Kahden kulttuurin juhannus

Kaupunkijuhannukset on musta ihania. Helsinki on hiljainen, vehreä ja kaunis (tosin ei enää ollenkaan niin hiljainen kuin mun lapsuuden kaupunkijuhannuksina, tai vielä kymmenen vuotta sitten). Mutta lapsille mä olin ajatellut tarjota jotain juhannusperinteitäkin, kun nyt kerran oltiin Suomessa juhannusta viettämässä (ranskalainen juhannus kun ei ole kovin kummoinen). Mutta ei tullut mieleen muistuttaa miehelle, että Suomessa juhlapyhät on tapana viettää aattona. Muutenkin suunnitelmia olisi ehkä voinut hioa yhdessä, lopputulos juhannusaatosta oli nimittäin seuraavanlainen.

Mun suunnitelma juhannusaatoksi (tästä eteenpäin Emilian Suunnitelma, eli ES)

Miehen suunnitelma juhannusaatoksi (tästä eteenpäin MIehen Suunnitelma eli MS)

MItä oikeasti tapahtui (tästä eteenpäin Todellisuuden Tapahtumat eli TT)

Tässä vaiheessa olin ajatellut herätä. Todellisuudessa tässä vaiheessa lähdettiin jo liikkeelle.

Tässä vaiheessa olin ajatellut herätä. Todellisuudessa tässä vaiheessa lähdettiin jo liikkeelle.

7.30 Herätys (ES)

8.00 Herätys (MS)

6.00 Lapset heräävät (TT)

9.00 Mies ja lapset Hakaniemeen ruokaostoksille ja miehen töissä käymään. Minä käyn lenkillä ja suihkussa, imuroin ja moppaan lattiat, siivoan lastenhuoneen, ripustan pyykit ja järjestän puhtaat paikalleen, puran kaikkialle kertyneet kassit ja teen pari tuntia työhommia (myönnetään, tähän selvästi liittyi joku aika-avaruuden taivutusoperaatio) (ES)

9.00 Mies ja lapset Hakaniemeen ruokaostoksille ja päiväksi miehen töihin rakentamaan kolme lentävää autoa (MS)

7.30 Mies ja lapset Hakaniemeen ruokaostoksille ja miehen töihin rakentamaan yksi auto, jolla on siivet. Emilia käy lenkillä ja suihkussa, purkaa kassit, siivoaa lastenhuoneen ja tekee hetken työhommia. (TT)

Iloiset juhannuksen viettäjät ratikassa. Ei ole ruuhkaa.

Iloiset juhannuksen viettäjät ratikassa. Ei ole ruuhkaa.

 

Lentoautotehdas käyntiin.

Lentoautotehdas käyntiin.

11.30 Mies ja lapset tulee kotiin, lounas graavikalasta ja uusista perunoista. Nuorimmaiset päiväunille. Muut rentoutuvat pari tuntia. (ES)

12.00 Mies ja lapset käy pizzalla. Sen jälkeen takaisin töihin lentävien autojen kimppuun. Päiväunet jätetään väliin. Emilia tekee kotona omiaan ja leipoo siinä ohessa quichen illalliseksi. (MS)

12.30 Emilia soittaa ja ihmettelee mitä muu perhe puuhaa lounasaikaan. Puhelimitse käydään lyhyt kulttuurien välinen dialogi juhannuksen ja päiväunien merkityksestä ja viettotavoista. Emilia ottaa auton alle ja ajaa tapaamaan muuta perhettä. Toiselle kaksosista pyydetyt vaihtohousut unohtuvat kiihtyneessä mielentilassa. Perhe siirtyy Hämeentiellä auki sinnittelevään pizzeriaan. Yhdellä lapsista on alaosansa verhona ylösalaisin käännetty t-paita, josta on kurottu ylimääräisiä aukkoja teipillä kiinni. Autiolla Hämeentiellä ja intialaisessa pizzeriassa tämä ei hämmästytä ketään. (TT)

14.15 Nuorimmaiset pääsevät kotiin päiväunille. Emilia aloittaa quichen leipomisen. (TT)

Siivekäs auto on valmis.

Siivekäs auto on valmis.

15.00 Nopea välipala ja lähtö Mustasaaren juhannusjuhlaan. Lasten juhlaohjelmaa ja makkaran syömistä. (ES)

16.30 Nuorimmaiset herätetään päiväunilta. Toinen nousee niin sanotusti väärällä jalalla ja huutaa suoraa huutoa seuraavat 55 minuuttia. Rauhoitteluyritysten epäonnistuttua vanhemmat istuvat lamaantuneina lukemassa tahoillaan. Sen jälkeen lapset katsovat ”Kalastusmestari” -ohjelman tabletilta. (TT)

18.00 Emilia tulee hakemaan muun perheen ja ostokset miehen töistä autolla. Kotona syödään quiche. (MS)

19.00 Kokko Mustasaaressa. Ihana yhteinen kokemus koko perheelle. Kotiin hyvissä ajoin, lapset nukkumaan ja romanttinen juhannusilta. (ES)

18.00 Kierros pyöräilyä tihkusateessa autiossa leikkipuistossa. Pohdintaa, kannattaisiko jotain kokkoa vielä lähteä katsomaan. (TT)

Juhannustanssit

Juhannustanssit

19.30 Mies sytyttää grilliin tulen ja kattaa pöytään quichen ja salaatin lisäksi kulhollisen vettä: ”kokko ja vettä.” Perhe tanssii Katri Helenan tahtiin. Ruokailun aikana ehditään kuunnella myös Meiju Suvasta ja Ylitalon Tarjaa. Toinen kaksosista ei koske pääruokaan ja syö jälkiruokajäätelöstäänkin vain puolet. Perheen naiset käyvät keräämässä seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle, nuorin ei tosin kestä puhumatta. (TT)

Seitsemän erilaista kukkaa löytyi 50 metrin säteeltä kotiovesta. Pasilassa.

