Mitä kuuluu?

Vähän ryppyisempi, vähän pörröisempi.

Niinhän sitä on tapana kysyä, kun tavataan pitkästä aikaa. Sitten vastataan, että no, ei mitään ihmeellistä, koska siltähän se tuntuu omassa elämässä, harvemmin onneksi tapahtuu mitään muuta kuin pieniä arkipäiväisiä asioita. Mutta kun niitä kerää muutaman vuoden, niin niistä onkin jo ehtinyt kertyä ihan uudenlainen elämä. Siksi pitkästä aikaa tavatessa ei oikein tiedä, mistä sitä aloittaisi.

Mietin tässä juuri, että kuusi vuotta sitten nykyinen pomo, päiväkodin johtaja, taisi kysyä työhaastattelussa sen klassisen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?” Vastasin jotain epämääräistä siitä, että vaikea sanoa, jos viihtyisin päiväkodissa, niin varmaan niissä töissä. Oikeasti en todellakaan tiennyt, ainoa tavoite oli saada vuodeksi hiukan leveämpää leipää pöytään (tai edes jotain leipää), kun pyörittämistäni lasten filosofiakahviloista sitä ei irronnut ja mies oli ilmoittanut aloittavansa maisteriopinnot. Olin hakenut lastenhoitajan paikkoja sekä suomenkielisistä että hetken mielijohteesta myös ruotsinkielisistä päiväkodeista, kun filosofiatuokioita päiväkodeissa vetäessäni olin tykännyt niiden tunnelmasta. Ruotsinkieliseltä puolelta kutsuttiin työhaastatteluihin samana iltapäivänä ja siinä sitä sitten istuttiin, käsilaukussa Tove Janssonin Resa med lätt bagage, jonka kanssa olin koettanut virvoittaa ruosteessa olevaa kieltä bussimatkalla.

Ja viisi vuotta myöhemmin olin edelleen samassa päiväkodissa, päteväksi varhaiskasvatuksen opettajaksi opiskelleena, lärare i småbarnspedagogik ja nykään myös yksikön varajohtaja. Ehkä se menee jotenkin niin, että mä olen elämässäni haahuillut jo ihan tarpeeksi, joten nyt oli aika tarttua asioihin. Parin vuoden jälkeen en enää edes miettinyt vaihtoa suomenkieliselle puolelle – vaikka ei se nyt vieläkään ihan poissuljettu mahdollisuus ole.

Muita pikku juttuja vuosien varrelta:

  • En ole enää yrittäjä. Parin vuoden palkkatyöläisyyden jälkeen lopetin Leluteekki-yrityksen. Vuoden (vai pari?) pidin lasten filosofiakahviloita vielä töiden ohella, mutta sitten en enää jaksanut. Filosofiaa lapsille -yhdistyksen kautta olen vielä välillä pitänyt työpajoja, mutta hyvin harvakseltaan.
  • Olen opiskellut kolme vuotta sosionomiksi Ylivieskassa. Kyllä, Ylivieskassa. Tosin monimuoto-opetuksena, eli yhteensä vietin Ylivieskassa ehkä kolmisenkymmentä päivää, junassa toisen mokoman (tai siltä se tuntui) ja tietokoneella sitten loput ajasta. Siellä junassa olisi muuten ehtinyt kirjoittaa postauksen jos toisenkin.
  • Olen lopettanut blogin kirjoittamisen Tuntui, että omista lapsista ei enää voinut kirjoittaa niiden yksityisyyden suojaa loukkaamatta, eikä töissä tapaamista lapsista varsinkaan voinut kirjoittaa. Ja sitten oli muuta kirjoitettavaa, opiskelujuttuja ja oppikirjoja.
  • Olen nimittäin ollut yhtenä käsikirjoittajana tekemässä alakouluun 3.-6. -luokkien elämänkatsomuksen kirjaa. Töiden (ja opiskelujen) ohessa se oli aika rankka sivuprojekti, mutta kyllä kannatti, Peilistä tuli tosi hienot kirjat. Että jos lapsesi kertoo katsoneensa ET:n tunnilla videoita seitsemännen tunnin peräkkäin, niin opettajalle voi vinkata, että muutakin opetusmateriaalia löytyy.
  • Koira on kuollut (lähinnä vanhuuttaan), elettiin neljä vuotta ihanan vapaata koiratonta elämää ja sitten menin ja hankin viime keväänä uuden koiran. Elämäni paras heräteostos.
  • Auto on hajonnut (lähinnä vanhuuttaan). Pari vuotta ollaan oltu nyt autoton perhe, mistä olen tyytyväinen.
  • Lapset on kasvaneet. Niinhän ne tuppaa tekemään. Yhtäkkiä kukaan ei enää mene kahdeksalta nukkumaan, eikä ketään tarvitse kuskata minnekään. Talvirukkasten ostaminen ja etsiminen ei vielä ole loppunut, mutta sitä aikaa kohti mennään, jolloin huolehdin vain omista rukkasistani (ah, mitä toiveajattelua, mähän huolehdin töikseni kahdenkymmenen lapsen rukkasista).
  • Tukka on kasvanut. Niinhän se tuppaa tekemään (varsinkin kun ei käy kampaajalla.)

Että sellaista. Ei mitään ihmeellistä, mutta kun aika menee niin nopeasti, niin siitä kertyy elämä.

Mitäs teille kuuluu?

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa, jos vaikka tulisi lisää postauksia.

