinen).

No, mun oma kanta on, että vaikka tämä on kysymys, joka jokaisen vanhemman olisi syytä miettiä aika tarkkaan, niin mä en haluaisi lähteä ihan tolle ensimmäiselle linjalle, että ei lapsista ikinä mitään nettiin. Mä olen ehkä sinisilmäinen, mutta musta siinä annetaan liian suurta valtaa niille kaikenmaailman pahantekijöille ennen kuin ne on ehtineet mitään pahaa tekemäänkään. Ja musta tervellä järjellä pystyy vetämään sopivat rajat lapsen yksityisyyden kannalta (sellaiset jutut missä pilaillaan lapsen kustannuksella on sitten asia erikseen).

Tietenkään ihmisten ei tarvitse laittaa lapsistaan kuvia ja nmiä nettiin, mutta jos vanhemmat haluaa jakaa kuulumisiaan Facebookissa tai verkostoitua ja saada vertaistukea blogeissa, niin musta ne on ihan ok syitä. Kiusaajat löytää kiusaamisen aihetta joka tapauksessa, ja teinit löytää vanhemmistaan ja lapsuudestaan noloilun aihetta joka tapauksessa. Toki internetin tekee tässäkin erityiseksi sen kattavuus, sekä tilassa että ajassa, eli siksi sitä lasten nettiesiintymistä olisi hyvä miettiä, mutta ei se nyt ehkä ihan niin paljon eroa muista kasvatusvalinnoista.

Keskustelusta tulee mieleen isoisäni, jolla oli kuulemma tapana sanoa kiertäville ovisilmäkauppiaille, että pitäisi varmaan ostaa tuollainen ovisilmä, että osaisi olla avaamatta kaiken maailman ovisilmäkauppiaille. Ja niinpä mäkin olen nyt päättänyt, että rupean blogista editoimaan lasten nimiä pikkuhiljaa pois, eipähän sitten tarvitse enää olla puolustuskannalla. Sanoin tästä esikoiselle (jonka mielipidettä muutenkin kysyn sitä koskeviin juttuihin ja kuviin), ja se hämmästyi: ”Miksi mua haittaisi, että joku voi nähdä mun kuvan?”

Kuvat saakin jäädä, senkin uhalla, että 20 vuoden kuluttua työhaastattelussa haastattelija kyberkatseellaan ottaa haastateltavasta kuvan, napsauttaa nenästään googlen kuvantunnistuksen päälle ja saa katseltavakseen, miten lapsukaiset käy lapsimessuilla tai askartelee joulukoristeita. Suoraan sanottuna, sääliksi käy sitä haastattelijaa, toivottavasti se on robotti.

Alunperin mä puhuin blogissa lapsista nimillään myös käytännön syistä, kun niitä on kolme, joista kaksi on samanikäisiä ja toiset kaksi samaa sukupuolta, niin niille ei oikein löytynyt mitään näppäriä nimityksiä. Mutta tästä eteenpäin blogissa esiintyvät siis enää esikoinen ja kaksoset, joihin viitataan yksittäin pelkkänä lapsena tai tyttönä ja poikana jos jotenkin pitää erotella.

Millä linjalla te olette lasten nettiesiintymisen suhteen? Mikä on teille se painavin peruste laittaa tai olla laittamatta kuvia ja nmiä? Ja saitteko kiinni siitä, mitä tossa jutussa haettiin sillä ulkopuolisella identiteetin muokkauksella?

p.s. Tässä postauksessahan ei luonnollisestikaan ole kuvitusta.

p.s.2 Tuli mieleen myös isoäitini, joka oli pakinoitsija. Mä esiinnyn myös joissain pakinoissa nimimerkillä, mutta oikeassa elämässä tavatuille ihmisille isoäiti kyllä aina selitti mun olevan se Luru. Pakinoissa ei toki pohdittu mun vaippaihottumaani vaan esimerkiksi päivähoidon tilaa, joten kai mun yksityisyyteni säilyi riittävästi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.