Seitsemän erilaista kukkaa löytyi 50 metrin säteeltä kotiovesta. Pasilassa.

21.30 Yliväsyneet lapset laitetaan nukkumaan. Väsyneimmän kuumemittari näyttää 38,5. Diagnoosi: vesirokko.

Mutta ihan mukavaahan meillä oli. Eikä vesirokkodiagnoosikaan vielä ole varmistunut. Mites teidän juhannus sujui?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Vauvan hoito ranskalaisittain

sophie la girafe

Kukas se sieltä lelukorista kurkistaa? Yksi meidän talouden kolmesta hyvin palvelleesta sophiesta.

”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirjassa, josta mä taannoin kirjoitin ei kommentoitu mitenkään ranskalaisia vauvatarvikkeita. Se on musta kuitenkin myös mielenkiintoista, koska vauvatarvikkeet kertoo paljon myös siitä, miten vauvan hoito on ajateltu. Yksi hyvä puoli ranskalaisilla vauvafoorumeilla roikkumisessa on ollut, että mä olen kohtuullisen hyvin perillä siitä, mitkä on ne vauvan tarvikkeet, jotka jokaisella itseään kunnioittavalla ranskalaisvauvalla on oltava. Vauvavuoden jouluna esikoinen sai Ranskasta lahjaksi tietenkin Sophie la Girafe -vauvalelun, ja vaikka kumikirahvista ei Suomessa (tai Amerikassa) oltu vuonna 2006 vielä kuultukaan, niin mä tiesin että kyllä, tällainen kuuluu olla, jotta vauvasta kasvaa ranskalainen.

Lahjalista vastasyntyneelle

Ranskassahan vauvoja ei kasteta ollenkaan niin yleisesti kuin Suomessa, ja nekin jotka kastetaan, saa kasteen usein vasta myöhemmin, esim. 1-vuotiaina. Mun kymmenen nettitutun äidin porukasta kahden lapset on kastettu katolisiksi, mikä tuntuu vastaavan suunnilleen kansallista keskiarvoa, vaikka mulla ei mitään tilastoja olekaan. Muillekaan ei yleensä järjestetä nimiäisiä, kun nimi on päätetty jo raskausaikana ja pitää ilmoittaa maistraattiin kolmen päivän sisällä syntymästä, mutta se ei tarkoita, etteikö vauvat saisi lahjoja.

Tosi yleistä on, että vanhemmat tekee lahjalistan, samalla tavalla kuin häihin, josta sitten ilmoitetaan kaikille sukulaisille ja ystäville samalla kun lähetetään vauvan syntymästä kertovat kuvalliset kortit, faire-part. Googlaamalla ”faire-part de naissance” löytyy esimerkkejä korteista, monet näkee tosi paljon vaivaa niiden eteen, ja niissä on usein joku sanallinen tai kuvallinen vitsi. Aika monet myös keräilee niitä ainakin päätellen siitä, että mä saan säännöllisesti vauvafoorumini tuntemattomilta jäseniltä pyyntöjä saada meidän kaksosten faire-part kokoelmaansa. No, mähän en tietenkään moisia ole saanut aikaiseksi (olin vähän ajatellut, mutta esikoisen ennenaikaisuuden takia se jäi ekalla kierroksella ja kakosten syntyessä oli sitten muutakin puuhaa), mutta mä olen onneksi voinut selittää saamattomuuteni sillä, että tämä ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin.

No, sille lahjalistalle voi sitten laittaa kaiken, mitä vauvalle tarvitaan, turvakaukalosta kuumemittariin, eli se toimii sellaisena ”mitä vauva tarvitsee” -listana. Joitain juttuja tietysti voisi hankkia jo mielellään ennen syntymää (niin kuin sen turvakaukalon), mutta Ranskassa vauvaa on tapana tulla katsomaan usein jo sairaalaan ja viimeistään parin ensimmäisen viikon aikana, joten suurin osa tarvikkeista ehtii hyvin lahjoinakin. Ja äitiyspakkausta siellä ei ole, joten muovitetut froteet ja hiusharjatkin on ostettava itse, joten listalle tosiaan on käyttöä. Synnytyssairaaloissa ei myöskään yleensä ole vauvalle vaatteita, vaan  ne pitää tuoda itse, ja jotkut (yksityiset) sairaalat olettaa potilaan tuovan mukanaan aika lailla kaiken, terveyssiteistä ja vessapaperista alkaen. Täällä Suomessahan synnytykseen lähtiessä riittää, kun on tukka hyvin, sairaalakassi on sitten ihan bonusta.