Tavallinen työviikko

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Tämä on Lumottu saari. Huomatkaa eläinproteiinin lähteet karhu, lintu ja käärmeet. Niitä voidaan tarvittaessa käyttää myös lemmikkeinä. Siinä sivussa pohditaan demokratiaa.

Leluteekki-blogi on muuttamassa uuteen osoitteeseen – toivottavasti lähipäivinä – mutta vielä postaan tänne vanhaan (ja kerron totta kai uuden, kunhan se oikeasti on olemassa). Tällä viikolla on ollut kamala kiire, mä olin ajatellut kirjoittaa sellaisen ”miltä filosofiakahvilayrittäjän päivä näyttää” -postauksen, mutta se rupesi vaikuttamaan liian puuduttavalta, kun päivässä oli niin sata eri pikku juttua. Mutta voin kertoa, mitä mä olen pääpiirteissään tehnyt tällä viikolla:

–  vienyt lapset kouluun joka aamu, hommaan menee puolitoista tuntia edestakaisin

– hakenut lapset koulusta (vain kolme kertaa)

–  kirjoittanut Leluteekin seuraavaa uutiskirjettä (ja tajusin juuri, että sehän mun piti tänä iltana kirjoittaa valmiiksi. No, huomenna sitten.)

– tehnyt sekalaisia mainoshommia ensi lauantain filosofiakahvilan ja marraskuussa alkavien uusien filosofiakahviloiden parissa

– hionut lauantain filosofiakahvilan ohjelmaa

–  tehnyt firman ulkopuolisia kirjoitushommia rahasta

–  oikolukenut uuden Kidd.O -lehden vedoksia

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

Perhekahvilassa tutkittiin ja lajiteltiin papuja eri ominaisuuksien mukaan.

– pitänyt lasten filosofiakahvilaa MLL:n perhekahvilan kävijöille

–  suunnitellut ja pitänyt kaksi filosofiakahvilaa koululaisille (niin kuin joka viikko)

–  suunnitellut blogin muuttoa ja viimeistellyt nettisivuille tekstejä

– käynyt lounastreffeillä intoilemassa filosofiaa lapsille -menetelmästä

– tullut tädiksi ja tavannut ensimmäistä kertaa tuoreen sukulaiseni

Että hyvä viikko, vaikka kiireinen – eikä se tietenkään vielä lopussa ole.

 

IMG_1717.JPG

Mä en ole käynyt Kättärillä sen jälkeen, kun esikoinen vietti siellä viisi viikkoa aika tasan kahdeksan vuotta sitten.

 

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Talvihaalarit ja muita valintoja

 

talvihaalarit 2014

Kauden värit lisää liikenneturvallisuutta jos ei muuta.

Rupesin kirjoittamaan valitusta siitä, miten kahden aikuisen tuloilla ei ole varaa ostaa kolmelle lapselle talvihaalareita. Sitten muutin mieleni. Mä en oikeasti tiedä, onko varaa, koska me ei vielä neljään vuoteen olla oltu tilanteessa, jossa meillä olisi kahden aikuisen palkkatulot käytössä.

Kyse on valinnoista. Mä valitsin opiskelualani sen mukaan, mikä musta tuntui tärkeältä, en sen mukaan, missä työllistyisin hyvin palkattuun työhön. Mies valitsi työn, joka on mielekäs ja innostava, mutta josta maksetaan murto-osa siitä palkasta, mitä samalla koulutuksella toisista hommista maksetaan.

Me valittiin, että esikoinen oli kotona 3-vuotiaaksi asti, vaikka se tarkoittikin sitä, että viimeinen vuosi kitkuteltiin sillä pienimmällä kotihoidontuella. Kaksosten synnyttyä tehtiin sama valinta, ja ei, kaksosista ei saa kaksinkertaista vanhempainpäivärahaa eikä kotihoidontukea, vaikka kaksi turvaistuinta ja kaksi paria samankokoisia kenkiä niille olisi ihan hyvä hankkia.

Me on valittu vuokralla asuminen, joten meillä ei ole isoja asuntolainan lyhennyksiä. Ja kaksosten mentyä hoitoon mä valitsin yrityksen perustamisen palkkatöiden sijaan päästäkseni toteuttamaan keksintöäni, vaikka toistaiseksi mä en ole filosofiakahviloista voinut itselleni maksaa palkkaa.

Aina välillä olisi kiva, jos rahaa olisi enemmän myös sellaisiin arjen valintoihin (vaikka ulkona syömiseen, niihin talvihaalareihin tai omiin vaatteisiin). Silloin mun täytyy muistuttaa itselleni, että me ollaan tosiaan valittu näin, ja saatu niitä itselle tärkeitä juttuja. Ongelma on tietysti se, että ne valinnat joutuu tekemään silloin, kun ei vielä täysin näe niiden seurauksia, eikä missään vaiheessa kuitenkaan voi peruuttaa ja valita toisin.

Ei siis ole pelkästään ekologinen valinta, että meidän lapset kulkee kirpparivaatteissa, vaan se liittyy meidän perheen muihin elämänvalintoihin. Paitsi että nyt on kaikilla upouudet talvihaalarit, isovanhemmilta synttärilahjana. Että ei tarvitse talvellakaan ulkoilla vuorotellen niin kuin ennen vanhaan, kun ei ollut virsuja kaikille. Paitsi että talvisaappaat unohtui paketista. Lähdenpä tästä selaamaan huutonettiä.