Meidän ranskalaiset vauvatarvikkeet

Yksi asia, minkä mä opin ranskalaisista vauvalehdistä jo vauvakuumeen ensi oireissa, oli se, että Ranskassa kaikki vauvat nukkuu unipussissa. Siellä oli 2000-luvun alkuvuosina tosi isot kampanjat kätkytkuolemien ehkäisemiseksi, ja se oppi, joka meni perille oli, että vauvojen pitää nukkua ehdottomasti selällään ja ehdottomasti ilman peittoa, unipussissa. Esikoisellekin hankittiin siis unipussi, mutta se ei siinä ikinä viihtynyt, ja keskoskaapissa sitä oli nukutettu lähinnä mahallaan ja kyljellään, joten selällään nukkumisesta tingittiin vähän kotonakin. Kaksosille mä kuitenkin tilasin tosi söpöt unipussit Ranskasta,* ja ne osoittautui hyväksi hankinnaksi, koska vauvoja piti siirrellä syötöille meidän sänkyyn ja takaisin omaansa, ja pusseissa niiden lämpötila pysyi mukavasti samana koko ajan, eikä ne havahtuneet siirtelyyn.

Toinen hankinta, minkä mä olen oppinut ranskalaisäitien vauvalahjalistoilta, on Babycook, vauvansoseiden tekemiseen tarkoitettu yleiskone. Kuulostaa maailman turhimmalta vehkeeltä, ja esikoisen mä ruokinkin kattilan ja sauvasekoittimen (ja K-kaupan Hipp-purkkihyllyn) avulla. Kaksosia odottaessa ajattelin kuitenkin, että kaikki mahdollinen arjen helpotus on paikallaan, ja mun ranskalainen äitiryhmäni ylisti babycookejaan niin kovaäänisesti (tosin yksi oli pitäytynyt sauvasekoittimessa, ja oli siihen ihan tyytyväinen), että mä pyysin äitiäni tuomaan Brysselistä sellaisen kaksosille joululahjaksi.

Babycook oli hyvä hankinta, mä tein käytännössä kaikki soseet itse, alussa myös hedelmäsoseet, ja kun kahdelle vauvalle tarjoaa luomua, niin rahansäästökin oli jo melkoinen, puhumattakaan siitä lasipurkkivuoresta, joka vältettiin. Vehje toimii siis niin, että soseainekset pilkotaan karkeasti ja laitetaan laitteen höyrytyskoriin, kaadetaan vedet sisään, se höyryttää kaiken valmiiksi, kaadetaan ainekset korista kulhon pohjalle ja surautetaan soseeksi. Höyrytystä voi sitten käyttää myös ruoan lämmittämiseen tai sulattamiseen pakkasesta. Ranskalaisia vauvanruokia mä kyllä varmaan käsittelen vielä myöhemmin.

Turhakkeita

Se, mitä mä en ole ranskalaisesta vauvanhoidosta ottanut meille käyttöön, on niiden tapa hoitaa vauvojen hampaiden saamista. Siihen on kaksi konstia: meripihkahelmet ja homeopaattiset chamomilla-tipat. Jo parikuisille vauvoille laitetaan kaulaan meripihkahelminauha, jonka teho perustuu meripihkan ihon läpi välittämiin negatiivisiin ioneihin, jotka auttaa mm. hammasvaivoihin ja rauhoittaa vauvaa yleensäkin. Uskoo ken tahtoo, mutta pari vuotta sitten Ranskan lastenlääkäriliitto oli sitä mieltä, että nauhat pitäisi kieltää, koska kuristumistapausten määrä oli liian suuri placebo-efektin hyötyyn nähden. Toinen konsti on sitten homeopatia, jota Ranskassa muutenkin käytetään paljon, ja josta saa paikalliset kela-korvaukset lääketieteellisten hoitojen tapaan. Vesitipoista ei ilmeisesti ole vauvoille haittaakaan, ja placebo-efekti tuntuu olevan melkoinen. Jos itse uskoisin tähän, niin olisihan se vauvoille ollut terveellisempää kuin meillä käytössä ollut paracetamol.

On meillä kyllä jätetty välistä myös vauvojen hajuvesi ja neuvolakortin irtopäälliset (tai Ranskassa ne tietenkin on perheen käyttämän lastenlääkärin ”terveysvihkon” päälliset). Kylpyamme meidän vauvoilla on ollut, mutta en ole foorumilla ikinä kehdannut tunnustaa, että jokailtaisen rituaalisen kylvyn sijasta meidän lapsia on kylvetetty yleensä silloin kun ovat vaikuttaneet likaisilta. Näinköhän meidän lapsista koskaan tuleekaan kunnon ranskalaisia?

Onko teillä kokemusta vauvatarvikkeista ja -hankinnoista jossain toisessa maassa? Musta nämä on tosi mielenkiintoisia, koska ne kertoo aika paljon siitä kulttuurista, ja pistää omia ajatuksia perspektiiviin: mitä kaikkea on ”pakko” hankkia ja miksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

* Mä olen tilannut unipussien lisäksi esim. 44-senttisiä (ja pienempiä) vauvanvaatteita ja äitiysvaatteita Kiabista. Toimituskulut Suomeen näyttää nousseen sitten viime näkemän, mutta heinä- ja tammikuun alennusmyynnit on niin hurjat (usein -70%), että se on silti aika edullista. Laatu on ihan ok, vertaisin ehkä Lindexiin.

 

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Kaksikielisyys ja lastenkirjat

kirjahylly pic

Kirjahyllyissä on ranskankieliset ja suomenkieliset kirjat omilla hyllyillään, niin pientenkin on helppo valita luettavaa oikealla kielellä.