Mua kiinnostaa: millaisia valintoja te olette tehneet, ja oletteko niihin tyytyväisiä?

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Mitä jos….

naisten pankki

Kuva: Laura Remes / Naisten Pankki *

Keksin eilen, miten voin ansaita omaa rahaa. Mitä jos samalla vaivalla kun aamulla laitan perheen ruoat, laittaisin isommankin satsin ja myisin sen sitten aamupäivällä torilla. Siellä käy paljon ihmisiä keskustan toimistoistakin, heillä on rahaa maksaa ja varmasti heillekin maistuisi hyvä ruoka. Naapurikin aina tekee asiaa meille ruoka-aikaan. Rahoilla saisin maksettua ensi vuonna tytön koulupuvun. Mies voisi auttaa laskemaan, kuinka monta annosta pitäisi myydä koulupukua varten.

Kysyin heti naapurin siskolta, joka myy torilla kankaita, miten hän on sanut myyntipaikkansa. Hän sanoi, että siitä pitää tehdä paperi, jos menee myymään ilman paperia, voi poliisi tai torin vartija häätää pois. Olin arvannutkin, että joku jippo tässä on, muutenhan kaikki kadun naiset myisivät torilla ugalia ja maapähkinähöystöä.

Kävin hakemassa paperin virastosta. Jätin tytön kotiin veljensä kanssa ja naapuri lupasi pitää niitä silmällä, mutta vauva ja taapero oli pakko ottaa mukaan, naapurilla on omansakin vahdittavana. Vauvan kanssa ei ollut ongelmia, sehän kulkee selässä mihin vain, mutta viraston mies suuttui, kun taapero rupesi itkemään, kun kielsin sitä juoksentelemasta jonossa seisoessamme. Sitä paitsi olimme väärässä jonossa, siitäkin mies suuttui. Mutta mistä minä olisin tiennyt, että ovessa luki jonon nimi, luulin, että siinä lukee vain viraston miehen nimi. Toisessa jonossa taaperolle tuli pissahätä ja jouduimme sen jälkeen palaamaan jonon hännille. Mutta sain paperin.

Kun tulin kotiin, jauhot olivat pitkin lattiaa. Lapset olivat halunneet auttaa ja aloittaa ruoanlaiton. Koetin olla suuttumatta niille, olin hyvällä tuulella siitä, että olin saanut paperin virastosta, ja komensin ne vain ulos leikkimään, vaikka harmittikin, jauhoa oli mennyt hukkaan. Siivoamisessakin meni niin paljon aikaa, että mies ehti tulla kotiin ennen kuin ruoka oli valmista.

Näytin kuitenkin paperia miehelle ja selitin, mitä ajattelin tehdä. Pyysin sitä kirjoittamaan paperiin. Mies sanoi ei. MInä kysyin miksi. Mies kysyi, mistä olin ajatellut saada rahaa ostaakseni ne aineet, joista ylimääräinen ruoka tehtäisiin. Minä sanoin, että ehkä toinen naapuri voisi lainata, tai jos miehen veli voisi lähettää rahaa. Mies sanoi ei. Minä kysyin, miten tytön koulupuku sitten maksetaan. Mies sanoi, ettei tytön tarvitse mennä kouluun, naimisiin se kuitenkin menee.

Mistä minä saisin rahaa niiden ruokatarvikkeiden ostamiseen? Ja miten saisin sen paperin kirjoitettua? Koska kyllä tytön täytyy päästä kouluun, ettei sen tarvitse kuunnella vihaisten miesten sättimistä, kun ei tiedä, mitä ovessa lukee.

————-

Jossain vaiheessa varmaan arvasit, että tämä ei ole ihan omaelämäkerrallinen juttu. Mä koetin hetken kuvitella, millaista mun elämä voisi olla. Mitä jos mä en olisi syntynyt Suomessa, missä mä olen saanut ilmaisen yliopistokoulutuksen, yrittäjyyskurssin, neuvontaa ja vielä starttirahaakin yritykseni perustamista varten? Olisinko pystynyt siihen?

Tämä aihe kosketti mua ihan erityisesi, ja siksi päätin heti lähteä mukaan, kun Saara pyysi mut Naisten pankin Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan. Koska musta kaikkien maailman naisten pitäisi päästä kouluttautumaan, tekemään työtä, turvaamaan oma ja perheensä toimeentulo ja osallistumaan yhteiskuntansa rakentamiseen. Vähintä mitä mä voin tehdä on, että lahjoitan 50 euroa, jotta joku kehitysmaan nainen voisi saada saman mahdollisuuden yrittäjyyteen kuin minä.

Mitä jos säkin tulisit mukaan? MItä useampia meitä on, sitä useampi nainen saa mahdollisuuden parempaan elämään. Tule kävelemään sunnuntaina 14.9. omalla paikkakunnallasi, tule lahjoittamaan valitsemasi summa tai tule bloggaamaan aiheesta. Musta olisi ihan mahtavaa nähdä lukijoita ja bloggaajakollegoita Töölönlahden kävelytapahtumassa. Tule mukaan!

*Jutun kuvassa on esimerkki Naisten Pankin avun kohteesta. Ugandalainen 38-vuotias Kasibute Iamura on naisten säästö- ja lainaryhmän vetäjä. Ryhmän avulla hän on saanut kaikki lapsensa kouluun, aloittanut vuohien ja kahvipapujen kasvatuksen ja saanut perheensä elintason nousemaan. Hänen seuraava projektinsa on perheen talon kunnostaminen, ensin vuotavan katon korjaus.

kävele naiselle ammatti

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Vaikeita kysymyksiä

IMG_1268.JPG

Minulla on yksi kysymys:

Mikä tämä on?

Mikä on mielenosoitus?

Mitä nuo ihmiset sanoo?

Mitä pommeja?

Miksi siellä on sota?

Kuoleeko siinä kaikki ihmiset?

Miksi sinä laulat?

Kuuleeko ne tämän laulun sinne Palestiiniaan?

Auttaako tämä?

Loppuuko se sota tällä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Autolla Ranskaan lasten kanssa – majoitus

 

Meidän kesäisen automatkan määränpäänä oli anoppilan täysihoito Lounais-Ranskassa, joten majoitusta tarvitsi miettiä vain matkan varrelle. Mutta siinäkin oli kyllä ihan tarpeeksi miettimistä; asuntovaunua meillä ei ole, ja telttailua mä en tällä kertaa uskaltanut lähteä yrittämään, kun muutenkin nukun huonosti ja porukan ainoana kuskina uni olisi tarpeen. Hotelliinhan olisi helppo päräyttää autolla, mutta varaapa heinäkuussa edullinen hotellimajoitus viidelle hengelle. No, lopputulos oli, että menomatkalla kokeiltiin viisi erilaista yöpymisvaihtoehtoa, kaikki varsin toimivia.

1. Kavereiden luona

Miehen alkuperäinen idea oli, että suunnilleen koko matkalle saataisiin majoitus kavereiden nurkissa. Mä olin hieman epäileväinen, koska viisi ihmistä, vaikka ne pienikokoisia olisikin, ei mahdu ihan pieneen nurkkaan. No, heti ensimmäiset yöt Tukholmassa kuitenkin päästiin nauttimaan lähiöidyllistä, kun alkuperäiset asukkaat siirtyi meidän tieltä mummolaan.

Lapset oli innoissaan vieraista leluista, isäntäväeltä saatiiin vinkki hyvästä pizzapaikasta ja leikkipuistosta, illallinen laitettiin kotona ja aamiaispöydässä luettiin lehteä. Eli mahtava järjestely, pitäisi vain useammin kehdata ruinata itsensä ihmisten luo. Ja kyllä, meidänkin luo saa useammin ruinata itsensä, meillä on vuodesohvakin, ja runsaasti niitä vieraita leluja.

Göteborgissa oli hyvä piha.

Göteborgissa oli hyvä piha.

Paluumatkalla oltiin sitten perhemajoituksessa Berliinissä ja Göteborgissa, ja sekin toimi mainiosti, kiitos isäntäväen joustavuuden. Aikamoista tosiystävyyttä osoittaa se, kun isäntä kuuntelee kolme päivää meidän herkkiksen valitusta siitä, miten asunnossa haisee pahalta (s.o. hiililämmitys on jättänyt ominaishajunsa) ja vielä nukkuu omalla eteismatollaan. Berliinissä oli lastenkin kanssa niin kivaa, että siitä tulee varmasti vielä oma postauksensa.

Berliinissä ei ollut leluja eikä leikkivälineitä, mutta oli maailman ihanin ruohikkomatto. Huomatkaa naistenlehti mun kainalossa, olen juuri siirtymässä sohvalle lepuuttamaan.

Berliinissä ei ollut leluja eikä leikkivälineitä, mutta oli maailman ihanin ruohikkomatto.

2. Vuokramökki leirintäalueella

vuokramökki leirintäalueella

Aamiainen kuistilla. Globalisaation etuja on, että muroistaan tarkalle lapselle löytyy niitä oikeita rinkuloita ihan mistä vain.

Valitsin sopivalla etäisyydellä Tukholmasta olevan kaupungin (Hässleholm) ja rupesin googlaamaan leirintälueita sen läheisyydestä. Skanelaisesta Vittsjöstä löytyi sopiva, pieni leirintäalue järven rannalla, 4 sängyn mökki 60 euroa / yö, ja sähköpostilla tehtyyn varaukseen tuli vahvistus saman illan aikana.

Järvi oli kaunis ja lapset lutasi vedessä vaikkei varsinaista uimarantaa ollutkaan. Mökkimajoitus on muutenkin aika hyvä ratkaisu, sade ei haittaa (onneksi se loppui ennen iltaa) ja lapset voivat aika turvallisesti juoksennella ympäriinsä, ruokaa voi laittaa itse, kaikki mahtuvat nukkumaan ja hinta on tosiaan kohtuullinen.

3. Asuntovaunu leirintäalueella

asuntovaunu

Kuva olisi oikeastaan pitänyt ottaa silloin, kun meidän tavarat oli vaunussa – mitään muuta ei kyllä olisi näkynytkään.

Skanesta oli tarkoitus päästä yhden päivän aikana Saksan puolelle, mutta totesin, että kovin kauas sisämaahan ei päästäisi. Itämeren rannikko houkutteli myös uimismahdollisuuden vuoksi. Mutta niinpä se houkuttelee muitakin, majoituksen etsiminen oli todella työn takana. Netissä olevissa paikoissa oli jäljellä enää joko yksittäisiä kahden hengen huoneita tai sitten hintaa olisi yhdelle yölle tullut reilusti yli sata euroa. Rupesin taas googlaamaan leirintäalueita, mutta niillä monilla oli sivut vain saksaksi (jota mä en teoriassa osaa, käytännössä ymmärrän kyllä kirjoitettuna ”vuokraa asuntovaunu viikonlopuksi” -tyyppiset tekstit) ja useimmissa paikoissa mökit tai vaunut piti vuokrata vähintään kolmeksi päiväksi.