Kaikki varmasti tietää, että on monta hyvää syytä lukea lapselle; kaksikielisyys tarjoaa syitä kaksinkertaisesti. Tämä juttu on osa Sinisen keskitien Blogien lastenkirjaviikkoa, jossa meneillään on myös lastenkirja-arvonta.

Useinhan kuulee sanottavan, että kaksikielinen lapsi oppii puhumaan yksikielisiä hitaammin, mutta tämä ei välttämättä pidä paikkansa; mä olen lukenut myös tutkimusta, jossa todettiin, että nämä tulokset on yleensä saatu, kun on mitattu lasten kielitaitoa yhdellä kielellä, eli esim. puolet sanavarastosta on saattanut yksikieliseltä tutkijalta jäädä laskematta.* Lapsen kielen oppiminen etenee omaan tahtiinsa, toiset kaksikieliset puhuu myöhään, toiset aikaisin, mutta lapselle lukeminen on joka tapauksessa hyväksi.

Lukiessa lapsen kielitaju kehittyy: lukeminen opettaa sanastoa, lauserakenteita, ääntämistä, aksenttia ja kielen rytmiä. Meillä molemmat vanhemmat lukee ääneen periaatteessa vain omalla kielellään, minä suomeksi ja mies ranskaksi. Tosin välillä mä tingin tästä, ja luen lapsille ranskaksi, esimerkiksi jos kirja on tosi suosittu, mutta hankala tulkata suomeksi, tai jos jostain syystä ranskan puhumisessa on tullut kovasti taukoa (esim. kun ollaan viikko kotona kipeinä ja mies iltoja töissä). Mä osaan ranskaa hyvin, mutta kyllä esikoinen jo erottaa mun aksentin vaikkei se suomalaiseen korvaan välttämättä kuulukaan. Ennen mä ajattelin, että en halua lasten oppivan mun aksenttia, mutta nykyään ajattelen, että sehän on vain yksi aksentti, jonka lapset kuulee muiden joukossa, joten eipä se haittaa.

Kirjat välittää myös kulttuuria: mistä aiheista kirjoitetaan ja miten, miltä asiat näyttää kuvissa. Kun ranskalainen Lou on ensin sanonut ei kaikkeen ja kiukutellut aikansa ja rauhoittuu lopulta äidin sylissä, äiti antaa Loulle sokeripalan maidon kanssa. Kuvasanakirjasta löytyvät niin loppiaiskakku, 3-vuotiaiden ensimmäiset koulureput kuin koulussa syötävät kolme ruokalajiakin. Ja ranskalaisissa satukirjoissa vaanii susi.

Lastenkirjat ovat myös lasten omaa kulttuuriperintöä ja ne luo sukupolvikokemuksia – ja toisaalta sukupolvet ylittäviä kokemuksia. Mies on esikoisen kanssa lukenut jo monta vuotta Tinttejä ja Asterixeja, ja vaikka mäkin olen niitä toki lukenut lapsuudessani, niin jätän ne nyt suosiolla noille ranskalaisille. Nykyään esikoinen tykkää jo itsekin lukea Asterixeja ja myös muita sarjakuvia ranskaksi. Eikä kai enää missään ajatella, että sarjakuvien lukeminen olisi jotenkin huonompaa lukemista. (Mulla on kaksikielisyydestä Pinterest-taulu, josta löytyy myös artikkeli siitä, miksi kaksikielisille lapsille sarjakuvat on oikein mainiota luettavaa.)

Meillä on onnea siinä, että molemmat kotikielet on kieliä, joilla löytyy runsaasti laadukkaita lastenkirjoja. Ranskankielisiä lastenkirjoja on hyllyllinen kaupunginkirjastossakin, ja mitä mä olen katsonut, niin pääkirjastosta löytyy kyllä lastenkirjoja vaikka millä muillakin kielillä. Enimmäkseen meillä luetaan kuitenkin omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Kirjat on Ranskassa halvempia kuin Suomessa, joten niitä on helppo ostaa, me tuodaan niitä aina lomilta mukana ja kirjoja saadaan paljon myös lahjaksi. Anoppi kerää lastenkirjoja myös kirppareilta ja kirjastojen poistomyynneistä; anoppilasta löytyy kirjaimellisesti yksi sivukirjastollinen lastenkirjoja. Lapset saa joka viikko lainata ranskankielisiä kirjoja myös koulujensa kirjastoista, joten usein luettavaa on itse asiassa enemmän kuin ehditään lukea.

Lukeminen on ennen kaikkea hauskaa; yhteinen kokemus, jonka lapsi ja aikuinen jakaa. Siksikin musta on niin tärkeää, että meillä luetaan kahdella kielellä, molempien vanhempien kanssa.

Luetaanko teillä muilla kielillä kuin suomeksi?

*Barbara Abdelilah-Bauer: ”Le défi des enfants bilingues”. Mainio kirja, jonka on kirjoittanut kielitieteilijä ja kolmikielisen perheen äiti. Löytyy myös saksaksi, italiaksi ja espanjaksi käännettynä ja ranskaksi samalta tekijältä hyvinkin käytännönläheinen ”Guide à l’usage des parents d’enfants bilingues”.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Rakkaalla äidillä on monta nimeä

äiti tuu ikkunaan”Emila! Emila!” Lastenhuoneesta kuuluu vaativa huuto. ”Saako jo herätä?”