Sitten tärppäsi, Boltenhagenin Regenbogen-ketjuun kuuluvalta leirintäalueelta saattoi vuokrata asuntovaunun myös yhdeksi yöksi kätevästi (saksankielisellä) nettilomakkeella, tosin 100 euron hulppeaan hintaan. Seuraavana päivänä tuli niin pitkä meili saksaksi, että jouduin turvautumaan googleen saadakseni selville, että arvostetun rouvan toivottiin ystävällisesti vahvistavan tekemänsä varauksen maksamalla 30% hinnasta etukäteen tilisiirrolla.

Matka Vittsjöstä Boltenhageniin osoittautui vähän liian pitkäksi, varsinkin kun lapset halusivat aamulla vielä uimaan ennen lähtöä ja Tanskan ja Saksan väliselle lautalle jouduttiin jonottamaan tunnin verran. Viimeiset parikymmentä kilometriä yksi lapsista huusi suoraa huutoa, joten perille saavuttiin hiukan kireissä tunnelmissa. Olin luvannut lapsille, että perille tultua mennään uimaan, oli mikä oli, ja niin mentiin. Laskevan auringon valossa kylpevä ranta ja meressä kiljuvat lapset oli niin ihania, että mulle ne korvasi pitkän päivän, pikkuriikkisen asuntovaunun ja vähän kaukana olevat suihkut.

itämeri saksassa

Iltauinnilla.

Mä en kyllä ihan vakuuttunut asuntovaunuilusta. Tila oli todella pieni, nukkumaan mahtui juuri ja juuri, mutta eipä sitten paljon muuta. Vaunun edessä oli telttakatos, mutta se tuntui muoviselta ja ahdistavalta. Veneessä on toki yhtä ahdasta, mutta siellä siihen on parempi syy ja maisemat on huomattavasti paremmat. Hyvällä säällä vaunuilu varmaan olisi ihan ok, mutta niin olisi telttailukin, sateella taas vaunu toki pitäisi vähän kuivempana, mutta ajatus märistä vaatteista ja kengistä siellä sisällä – uhh. Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

4. Gasthof Saksassa

gasthof saksassa

Gasthof Rode ja sen naapurit.

Saksan sisämaasta me ei oltu varattu majoitusta, ensinnäkään siksi, että en oikein osannut arvioida, kuinka pitkälle voitaisiin päästä, ja toisekseen koska mun kokemuksen mukaan jokaisessa saksalaisessa kylässä on vähintään yksi Gasthof, jossa ravintolan yläkerrassa on pari höyhenpatjoilla varustettua huonetta. Niin nytkin, me käytiin menomatkalla kääntymässä Kastellin kaupungin keskustassa, mutta sieltä hotellin etsiminen rupesi tuntumaan hankalalta, ja niinpä vain syötettiin navigaattoriin lähimmän pikkukylän nimi, ja heti tärppäsi.

Samaan huoneeseen ei kaikki mahduttu, mutta lapset oli ihan tyytyväisiä omassa huoneessaan meidän vieressä, ja niin mekin. Kaikki oli niin puhdasta ja siistiä kuin Saksassa vain voi olla, ravintolassa suositeltiin pfiffelingenejä eri muodoissa, jotka osoittautui kanttarelleiksi, ja huoneen hintaan kuuluvalla aamiaiselle jaksettiin pitkälle yli puolen päivän.

Paluumatkalla oltiin jo täyden kesäsesongin aikaan liikkeellä, ja pysähdys osui suositulle viinialueelle. Niinpä jouduttiin kiertämään kolme toinen toistaan ihanampaa majapaikkaa, jotka oli valitettavan täysiä ennen kuin tärppäsi. Nätti talo ja supersiistit huoneet sielläkin oli, hinta tosin oli matkan kallein 170 yhteensä kahdesta huoneesta.

5. Pikkuhotelli Ranskassa

hotelli ranskassa

Luumuihin ei ylettynyt ikkunasta, mutta kahvilan terassilta kyllä.

Ranskassa me oltiin myös ajateltu luottaa pikkukaupunkien hotellitarjontaan, mutta se on kyllä heikentynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Kaupunkien liepeiltä ja moottoriteiden varsilta löytyy kyllä yllin kyllin halpoja ketjuja (Formule1, Campanile, Ibis jne.) mutta ne on suoraan sanottuna aika ankeita sekä sijainniltaan että olemukseltaan. Halpoja ne on, ja auki 24/24.

No, menomatkalla me todettiin Dolen pikkukaupungin kohdalla (ennen Lyonsia idästä tullessa) että nyt pitäisi pysähtyä, ja lähdettiin etsimään hotellia aseman läheltä, missä niitä yleensä on. Niin tälläkin kertaa, ja kaikenlisäksi Hôtel des Trois Magots tarjosi hienon jugendjulkisivun lisäksi kahdeksallakympillä sviitin, jossa oli kaksi parisänkyä ja vielä matkasänky, joten mahduttiin kaikki nukkumaan mukavasti. Sisustus ei ehkä ollut ihan viimeisen päälle, mutta ikkunasta näkyi naapurin luumupuu, huone oli puhdas ja siisti ja omistaja mukava. Niinpä me päätettiin yöpyä samassa paikassa paluumatkallakin, ja kun hotellin etsimiseen ei tuhlaantunut aikaa, niin ehdittiin kaupungille kävelemään ja syömään hyvin.