Meidän lapset siis kutsuu mua etunimeltä (joskaan nuorimmaiset ei vielä selviä viimeisestä tavuta ihan oikein). Mutta mulla on ollut myös aika monta muuta nimeä.

Mä itse kutsuin (ja kutsun edelleen) vanhempiani lempinimillä parivuotiaasta, samoin isoäitejäni mä kutsuin etunimillä. Kavereiden äidit oli kaikki Äitejä, ja ”Äiti tuu ikkunaan” -huutoon piti aina lisätä se ”täällä huutaa…” (vaikka meitä olisi ollut koko kööri avittamassa, kun kuudetta kerrosta ylemmäs ei huuto meinannut kuulua. Me asuttiin ykkösessä ja mun ei tarvinnut huutaa, joten siinä ei etunimen käytöstä ollut hyötyä.)

Esikoista odottaessa mä ajattelinkin, että mulle luontevinta olisi, että lapsi kutsuisi mua etunimellä, niin kuin nyt muutkin ihmiset. ”Äiti on tässä, odota niin äiti antaa, tulepa tänne äidin luo” -puhe tuntui musta tosi vieraalta, ja mä puhuin vauvalle itsestäni ensimmäisessä persoonassa, niin kuin nyt muillekin ihmisille. Niinpä esikoisen ensimmäinen sana ei suinkaan ollut äiti, vaan meidän koiran nimi, Önne.

Maman

Me oltiin isäkuukausi Ranskassa esikoisen ollessa puolitoistavuotias, ja miehen lisäksi siellä kaikki muutkin kutsui mua lapselle puhuessaan nimellä Maman. Lapsi itse puhui noin viisi sanaa, mutta loman aikana niitä tuli lisää, ja yksi oli Maman. Se kuulosti oikeastaan aika kivalta, ja niinpä mä otin sen itsekin käyttöön. Taaperotapaamisissa en sekoittunut muihin äiti-kutsuihin, kun olin Maman.

Äiti

Parivuotiaana lapsi kuitenkin sitten hoksasi, että mä olenkin Äiti, ja rupesi käyttämään sitä nimitystä. Mä totesin, että sekin kuulosti oikeastaan aika kivalta, kyllähän mä olen sen äiti. Niinpä kun kaksoset syntyi, mä esittelin itseni niille äitinä, ja käytin jo ihan sujuvasti kolmatta persoonaa itsestäni puhuessani: ”Odota kulta ihan hetki, äiti on tässä, äiti vaan nostaa tän veljen tästä pöydältä ensin pois.”

Äiti-Maman

Mies tietenkin sanoi lapsille edelleen Maman mua tarkoittaessaan. Fiksut lapset rupesikin aika nopeasti käyttämään nimitystä Äiti-Maman, noin niin kuin varmuuden vuoksi, ei ainakaan jää kenellekään epäselväksi, kenestä puhutaan.

Emilia

Mä oletin, että esikoisen mennessä ranskalaiseen kouluun Äiti ehkä vaihtuisi taas ranskalaiseen muotoon Maman. No näin ei käynyt, vaan 3-vuotiaana lapsi rupesi kutsumaan mua etunimeltä ihan oma-aloitteisesti. Eikä siihen vaikuttanut sekään, miten mä höpötin äidistä vauvoille, eikä niiden Äiti-Maman -huudot. Ja koska nuorimmaiset tietenkin ottaa kaikessa mallia esikoisesta, niin aika pian niiltäkin rupesi kuulumaan erilaisia versioita Emiliasta. Vielä joskus Äiti lipsahtaa pienten puheeseen, mutta aika harvoin enää.

Musta se tuntuu ihan mukavalta. Oikeastaan vain silloin, kun läsnä on tuntemattomia ihmisiä, mä tulen ajatelleeksi, että kuulostaa ihan siltä kuin mä olisin lapsille jotain muuta kuin äiti; hoitaja, täti tai vaikka äitipuoli. Mutta ei nimi äitiä pahenna, ja Emiliahan mä olen, ja se että lapset kutsuu mua etunimeltä on meidän juttu.

Millä nimellä lapset kutsuu sua, oletko Äiti vai onko teillä joku lempinimi käytössä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kulttuurishokki

joulu ranskassa

Jotain outoa, jotain tuttua, jotain sinistä…

Tuleeko sulle kulttuurishokki anoppilassa kyläillessä? Että kaikki tuntuu tarpeettoman kummalliselta ja ärsyttävältä? Onko niiden pakko tehdä noin ja eikö nyt tätäkään asiaa vieläkään ole saatu toimimaan?

Sitä kuvittelelisi, että kun palaa maahan, jossa on asunutkin pari vuotta ja käynyt säännöllisesti pitkillä lomilla viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan, niin solahtaisi vain siihen tuttuun vaikka vieraaseen takaisin. Mutta aina kun me tullaan Ranskaan appivanhempien luo, mä solahdankin suoraan kulttuurishokin toiseen vaiheeseen, eli siihen, että kaikki mahdollinen ärsyttää ja kyllä Suomessa sentään on kunnolliset jalkakäytävät ja ihmiset ymmärtää ottaa kengät jalasta sisällä. Sitten kuluu pari päivää (ja mä saan ehkä nukuttua kunnolla) ja kaikki onkin taas ihan ok, ja korkeintaan viehättävän eksoottista.

Mä epäilen, että tää ei siis johdu pelkästä Ranskasta, vaan kulttuurishokki tulee siitä toisen perheen kulttuuriin sujahtamisesta, ja mulle kävisi näin vaikka anoppila olisi Kannelmäessä. Niilläkin olisi varmasti kummallisia ja ärsyttäviä tapoja, varmaan menisivät joulusaunaan ihan väärään aikaan ja sen lonksuvan ovenkahvankin olisivat jättäneet korjaamatta.

Tätä taatusti korostaa se, että mä olen temperamentiltani hitaasti lämpiävä, ja mieluiten käyttäytysin niin kuin se meidän lapsista muutosvastarintaisin: heittäytyisin lattialle huutamaan kunnes joku luotettava henkilö onnistuu vakuuttamaan mut siitä että tässä ihan väärän näköisessä sängyssä ihan oudossa huoneessa ihan kummalliseen aikaan voi kuitenkin nukkua.

Miten on, oletko huomannut kulttuurishokin oireita anoppilassa kyläillessäsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Oi maamme

itsenäisyys picEsikoisella oli eilen aamulla koulussa ollut lipunnosto itsenäisyyspäivän kunniaksi, ja se oli kuulemma ainoa, joka ei osannut Maamme-laulua. Eihän se raukka ole sitä ranskalaisessa koulussa oppinut. Mulla rupesi heti päässä soimaan Maammen lisäksi myös Siniristilippumme, jota meidän ala-asteella lipunnostossa laulettiin. ”Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin!”

Mä heräsin samalla miettimään, mitä mä oikeastaan haluaisin lapsille suomalaisuudesta opettaa. Sen Maamme-laulun ehtii vielä oppimaan ensi vuodeksi, ja sen oli pienetkin jo oppineet suomen tunnilla, että tänään sytytettiin kynttilät ikkunalle, kun on itsenäisyyspäivä. Ja sen mä tiedän, että sellaista Siniristilippumme hurmoksellista isänmaallisuutta mä en halua jakaa eteenpäin, mutta mitä sitten? Mitä asioita pitää tietää ja osata ollakseen suomalainen?

Meillähän tämä vielä on kohtuullisen helppoa, kun kuitenkin asutaan Helsingissä. Lapset osaa saunoa ja poimia mustikoita metsästä, ne syö koulussa näkkileipää ja riisuu kenkänsä sisään tullessaan. Ne rupeaa vähitellen oppimaan, että talvella on pimeää ja että kouluun pitää aina pukea haalari, jotta voi leikkiä hiekassa. Esikoinen tietää, että kirjasto ja bussit, terveyskeskuksen lääkärit ja koulukirjat maksetaan yhteisistä rahoista.

Mä haluaisin myös opettaa, että suomalaisuus on sitä, että kaikki ihmiset on samanarvoisia vaikka jokainen on omanlaisensa, ja että kaikkia kohdellaan reilusti. Että ihmisiin voi luottaa ja että Suomessa on hyvä elää. Mutta sitten luen Hesarin masentavan jutun suomalaisesta rasismista ja mietin, että olenkohan mä ihan väärässä. Millaisessa maassa mun lapseni oikein elää? Sellaisessa, jossa ihmisten naamaan syljetään kadulla?

Optimisti tietysti lainaa tähän Nelson Mandelaa: ”Kukaan ei synny vihaamaan toista ihonvärin, taustan tai uskonnon takia. Ihmiset oppivat vihaamaan, ja jos he voivat oppia vihaamaan, heidät voidaan opettaa rakastamaan, sillä rakkaus täyttää sydämen luonnollisemmin kuin sen vastakohta.”

Mä toivon, että Mandela oli oikeassa, ja että mun lapsille suomalaisuus tulee merkitsemään sitä, että ihmisiin voi luottaa, että kaikki on samanarvoisia ja kaikkia kohdellaan reilusti. Riippumatta siitä, minkä värisin sormin ne poimii mustikoita. Tai poimiiko ollenkaan.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Jääkaapin ranskalaisvahvistus

jääkaappi ovi

Nyt näyttää olevan vain 2 korttia Ranskasta, mutta antaa se vähän esimakua. Kuten myös kaoottinen järjestys ovessa.

Jos ette ole vielä huomanneet, niin joissain blogeissa on kiertänyt jääkaappihaaste – tämä oli sarkasmia, musta tuntuu että olen viimeisen viikon aikana kurkistanut useamman ihmisen jääkaappiin kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana. No nyt ehkä liioittelin, mutta miettikääpä: kuinka monen ihmisen jääkaapin sisällön olette nähneet vaikka viimeisen puolen vuoden aikana? Ja kotiavustajana työskenteleviä ja jääkaapin korjaajia ei lasketa.

No, mä sain haasteen Sinisen keskitien Bleulta ja haasteeseen on toki vastattava: meidän jääkaappi siis näyttää tältä (luonnossa se ei tosin ole noin epätarkka).

jääkaappi sisä

Huomatkaa myös mun lihattomampi lokakuu: tofua ja soijanakkeja. Ja lauantaimakkara on koiran lääkkeiden annostelua varten.

Mä huomasin näitä muiden jääkaappeja stalkatessani, että niistä tosiaan näkee ensivilkaisulla että ne on suomalaisia jääkaappeja, kaikki tuotteet on niin tuttuja. Niinhän meidänkin jääkaapissa pääosin on, mutta löytyy sieltä sentään aina ripaus jotain ranskalaistakin, esimerkiksi:

– juustoa. Tällä hetkellä taisi Oltermannin lisäksi olla vain jotain halpisvuohenjuustoa, mutta aika usein mies ostaa launtain hallireissullaan palan esim. Comtéta, josta lapsetkin tykkää (yksi lapsista on kyllä alle vuosikkaasta syönyt myös Roquefortia, mutta se on muutenkin selvästi saanut aimo tujauksen ranskalaisen isomummonsa geenejä, joka on juuri sieltä Roquefort -seudulta kotoisin).