Majoitusten hinnat vaihteli siis leirintäaluemökin 60 eurosta gasthofin 170 euroon. Sesongin ulkopuolella pääsisi halvemmalla ja helpommalla, eli suosittelen kyllä kesäkuussa liikkeelle lähtemistä. Ja yhtään pidemmälle matkalle se teltta tai oma asuntovaunu kyllä melkein tarvittaisiin.

p.s. Jos kuvittelet jo nähneesi tämän jutun, et ole täysin väärässä: luonnos karkasi nettiin jo kaksi päivää sitten ja ehti elää omaa elämäänsä ennen kuin mä nappasin sen takaisin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Elämänmuutoksia

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Vanhempainvapaan aikana mä sain idean, ja nyt on tullut aika toteuttaa se.

Mä en ole täällä blogin puolella paljon huudellut työelämästäni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei virallisesti ole ollut sinä aikana kun blogia olen pitänyt. Mä olen koulutukseltani filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja, mutta ennen kaksosten syntymää olin töissä nk. resurssiopettajana yläasteella, eli auttavana käsiparina niissä luokissa ja niiden oppilaiden kanssa, joilla sellaiselle oli tarvetta. Pesti oli kuitenkin määräaikainen, ja vanhempainvapaan loputtua piti keksiä jotain uutta.

Niinpä Leluteekki on nykyään paitsi tämä blogi, myös mun yritykseni Leluteekki Oy, joka rupeaa syksyllä järjestämään lasten ja vanhempien filosofiakahviloita Helsingissä. Leluteekin filosofiakahvilat on harrastus lapselle siinä missä vauvauinti tai muskari. Lasten filosofiakahvilassa 2-6 -vuotiaat kokoontuu kerran viikossa vanhempineen kyselemään, pohtimaan ja ihmettelemään. Jos sä olet lukemassa tätä blogia, niin mun tuskin tarvitsee erityisesti vakuuttaa sulle, että lapset on luonnostaan melkoisen filosofisia, ja filosofiakahvilassa vain annetaan kerrankin aikaa niille kysymyksille ja ajatuksille ja tuupitaan niitä vähän eteenpäin.

Filosofiakahvilassa ei siis luennoida taaperoille mannermaisen filosofian klassikoista, vaan lapsia lähellä olevista aiheista nostetaan esimerkkejä, joiden kautta päästään kiinni niihin Suuriin Kysymyksiin; mitä on olemassa? Kuka minä olen? Mitä voin tietää? Mikä on oikein? Kakkaako kirahvitkin? (tai no, jos jätetään kakkajutut johonkin luonnontiedekerhoon.)

Tää idea lähti tietenkin ihan musta itsestäni. Mä en ole lainkaan objektiivinen tässä asiassa, mutta musta ajattelu on ihmisen hienoimpia taitoja, ja sitä voi ja kannattaa kehittää, ihan pienestä pitäen. Lasten lisäksi mä ajattelin kuitenkin ehkä vielä enemmän niiden vanhempia.

Mä olen ollut yhteensä kuusi vuotta lasten kanssa kotona, ne on olleet hyviä vuosia, ja vaikka muutaman päivän (ja varsinkin iltapäivän tunnit) olisin kernaasti vaihtanut pois, niin mulle kotona oleminen sopi. Mutta varsinkin esikoisen kanssa mä kyllä myös kipeästi kaipasin keskustelukumppaniksi muitakin kuin sen puolitoistavuotiaan. Ja sitten kun muita aikuisia tapasi, niin mä olisin välillä halunnut puhua muustakin kuin siitä, miten meillä nukutaan ja syödään (vaikka nekin keskustelut on ihan älyttömän tärkeitä).

Niinpä Leluteekin filosofiakahvilat ei ole vain lapsille. Mä uskon, että lasten filosofiakahvilaan osallistuminenkin piristää kotivanhemman viikkoa vielä enemmän kuin taaperotanssi tai perhekerho, koska vanhemmat pääsee myös osalliseksi siitä aivojumpasta, ja muihin ryhmäläisiin tutustuu paremmin kuin lasten harrastuksissa yleensä. Mutta lisäksi on myös vanhempien omat filosofiakahvilat. Lapset otetaan toki mukaan, ja niille on oma aktiviteettinsa, jonka on tarkoitus olla niin kiehtova, että ne malttaa jättää vanhempansa käsittelemään aikuisten aiheita. Eli kerran viikossa pääsee puhumaan nukkumisen ja syömisen sijaan elämästä ja maailmasta vähän laajemmin, käyttämään aivojaan ja olemaan aikuinen, ei vain vanhempi. Ja bonuksena tutustuu toisiin vanhempiin, vähän enemmän kuin kenen äiti kukakin on.

Toki myös perhekahvila voi olla paikka filosofisille keskusteluille, mutta mä itse olen sen verran ujo ja hitaasti lämpiävä, että mua auttaa huomattavasti, jos joku muu antaa aiheen ja ohjaa keskustelua, muuten vierähtää aamu jos toinenkin ilman, että mä pääsen edes niihin ”mites teillä nukutaan” -keskusteluihin mukaan. Filosofiakahvila on paikka, johon on helppo tulla puhumaan, ajattelemaan ja tapaamaan ihmisiä.