– valmis fondue-sekoitus. Tämä on ihan Prismasta, aika näppärä paketti joka onnistuu aina. Mua vähän kuumottaa sorkkia lasten kanssa fondue-pataa, mutta muuten se on aika kiva pimeiden iltojen ruoka.

– kinkkua. Siis sellaista, minkä nimi on ranskaksi jambon du pays, italiaksi prosciutto. Miehen kotiseudulla ei tehdä Ranskan parasta kinkkua, mutta ihan kelvollista, joten me saatiin taas isovanhemmilta kesällä tuliaisiksi kinkku. Matkustettiin siis erityisen keveillä kantamuksilla ympäri Balkania, kunnes niihin kantamuksiin lisättiin kahden kilon kinkku. Jep.

– hilloa. Lasten synttäripaketeissa oli myös pari hillopurkkia. Usein saadaan isomummon puutarhan luumu-, viikuna- tai kvittenihilloa, mutta nyt oli torilta ostettua kirsikka- ja ananashilloa (juu ei kyllä ananakset kasva siellä päin).

– ankanmaksa. Miehen isoisän kotikaupungin luottovalmistajalta, joka on myös perhetuttu. Mä tiedän, että ankanmaksa on kaikkea muuta kuin eettinen elintarvike, mutta Lounais-Ranskassa se kuuluu kyllä ruokakulttuuriin aika erottamattomasti. Ja puolustukseksi sanottakoon sentään, että niistä ankoista syödään kyllä sitten ihan kaikki muukin, pää ja räpylät vain jää. Ja pienempien kasvattajien luona ne tepastelee ihan iloisesti kaakattaen siinä pihassa – suurin osa tietysti elää jossain kamalissa tehdashalleissa, mutta torilta siis löytää myös onnellista ankkaa. (Ja kyllä, Suomessa puhutaan aina hanhenmaksasta, mutta suurin osa markkinoilla olevasta on ankanmaksaa, hanhenmaksa on vielä tosi paljon kalliimpaa.)

– ankanrasvaa. Mähän sanoin, että siitä ankasta käytetään kyllä ihan kaikki. Maksan ympärillä ollut rasva kaaputetaan tarkasti talteen, ja siinä voi paistaa asioita: herkkutatteja, perunoita tai papuja.

– majoneesia. Tämä on ollut yksi kovia paikkoja miehen Suomeen asettumisessa: täällä ei käytetä majoneesia, eikä täällä myöskään myydä kunnon majoneesia. Yhteen aikaan mies väänsi sitä itse, mutta nykyään isoista S-liikkeistä löytää Maillen dijon-majoneesia, joka on vähän erikoista, mutta käypää.

jääkaappi ovi sisä

Meillä ei yleensä ole ihan noin monta avonaista purkkia ovessa, mutta nyt soijamaito teki vielä yhden lisän.

– lakritsiuutetta. Sitä sekoitetaan veteen, saadaan lakritsimehua.

– pateeta. Maalaispateeta ja ankkapateeta miehen kotikaupungin luottovalmistajalta.

Muista kaapeista löytyykin sitten vielä päärynäviinaa, viiniä (Gaillac, miehen kotiseudun viini, ei mikään suuri viini, mutta hintansa väärtti, kun tietää, minkä tilan viiniä ottaa – sieltä löytyy myös kiva helmeilevä valkoviini, jota me on usein kannettu mukaan, mutta nyt ei ole yhtään kaapissa), timjamia, salviaa (tällä kertaa torilta eikä appivanhempien takapihalta), kuivattuja herkkutatteja ja valkosipulia.

Miehen kotiseudulla nimittäin kasvatetaan Ranskan parhaat valkosipulit. Tuoreen valkosipulin tulo markkinoille on vähintään yhtä suuri tapaus kuin vuoden uusi viinisato, ja sekin lanseerataan yhtenä tiettynä päivänä kaikilta tuottajilta. Ja totta kai sitä liikkuu myös tiskin alta, eli meidän valkosipulit on appiukon työkaverin miehen valkosipulitilalta. Mä palaan tähän aiheeseen vielä.

Jääkaappihaastetta sen sijaan en laita eteenpäin: mä olisin halunnut nähdä Katan belizeläisen jääkaapin, mutta koska Kata onkin nyt hetken Suomessa, niin jäisi mangot ja skorpionit kuitenkin näkemättä.

Mutta ruoka-aiheestakaan ette pääse vielä eroon: 20.10. on luvassa kolmas ainekirjoitus, jonka aiheen on valinnut Tuuli.

p.s. Todettakoon vielä, että jääkaappi esiintyy kuvissa täysin luonnontilassaan, eli kaappia ei ole kuvausta varten siivottu, eikä kuvia käsitelty. Heh, se olisikin hupaisaa, kun olisi photoshopannut kermapurkin omalle paikalleen voipaketin päältä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ranskalainen juhannus, osa 2

alkupalat

Juhannusta on vietetty. Lähinnä pöydän ääressä. Kuvan alkupalat on kyllä viime viikkoisista kenraaliharjoituksista, sillä vaikka miehestä on vuosien myötä sukeutunut ihan pätevä kokki, niin ihan kylmiltään sekään ei lähtenyt tekemään 18 hengen juhlalounasta, vaan me koeajettiin se ensin kotona. Hyvin toimi.