Miltä kuulostaa? Mä olen itse (tietenkin) innoissani, mutta myös jännittää. Millaista filosofiakahviloissa oikeasti tulee olemaan, osaanko mä pyörittää sitä kaikkea muuta yritykseen liittyvää, ja tuleeko osallistujia niin paljon, että mä saan lapsille haalarit ensi talveksikin.

Ja teille, jotka nyt hihkaisitte innoissanne, että joo! tahtoo mukaan! voin kertoa, että filosofiakahviloita järjestetään Kulosaaressa Mommy&Me:ssa maanantaisin klo 9.30-10.30 lapsille, 10.30-11.30 vanhemmille ja tiistaisin klo 16.30-17.30 lapsille, ja Töölössä International Bookshop Arkadiassa torstaisin klo 15-16 vanhemmille ja 16-17 lapsille – ja niihin voi ilmoittautua vaikka heti, mulle suoraan sähköpostilla ( emilia.lehtinen@elisanet.fi ). Hinta on 57 euroa/kk (sis. 24% alv.) Perjantaina 15.8. Mommy&Me:ssa on avoimien ovien päivät, jonne filosofiakahvilaa voi myös tulla kokeilemaan. Sähköpostitse voi myös kysellä lisätietoja, ja kunhan Leluteekin nettisivut aukeaa, niin sitä kautta voi ilmoittautua tietysti myös. Ja lisää paikkoja ja aikoja varmistuu elokuun alussa.

Ja tämä on yksi harvoista mainoksista, joita aiheesta tulee olemaan täällä blogin puolella (meinasin sanoa, että ensimmäinen ja viimeinen, mutta ihan ehkä vielä uskalla luvata). Leluteekki-blogi muuttaa kyllä tulevien nettisivujen alaisuuteen, mutta sisältö pysyy samana – tai no, muuttuu sitä mukaa kun minä itse, mun äitiys ja elämä muuttuu. Mutta blogiin ei ole tulossa sellaisia ”keskiviikon ryhmässä vielä kolme paikkaa vapaana” -tyyppisiä postauksia. Toki mä toivon, että filosofiakahvilat tarjoaa ajatuksen aihetta tännekin, ja varmasti tämä otsikon lupaama elämänmuutos antaa kirjoitettavaa myös äitiyden ja yrittäjyyden yhdistämisestä, mutta mä olen itse niin tykästynyt tähän tällaisenaan, että haluan jatkaa samaan tyyliin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

p.s. Koululaisille on myös omat filosofiakahvilansa, ensi syksynä ne on tarjolla ainakin Töölön ala-asteella ja Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa.

 

Autobahn, ich liebe dich

autolla eurooppaan0 km

Minä: ”Mihin suuntaan mä nyt lähden tästä? Onks se laite päällä, miksei se sano mitään?”

Mies: ”Samaan suuntaan ku eilen, rupeat vaan ajamaan, niin se menee päälle.”

Minä: ”Enhän mä nyt samaan suuntaan voi lähteä, mehän joudutaan ties minne, eikö mun pitäisi päästä takaisin sille samalle moottoritielle? Eli mä lähden tonne, mistä me tultiin eilen?”

Mies: ”Niin.”

Takapenkki: ”Tomaatteja, tomaatteja, tomaatteja. Päärynöitä, päärynöitä, päärynöitä. Maisseja, maisseja, maisseja. Perunoita, perunointa, perunoita. Kurkkuja, kurkkuja, kurkkuja. Sipulita, sipulita, sipulita. Paprikoja, paprikoja, paprikoja.”

Navigaattori: ”Au prochain rondpoint, prenez la deuxième sortie à gauche, puis, prenez l’autoroute.”

Minä: ”Mitä se sanoi?”

Takapenkki: ”Nyt on mun vuoro laulaa! Tomaatteja, tomaatteja, tomaatteja. Päärynöitä, päärynöitä, päärynöitä. Kurkkuja, kurkkuja, kurkkuja.”

Mies: ”Tonne Baseliin päin. Seuraavasta.”

Navigaattori: ”Prenez la sortie, puis, prenez l’autoroute.”

Takapenkki: ”Perunoita, perunoita, perunoita. Tomaatteja, tomaatteja, tomaatteja. Porkkanoita, porkkanoita, porkkanoita.”

Minä: ”Ehkä sä voisit laittaa niille videon. Eiks Basel ole Sveitsissä, ei kai me sinne mennä?”

 17 km

Tabletti: ”Le dauphin émets des ultrasons à l’aide d’un organe que l’on appelle le sonar qui se situe audessus de son rostre.

Minä: ”Vieläkö tässä on joku rajoitus?”

Mies: ”Mitä? Odota. Ei ole, no limit.”

Minä: ”No sitten mennään. Oho.”

Mies: ”Hmmm?”

Minä: ”Ei tää jaksa, täs on ylämäki. Kattokaas hei maisemia, täällä on tällaisia hienoja vuoria. Mikä vuoristo tää on?”

Mies: ”Hmmm.”

Takapenkki: ”Ei ole vuoria, ihan tyhmiä. Minulla on korvat tukossa.”

Minä: ”No just siksi kun on vuoria, niin menee korvat lukkoon. Äsken mentiin ylös, nyt mennään taas alaspäin.”

84 km

Ohitan punaisen auton. Ohitan harmaan auton. Ohitan polkupyöriä kuskaavan auton. Ohitan pienen auton. Ohitan asuntovaunua vetävän auton. Valkoinen auto ohittaa meidät. Ohitan hevoskuljetusauton. Ohitan tummansinisen auton. Tummansinen auto ohittaa meidät. Ohitan matkailuauton. Ohitan toisen matkailuauton. Ohitan italialaisen rekan. Ohitan harmaan auton.

154 km

Tabletti: ”Dans les eaux entourant l’île de Porcro, la posédonie pousse en épaisse tapis que l’on appelle la matte.”

Minä: ”Voi hyvää päivää, mitä iloa tästä moottoritiestä on.”

Mies: ”Hmm?”

Minä: ”Taas tietöitä, me mennään kuuttakymppiä.”

Takapenkki: ”Missä me ollaan? Ollaanko Ranskassa?”

Minä: ”Ei olla enää, nyt ollaan Saksassa koko päivä. Onkohan tää sellainen natsien rakentama tie?”

Mies: ”Jos se kestää, niin se on natsien tekemä.”

Minä: ”No nyt ne ainakin korjaa sitä, että ei sekään loputtomiin kestänyt.”

273 km

Minä: ”Kohta voitaisiin pysähtyä. Käydäänkö me kaupassa vai mennään johonkin syömään?”

Mies: ”Katsotaan nyt ensin, mitä siellä on.”

Takapenkki: ”Pissahätä!”

Minä: ”Joo ihan kohta pysähdytään, ihan vähän aikaa vielä odotat. Voitko kattoa, mitä tuolla seuraavassa liittymässä on, ettei se ole mikään iso kaupunki?”

Tabletti: ”En automne, on dirait que les arbres sont tristes de perdre leurs feuilles. Mais non!”

Mies: ”Mene sinne vaan.”

Minä: ”Siis nyt seuraavasta käännyn? Tästä näin?”

Navigaattori: ”Faites demi-tour dés que possible. Faites demi-tour dés que possible.”

 

Ja niin edelleen, vielä 382 km.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

 

 

 

 

 

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Kirjoista joita luen

americanahMies aina välillä kysyy epäuskoisena, kuinka monta kirjaa mä oikein luen viikossa. Se on koodikieltä, joka tarkoittaa, että miksi viikon puhtaat pyykit on edelleen kylpyhuoneessa yhtenä kasana eikä meidän kaapeissa.* Oikeasti mä en kyllä edes lue niin kamalan paljon, netissä roikkuminen on vähentänyt sitä melkoisesti. Mutta luen mä blogien ja Facebook-päivitysten lisäksi edelleeen romaanejakin. (Tietääkö joku muuten, onko ensimmäinen Facebook-päivityksistä koostuva kirja ilmestynyt? Mä odotan mielenkiinnolla.)

Blogin pitämisen aloitettuani mä olen välillä miettinyt, pitäisikö aloittaa myös kirjablogi. Lukukokemusten jakaminen on aina antoisaa. Mulle käy myös niin, että mä helposti luen kirjat vähän ahmimalla ja unohdan niistä suurimman osan saman tien, jos en merkkaa niitä johonkin.

Tässä kolmenkymmenen vuoden aikana mä olen kokeillut muutamaa tapaa kirjata muistiin lukemiani kirjoja. Koulusta saatiin joskus sellainen kirjatornimoniste, johon oli tarkoitus kerätä sata lukemaansa kirjaa. Jaksoinkohan mä kirjata kymmenen. Päiväkirjoihin mä olen usein kirjoittanut, mitä olen sillä hetkellä lukemassa, mutta en jaksa itselleni kirjoittaa niistä mitään kovin pitkiä avautumisia.

Bookcrossingista mä innostuin tosi paljon joskus kymmenen vuotta sitten, ja paitsi piilottelin kirjoja, myös kirjoitin profiiliini arvostelun kaikesta lukemastani. Sitten sekin jäi. Nyt keksin, että Instagramissa voi pitää myös kirjat muistissa. #kirjapäiväkirjat2014 -hashtagilla löytyy siis mun (ja muutaman muunkin) tänä vuonna lukemia kirjoja. On kiva katsoa, millaiset tyypit on lukeneet saman kirjan, ja mitä ne siitä on kirjoittaneet, vaikka se olisikin vain pari sanaa (tosin mun pitäisi varmaan kirjoittaa kommentit kirjan kielellä, jotta niistä olisi enemmän iloa muille).

Ongelma tietysti on siinä, että kirjan tiivistäminen pariin sanaan johtaa siihen, että aika paljon jää sanomatta. Nytkin huomasin vasta postattuani Chimamanda Ngozi Adichien Americanah – romaanin kuvan, että en sanonut sanaakaan siitä, että kirja kertoo paljon myös siirtolaisuudesta, ja että yksi sen teemoista on sattuman merkitys elämässä. Sen lisäksi, että kirjassa pohditaan rotua ja rasismia Amerikassa, ja siinä on herkullisia yksityiskohtia afrotukan hoidosta ja nigerialaisten uusrikkaiden elämästä – ja päähenkilö on vielä bloggaaja. No, mutta nythän se tuli sanottua.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että mieshän siis hoitaa valtaosan ruoanlaitosta, eikä mun sen suhteen tarvitse ihmetellä, kuinka monta shakkipeliä se oikein pelaa viikossa.