Mä ajattelin laittaa tähän sellaisen kuvakollaasin juhannuksen vietosta, mutta ensinnäkään mä en tietenkään ole saanut kaikista oleellisista hetkistä kuvia, ja toisekseen, te varmaan voitte ihan mainiosti kuvitella, millaisia ne kuvat olisi: lapset lotraa rannassa, aurinko paistaa, lapset kelluu kumiveneessä, aurinko laskee, lapset lotraa porealtaassa (no joo, se oli vähän ekstraa), kuu loistaa lahden yllä, lapset katselee kalanpoikasia, aurinko paistaa, lapset uittaa jalkojaan vedessä. Mukavaahan tässä on, että mun ei tarvitse joka hetki osallistua tähän kaikkeen lotraamiseen, vaan sitä on valvomassa joukko isovanhempia, -tätejä, serkkuja, enoja ja mitä näitä nyt on.

Mä jäin juuri miettimään, että vaikka mulla on aina ollut aika pieni suku, niin mun lapsillani ei kyllä oikeastaan ole. Joulua vietettiin Ranskassa isän puolen suvun kanssa 18 hengen voimin ja nyt siis samankokoinen porukka mun puolen sukua viettää juhannusta ja kuusikymmpisiä. Ehkä se on erityisen hyvä silloin kun koettaa miettiä, kuuluko oikeastaan tänne, mäntyjen ja pomppulinnojen maahan, vai sinne, katedraalien ja viiniköynnösten maahan – on ehkä helpompi kuulua molempiin, kun molemmissa paikoissa on istunut siinä pöydän ympärille kerääntyneessä joukossa.

En tiedä. Kaksikulttuuristen lasten äitinä olemisessa juuri se on kummallista, että niillä on kokemus jostain, mitä mulla ei koskaan voi olla, enkä mä omasta kokemuksesta voi paljon auttaa niitä elämään sen kanssa. No, niinhän se on kaikessa vanhemmuudessa, ehkä tässä on helpompaakin se, että sen erilaisuuden huomaa niin selvästi.

Meidän loma joka tapauksessa vielä jatkuu, ja mulla on aikomus jatkaa taukoa koneelta (saa nähdän pitääkö aikomus) mutta muutaman varastoon kertyneen jutun mä ajattelin pistää tällä viikollakin tulemaan.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksi kieltä, monta ääntä

kaksikielinen lapsi

Lapsi on paitsi kaksi- myös sinikielinen.

Liina pohti tuolla omenapuunsa luona kielitaidon rapistumista, mikä sai mut miettimään omaa ranskanpuhumistani. Mä olen siis aikoinaan oppinut ranskani vaihto-oppilasvuoden ja opiskeluvuoden aikana, mutta nyt viimeiset kymmenen vuotta ylläpitänyt sitä ennen kaikkea puhumalla sitä kotikielenä täällä Helsingissä. Mutta se on aika petollista. Kun puhuu kieltä vain sen yhden ja saman ihmisen kanssa, siitä kehittyy ihan oma kielensä. Toista ymmärtää puolikkaista lauseista, samat virheet toistaa päivästä toiseen, ja korva tottuu vain siihen yhteen nuottiin.

No, tämä on yksi syy siihen, miksi musta on ihan ensiarvoisen tärkeää, että meidän lapset pääsee puhumaan ranskaa muidenkin kuin isänsä kanssa. Vaikka kuinka lukisi kirjoja ja katsoisi videoita, ei se korvaa sitä, että kuulee ihmisten käyttävän kieltä arjessa ja pääsee kommunikoimaan niiden kanssa.

Meillä on kyllä mahtava tilanne, kun pystytään kohtuullisen pienellä vaivalla tukemaan molempien kielten kehitystä. tai no, toisinaan se vaiva tuntuu kohtuullisen suurelta, kun lähtee sille puolentoista tunnin hakureissulle koulusta, mutta toistaiseksi se on tuntunut sen arvoiselta: Esikoisen ykköskieleksi on tänä vuonna kivunnut ranska, mutta suomi on kyllä erittäin vahvana kakkosena.

Koulu on tuonut mukanaan tietysti myös ranskalaisen kulttuurin, ei mies olisi osannut opettaa kaikkia lauluja ja loruja tai pihaleikkejä. Kielet on kehittyneet aika tasapainoisesti, mutta lastenkulttuurissa ranska on jyrännyt, Lapsi ei osaa laulaa Jänis istui maassa eikä tiedä että ”Un deux trois – soleil!” -leikki on suomeksi peili. Välillä se tuntuu vähän haikealta (ja välillä mä mietin, olisiko mun vain pitänyt panostaa paljon enemmän), mutta ehkä se vain menee näin, meidän lapsuus ei vain ole samanlainen. Olisihan siinä ollut aikamoinen ero jo eri ajassa elämisen vuoksi, eri kieli ja kulttuuri tuo sitten siihen vain oman lisänsä. Eli ensi vuonna on kaksosten vuoro oppia laulamaan ”Escargot, rigolo” ja päästä askartelemaan loppiaiskruunuja.

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla