Sateenkaaren päässä on suihkulähde

suihkulähde

Kaupungin uusin suihkulähde.

Helsinki on kiva kaupunki lapsille, mutta yksi asia sieltä puuttuu: suihkulähteet, joissa voi leikkiä. Täällä Ranskassa toiset perheet tulee suihkulähteelle varta vasten eväiden ja uimapukujen kanssa, tai sitten suihkulähteen läpi juostaan pari kertaa ostoksille mennessä. Ja turha sanoa, että Suomessa on liian kylmä, Tukholman Rosengårdenissakin oli leikkimiseen sopiva suihkulähde.

suihkulähde

Kaupungin keskusaukion suihkulähde.

suihkulähde albi ranska

Jossain vaiheessa lapsi on jo niin märkä, että enempää ei enää voi kastua.

 

vanha suihkulähde

Toki on sitten myös 1800-luvun malleja, jotka ei sovi vesileikkeihin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Rumat lelut

petshop linna Kuvassa esiintyy Littlest Pet Shop -leluja (ja toi raapiva kielioppivirhe on siis osa niiden tuotemerkkiä). Mitäs sanotte, eikö ole ihan järkyttävän rumia, vai mitä? Miksi niillä pitää olla niin iso pää ja lautasen kokoiset silmät ja kaiken pitää olla pinkkiä?

Esikoinen sai muutaman synttärilahjaksi pari vuotta sitten, ja tänä keväänä ne on olleet ahkerasti käytössä, niiden vaaleanpunainen muovihäkkyrä on sijoitettu linnan näköiseen laatikkoon, jossa ennen asui kuohuviinipullo (blogikorruption kautta saatu), ja suurisilmäiset elukat on viettäneet siellä täyteläistä perhe-elämää. Viime viikonloppuna kirpparilla oli sitten kokonainen pöytä täynnä petshoppeja, ja mä näin miten esikoisen katse viipyi niissä. Ehdotin, että jos niille ostettaisiin uusi talo, ja me pakattiin mukaamme kaksi uutta elukkaa ja tuo hamsterin aktiviteettikeskusta muistuttava rakennelma.

Mies oli pöyristynyt, kun näki mitä me oltiin ostettu. Sen mielestä petshopit on rumia ja vastenmielisiä ja tarjoaa lapsen mielikuvitukselle aivan vääristyneitä malleja. Mä olen kyllä periaatteessa samaa mieltä, rumiahan ne on, ja kaikessa muovisuudessaan ja pinkkiydessään jotenkin luotaantyöntäviä. Miksi mä sitten ehdotin lapselle, että ostetaan lisää? Se ei siis itse sanallakaan maininnut niitä, katsoi vain.

petshop nalle

Sen on varmaan tarkoitus olla söpö ja hellyttävä, mutta nyt on mennyt vähän överiksi.

Mun ajatteluni menee jotenkin niin, että oikeastaan sillä lelulla esineenä ei ole niin kovin suurta väliä. On se sitten käpylehmä, tädin itse neuloma pehmolelu, rikkinäinen kännykkä, Lego tai suurisilmäinen muovielukka (mm. nämä kaikki esikoisen leikeistä löytyy), niin olennaista on se, että lapsen mielestä esineellä voi leikkiä. Tärkeää on se, että sen esineen kautta mielikuvitus pääsee liikkeelle.

Toinen juttu on se, että näiden ekaluokkalaisten keskuudessa petshopit on aika kova sana. Esikoisenkin kolme elukkaa on käyneet koulussa jo useampaan otteeseen tapaamassa toisia kaltaisiaan, ilmeisesti niillä leikitään välitunnilla ja iltapäiväkerhossa. ”Mutta kun kaikki muutkin” ei välttämättä ole erityisen hyvä ohjenuora lastenkasvatukseen, mutta joissain jutuissa ryhmäpaineelle voi musta antaa periksi. Mulla itselläni ei pienenä ollut kaikkia muotileluja, osittain juuri ideologisista syistä (barbiet luo aivan väärää naiskuvaa), osittain varmaan ihan taloudellisista (aidot barbiet maksoi siihen aikaan yli kymmenen viikkorahaa). Se, että lelu on esteettisesti vastenmielinen ja edustaa kaupallista muovikulttuuria ei sitten kuitenkaan ole mulle riittävä syy eristää lasta kavereidensa leikeistä.

Vähän tämä mua silti häiritsee edelleen. Mun täytyy kirjoittaa aiheesta oma postauksensa, koska mä olen kyllä nimittäin samaa mieltä miehen kanssa siinä, että lapsille voi ja pitää opettaa myös hyvää makua. Mun kompromissi on nyt se, että olen selittänyt esikoiselle, että vaikka mun (ja isänsä) mielestä petshopit on aika rumia ja tyhmän näköisiä, niin jos niillä on kiva leikkiä, niin se on pääasia. Mutta en tiedä, onko sekään nyt sitten ihan reilua. Olisiko mun pitänyt olla ihan hiljaa vain?

Mikä teidän kanta on vastenmielisinä pitämiinne leluihin? Onko jotain, mitä olette kieltäytyneet lapselle hankkimasta? Vai hymisettekö vain, että joo, onpa söpö / tosi makee?

p.s. Varoituksen sana kaikille alle kolmivuotiaiden vanhemmille, jotka nyt nyrpistätte nenäänne, että hyi, meille ei tuollaisia tule, ja kyllähän vanhemmat valitsee, millaisilla leluilla lapsi leikkii, leluja ostetaan vain muutamia, ja silloin valitaan tarkasti kehittävät lelut. Varoituksen sana on: odotapa vain.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa @leluteekki, kuinka vaan).

Desibelirajoja ja rakkautta

desibelirajoja ja rakkauttaMeillä ei ole desibelimittaria kotona, mutta pikkuisen epäilen, että meidän asuinuoneiston keskiäänitaso ylittää lakisääteisen 35 desibelin rajan aika hulppeasti. Vaikka meillä ei ole telkkaria ja musiikkiakin kuunnellaan vain valittuina hetkinä ja naapurit on täysin äänetöntä sorttia. Mutta kun meillä on nuo lapset. Mihinköhän tästäkin voisi valittaa?

Mä pidän hiljaisuudesta. Tai ei, väärä sanavalinta: mä rakastan hiljaisuutta. Juuri nyt tuntuu, että mä erittäin mielelläni lähtisin johonkin kahden viikon hiljaisuuden retriittiin. Tämän perusteella voisi tietysti kuvitella, että mä olisin valinnut ammattini huopatossualalta, mutta kyllä mä koulun melussa ja hälyssä olen viihtynyt – siellä on yleensä edes opettajainhuoneen vessassa aika hiljaista.

Totta kai on ihan epärealistista olettaa, että kolme lasta pysyisi hiljaa kauemmin kuin kaksi minuuttia. Mutta joskus vain liika on liikaa. Äsken saunassa yksi rummutti löylyhuoneen puolella pieniä ämpäreitään ja kaksi muuta piti pesuhuoneessa sellaista menoa, että olisi voinut kuvitella olevansa jonkun keskikokoisen kylpylän lastenaltaalla. Joskus sellainen rempseä saunominenkin on kivaa, mutta kyllä mä yleensä olisin enemmän sellaisella zen-linjalla, hengitetään silmät kiinni ja rentoudutaan. Varsinkin kun viime päivien lempilelu on ollut tuo kuvassa esiintyvä albanialainen perinnesoitin. En muuten ollut minä, joka sen lapsille ostin.

No, myönnetään; jos se keskiäänitaso lasketaan koko vuorokauden ajalta, niin ei se meillä sitten ylity. Juuri nyt kuuluu vain tietokoneen hurina, koiran vaimea kuorsaus ja miehen hymähtely kun se katsoo jotain ranskalaista ajankohtaisohjelmaa. Ja tätä samaa on tiedossa seuraavat kymmenen tuntia. Siksi mun onkin vaikea mennä nukkumaan aikaisin, kun nautin niin paljon näistä illan hiljaisista hetkistä, koetan tankata niitä, jotta jaksan taas seuraavana päivänä jakaa desibelirajoja ja rakkautta.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kiva aktiviteetti kotiäidin pään menoksi: lasikuulat

lasikuulat

Viattoman näköinen pussukka, mutta siellä sisällä ne piileskelee: lasikuulat.

Kotiäiti, tuntuvatko päivät lasten kanssa pitkiltä ja yksitoikkoisilta? Toivotko vaihtelua, kaipaatko haasteita ja uusia aktiviteetteja? No osta kuule lapsille pussi lasikuulia – tai osta pari saman tien, tässä tapauksessa englantilaisten ”the more the merrier” pääsee oikein oikeuksiinsa.

Loppu onkin yksinkertainen: annat kuulat lasten leikkiin hetkeksi, viisi minuuttia on yleensä tarpeeksi, ja mikä tahansa leikki käy. Fortunapeli on tietysti kuulille tarkoitettu, mutta myös kauppaleikki, kotileikki, junarata tai legot ovat hyviä vaihtoehtoja – kuulat tuovat kirjaimellisesti lisää potkua leikkiin kuin leikkiin, kun lapset alkavat vierittää niitä ympäriinsä. Ainoa ehto on, että kuulilla tulee leikkiä kotona sisätiloissa, muutoin vanhemmille ei koidu niistä mitään iloa (ja siis myös isät pääsevät leikkiin mukaan, hoitovapaalla tai töiden jälkeen, kuinka vaan).

Ensimmäinen haaste on se, kun koetat kaivaa lasikuulia vastahakoisten lasten suusta. Vaikka lapsi ei olisi laittanut suuhunsa mitään muuta kuin ruokaa ja peukalonsa sitten yksivuotispäivänsä, niin voit olla varma että kuulat löytyvät kohta sieltä. Toiset lapset tykkäävät makustella yhtä kuulaa kerrallaan, toiset taas innostuvat kokeilemaan kuinka monta kuulaa suuhun ylipäätään mahtuu. Vanhemman kannalta haastavampia ovat kuitenkin ns. hamsterit, jotka pistävät kuulan poskeensa ja jatkavat sen jälkeen leikkiään naama pokerilla – hamsterilapsen paljastuminen joukosta tuottaa vanhemmalle juuri sitä kaivattua yllätyksellisyyttä.

Kun kuulat on poistettu lasten suusta, voi samoilla huudoilla kerätä ne kokonaan pois leikistä, jotta päästään vanhemman aktiviteeteissa seuraavaan vaiheeseen. Tietysti jos päivä on erityisen pitkäveteinen, voi lasten antaa syödä kuulat pariinkin kertaan. Kun ne sitten kerätään, kannattaa ensin kerätä ne siihen rikkirevittyyn pikkuruiseen verkkopussiin, jossa ne ostettiin tai vaihtoehtoisesti mihin tahansa pieneen pussiin (aina parempi jos pussissa on reikä). Näin varmistetaan tulevien päivien, viikkojen ja kuukausien muuttuminen harmaasta puurosta jännityksen täyteiseksi seikkailuradaksi.

Vanhemman tehtävä on siis tästä eteenpäin päivittäisten puuhiensa lomassa katsella, mistä kaikkialta kuulia löytyykään ja keräillä niitä talteen. Kuulien löytymistahdista voi pitää kirjaa, ja sen voi ottaa kilpailuna vaikka kotiväen tai puistokavereiden kesken. Bonuspisteitä saa aina kun astuu kuulan päälle (pisteet tuplaantuvat jos kaatuu) tai kun lapset onnistuvat laittamaan kuulan uudelleen suuhunsa. Jotta hupia jatkuisi pidempään, kuulia ei kannata löytyessä laittaa kaappiin tai laatikkoon, vaan nostaa esim. kirjahyllyyn tai lipaston päälle, tällä tavoin leikkiä (sillä leikistähän tässä oli kyse?) voi jatkaa lähes loputtomiin.

Ei muuta kuin kuulat peliin! Ja jos joku nyt sattuisi kyllästymään tähän leikkiin, niin kuulat voi keräillä sen reikäisen pussin sijasta lasten ulottumattomissa olevaan kannelliseen purkkiin – ja sitten ne voikin lahjoittaa seuraavalle pitkiä iltapäiviä valittavalle kotivanhemmalle.

p.s. Lasikuulat on tietysti näitä ranskalaisen kulttuurin helmiä, joista meidän perheessä nautitaan. Oletteko lukeneet Pikku Nikkejä? Niissähän ne pojat pelaa kuulilla koulun pihalla. No niin ne pelaa ihan oikeastikin, myös tytöt, ja niinpä esikoinen sai isältään ennakkoperintönä kuvassa esiintyvän isomummon ompeleman kuulapussin, sisältöineen. Monikulttuurisuuden nimissä mä siis jatkan omaa kuulapeliäni.

Edit: muokkasin otsikkoa todenmukaisemmaksi.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Käpylehmistä kosketusnäyttöön

käpylehmätNyt on sitten meilläkin sellainen, tabletti. Eivät jää lapset osattomiksi kehityksen kehittymisestä. Mutta oli se jotenkin symbolista, kun nuo käpylehmät jäivät lojumaan, kun lapset rynnistivät rasmusnallen kimppuun.

Sinisen keskitien Bleue pohdiskeli jokunen aika sitten hyvin tätä lasten mediankäyttöä, ja kommenteista löytyy myös vinkkejä kivoihin appseihin (niinkö se sanotaan?) LIsää vinkkejä löytyi ihan googlaamalla esim. täältä ja täältä.

lomalukemistaKevyin kantamuksin matkustaminenhan on ihana ajatus, mutta siinä on se vika, ettei voi pakata kovin paljon kirjoja mukaan – ja mitäs lomalla sitten edes tekee? No, nyt nappasin lehtihyllystä lapsille tuollaisia minikirjoja (ja jotain on jo sillä tabletillakin) ja kirjastosta löytyi Albanian matkaan sopivaa paikallisväriä antamaan pehmeäkantinen Ismail Kadare (otin mä pari muutakin, mutta hys, ne on mun rinkan pohjalla). Ja ehkä apua löytyy kirjaston Zinio -lehtipalvelusta, voisin vaikka tehdä nostalgiatripin Seventeen -lehden kanssa.

Matka siis lähestyy (tässä kotiäidin hommassa on vaikea puhua lomasta, kun tietää että reissussa säätämistä on vielä  tavallista enemmän), ja tabletista huolimatta pävitystahti tulee varmaan vähän harvenemaan. Kyllä mä joitain juttuja olen jo pistänyt varastoonkin, ja matkalta tulee kuulumisia, mutta ei ehkä ihan joka päivä. Katsotaan kuinka opin vehjettä käyttämään – se on selvästi vaikeampaa kolmekymmentäkuusi- kuin kuusi-vuotiaalle. Tuonne Leluteekin facebook-sivulle voisin ehkä laittaa lyhyempiä päivityksiä, niitähän siellä on välillä muutenkin ollut.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Pihalla

lasten pihaleikit 6

Tämä juttu on keväältä, kun ulkoleikkikausi oli toden teolla saapunut (totta kai meillä leikitään ulkona talvellakin, en mä ihan niin laiska äiti sentään ole, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan), mutta se oli unohtunut koneen syövereihin.

Tämä siis toimi  vastauksena yhteen esikoisen ”mitä mä tekisin” -kysymykseen. Mä yleensä vain vastaan, että ”no, mitäs sä voisit tehdä”, ja odotan, että kyllä se jotain keksii, mutta toinen mahdollinen vastaus on että ”no menepä ulos leikkimään”, ja nyt siihen tuli siis vähän lisäpotkua. ”Ota kamera, ja ota kuvia kaikista niistä jutuista, jotka on meidän pihalla kivoja leikkimiseen.” Kuvat on siis esikoisen ottamia.

Tätä saa aivan vapaasti käyttää arkkitehdit (tai maisema-arkkitehdit tai ketkä nyt pihoja suunnittelee), kun pitää miettiä, millainen on hyvä kerrostalopiha. Itse mä sanoisin, että meidän pihassa on parasta se, että vaikka se on 80-luvulta, osa puista on vanhan Pasilan ajoilta ja siis oikeasti jo aika vanhoja, ja että piha on talojen ympäröimä, niin että 4-vuotiaankin voi päästää sinne yksin, koska rajat on helppo selittää ja autojen vaaraa ei juuri ole. Ja piha on sen verran iso, että siellä mahtuu esim. pyöräilemään.

Ja meidän pelastus on ollut se, että ekan kerroksen asukkaina meiltä pääsee pihalle terassin ovesta, joten kun mä olin kiinni kaksosvauvoissa niin esikoinen pääsi kulkemaan pihaleikkeihin itsekseen. Rapun ovi on nimittäin aika painava ja siinä on ovikoodi, eikä pienikokoinen 4-vuotias sitä saanut vielä auki.

kerrostalopiha

Asiantuntijan yksiselitteinen lausunto, kun mä kysyin, mikä pihalla on parasta, oli ”kalliot!” Nämä kalliot on oikeastaan jo pihan ulkopuolella, mutta pihaltakin löytyy sen verran korkeuseroja, että pulkkailu onnistuu talvella, ja nyt kesäaikaan kallioilla on vuorikiipeilyleikki ja onkimista ja kivimurskaamo ja nukkejen sairaala ja en tiedä mitä muuta vielä.

hiekkalaatikko

Hiekkalaatikko on tärkeämpi pienille, mutta kyllä siellä 6-vuotiaskin leikkii. Hiekkis on vähän pieni, mutta sen vieressä on oikein pätevä laatikko lelujen säilytykseen, mikä on kiva. Meillä on osa leluista omalla terassilla ja muutama sitten jatkuvasti yhteiskäytössä pihalla. Sinne on kyllä sukupolvien saatossa kertynyt aika hyvät kokoelmat.

keinut

Keinut on tietysti must. Meillä on näiden vauvakeinun ja lautakeinun lisäksi kaksi rengaskeinua. Kaksosperheessä vain yksi vauvakeinu on vähän ongelmallista, mutta onneksi lapset sai tungettua siihen yhtäaikaa, ja nyt ne osaa jo keinua rengaskeinussa.

piha 4

Esikoisen mielestä roskalava kuuluu ehdottomasti pihan parhaimmistoon. Naapuritaloissa on menossa kylppäriremontit, joten lavoja on ollut jo jonkun aikaa, mutta tämä on kevättalkoiden kunniaksi. Kiva kyllä, että kaksi kertaa vuodessa pihalla on lava, johon voi jättää isommat kaatopaikkajätteet.

piha 5Tämä esittää sitä, että on kiva, että pihalla on kavereita (kielsin ottamasta kuvaa kavereiden ovista). Tän kuvan olisi ehkä pitänyt olla ensimmäisenä, koska piha ilman kavereita on kyllä tylsä piha. Taloissa on sukupolvenvaihdos käynnissä, ja niinpä näitä alle teini-ikäisiä löytyy jo reilun tusinan verran. Vaatimaton määrä siihen verrattuna, mitä oli aikoinaan kun itse kuuluin siihen joukkoon (kyllä, mä olen paluumuuttaja täällä), mutta kyllä ne leikit saa aikaiseksi. Ja äidillekin riittää juttuseuraa, mikä on vähintään yhtä tärkeää.

Mikä teidän pihassa on parasta? Mitä pitäisi korjata? Meillä on aikamoiset nokkos- ja kurtturuusupuskat, jotka ei oikein lasten kanssa istu yksiin. Mutta voisihan niitä mennä itsekin harventamaan, niin kuin reippaammat naapurit tekee.

p.s. Nyt tätä katsoessaan esikoinen totesi, että ”En mä noista enää tykkää. Mä tykkään vain kallioista.” Siellä kasvaa muuten metsämansikoita, eli ymmärrän kyllä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Jäitä aamiaispöydässä

jää 2

Ihan hienolta ne jäät sitten näytti vaikkei väriä niin paljon ollutkaan.

Esikoinen selaili mun Pinterest -sivulta esiin tällaisen jää-eksperimentin yksi päivä tylsistyessään (tosin kun mä vastasin siihen ”mitä mä voisin tehdä?” -kysymykseen, että menepä kuule keräämään sun huoneen lattialta kaikki likaiset vaatteet pyykkikoriin ja puhtaat kaappiin, niin se yhtäkkiä keksikin ihan mainion autotallileikin tyhjän pahvilaatikon kanssa). Jääpuuhailua varten piti siis kutenkin laittaa jäätä tulemaan pakkaseen, pistettiin vain mehujäämuotteihin niin mahtui paremmin.

jää askartelua

Seuraavana aamuna jäät sitten kaivettiin esiin ennen kuin mä olin ehtinyt edes pöytää raivata. Tähän olisi tarvittu nestemäisiä vesivärejä, mutta meillä ei ole (mun kaikki askarteluhommat menee improvisoinniksi, kun meillä ei ole mitään tarvikkeita, joku päivä on ryhdistäydyttävä ja tehtävä lista ja saatava se kauppaan asti). Käytettiin siis ihan tavallisia vesivärejä, pensseliä vain kastettiin suolaveteen. Idea on siis, että suola liuottaa jäähän tunneleita, joihin väri sitten valuu (alkuperäisessä ohjeessa sitä nestemäistä väriä laitetaan pieneen kuppiin ja siihen sekoitetaan reilusti suolaa). Ei se taas ihan niin mennyt kuin niissä alkuperäisissä kuvissa, mutta lapsista oli hauska leikkiä jääpaloilla ja maalata niitä.

Tarvikkeet

  • isoja jääpaloja, pakasterasiassa tai vähintään mehujäämuotissa jäädytettyjä
  • nestemäisiä vesivärejä (tai sitten ei)
  • suolaa

En tiedä, onko Suomen kesä tarpeeksi pitkä ja lämmin jotta olisi varaa huvitella jäällä leikkimällä, kun sitä sitten loppuvuoden on ihan riittävästi muutenkin, mutta ehkä se sitten lapsille on. Voi olla että kaksoset ei enää muistakaan lunta ja jäätä. Ah mikä autuuden tila.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Mitä mä tekisin? Mömmöä

mömmöTää oli taas yksi Pinterest -idea päiväuniajaksi: maisstärkkelysmömmöä. Eli sekoitetaan 2 osaa maissitärkkelystä ja yksi osa kylmää vettä, ja sitten vain tökitään ja nypitään sitä. Käyttäytyy todella kummallisesti, kiinteä aine muuttuu nesteeksi sormien välissä.

Ajattelin, että sotku on hallittavissa, kun mittaan aineet valmiiksi purkkiin ja purkin pöydälle, mutta tietysti esikoinen sitten halusi lisätä sinne ensin vettä ja sitten tärkkelystä. Lopputulos: koko tiskiallas pyyhitty tärkkelysmömmöllä ja melkoiset roiskeet lattialla ja tuoleilla. No, nopeastihan tuon siivosi, ja lapsi pyyhki lattian itse. Eli ei olisi tarvinnut kilahtaa ihan niin pahasti.

Hövelisti jopa tarjosin mömmöä taaperoille tökittäväksi kun ne heräsi päiväunilta (en raskinut heti kaataa sitä pois vaan innostuin itse tökkimään), mutta ne ei halunneet koskea moiseen. Ehkä vähän pidemmällä lämmittelyllä nekin voisi innostua.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

”Siinähän ne kaksi menee kuin yksikin”

pyöräily

Kahden pyörän lykkiminen samaan aikaan on vähän rajatapaus, jos lapset osaa ohjata, niin siinähän se menee, jos taas ei, niin hermot menee kyllä kaksinkertaisesti.

Ei muuten aina mene. Mä en onneksi ole kuullut tätä viisautta kovin usein, mutta se muutamakin kerta on välillä liikaa. No toki on tilanteita, jolloin kaksi menee samassa kuin yksi, esim. kun laittaa ruokaa, niin samalla vaivalla tulee kahden annos kuin yksikin. Sen sijaan kahden pikku piltin syöttäminen ei hoidu ihan siinä samalla kuin yhden.

Musta on ennemminkin niin, että on monia tilanteita, jolloin kaksi (tai kolme) menee helpommin kuin yksi, ja sitten on niitä, jolloin tuntuu että yhden ristin sijasta on kaksi (tai kolme) kannettavana. Niitä helpommin hoituvia tilanteita on tietysti kaikki se aika, minkä lapset voi leikkiä keskenään sen sijaan että ne kaipaisi erityistä viihdykettä, ja siinä kuviossa menee jo sitten neljäskin samaan hintaan, jos vain kemiat suunnilleen pelaa yksiin. Kaksi lasta harvoin ikävystyy yhdessä. Mä olen päivittänyt facebookiin kaksosten ollessa puolivuotiaita: ”Katselin, miten somasti vauvat leikkii yhdessä lattialla, kunnes tajusin niiden levittävän puklausta nelikätisesti ympäriinsä”. Siitä ne yhteiset leikit alkoi.

Mutta kahdessa lapsessa on kaksi kertaa enemmän pukemista, syöttämistä (tosin imettäähän niitä voi yhtä aikaa, ja pulloruokintakin onnistuu, että se menee melkein siinä kuin yksikin), vaipattamista, potattamista, kantamista, työntämistä, vetämistä ja perässä juoksemista.

Erityisesti tää viimeinen on pistänyt mut koetukselle. Mä tykkäisin, että lapset olisi sillä tavalla aika rauhallisia, ja vaikka silloin kun ollaan kaupassa, niin kulkisi siinä mun vieressä ja nätisti nostelisi tavaroita kärryyn. Sen sijaan ne juoksee kirkuen ympäri pakastealtaita / Stockan kukka-asetelmia / Hakaniemen hallia. Mä olen sitten todennut, että niin kauan kuin ympäristö on edes suunnilleen turvallinen (ja Keskuskatuhan on Stockan kohdalla kävelykatu) niin juoskoot, mun ei ole mahdollista tehdä samaan aikaan ostoksia ja pidellä kahta (tai kolmea) lasta. Jos onnistun nappaamaan yhden mukaani kassalle, toinenkin yleensä seuraa perästä ennemmin tai myöhemmin.

Hämmästyttävää on, että mä tästä huolimatta huomaan luovani kummastelevia katseita kanssavanhempiin ja niiden lapsiin: ”Miksei se pidä niitä yhtään kurissa? Hyvänen aika, miten toi antaa noiden riehua tolla tavalla?” Niin, toisten lapsethan onkin vain huonosti kasvatettuja ja niillä on lepsut vanhemmat, kun taas itse toimii järkevästi ja välttämättömyyden pakosta.

Meneekö teillä kaksi samassa kuin yksikin? Entäs kolmas ja neljäs?

p.s. Tänään piti olla blogitauko, mutta tulikin niin kova tuuli, että me ei päästykään purjehdusreissulle. Niinpä ette huomenna myöskään saa raikkaita merimaisemia.

Edit. Nyt tuolla Valeäiti väittää, että kolme on uusi kaksi. Meillähän siinä tosiaan kävikin juuri niin. Mutta en lähtisi riskeeraamaan sitä, että neljä on uusi viisi.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ja täältä löytyy lisää tarinoita elämästä kaksosten kanssa.

Lapsi on ilo!

lapsionilo

Ole hyvä! Eihän siihen vain voi sanoa, että eiiihhh, vie se äkkiä pois, älä näytä sitä noille lapsille, et tajua minkä kidutuskeinon juuri ojensit sen käteen.

Joskus elämän tarjoilema ironia peittoaa mut 6-0. Tänään ratikkapysäkillä ystävällinen teini ojensi toiselle kaksosista ilmapallonsa, johon oli tussilla tekstattu LAPSI ON ILO! (Ja Jeesus rakastaa, ne oli seurakunnan retkellä.) Siis yksi ilmapallo, kolme sisarusta. Yksi 40 minuutin kotimatka. Ilo lapsista ei ehkä ollut päällimmäisenä mun mielessä kertaakaan matkan aikana, mutta mä onnittelin itseäni kyllä moneen kertaan siitä, miten hienosti sain sovittua ilmapallon pitelyvuorot, ja lapsia tietysti onnittelin tästä vuorottelusta vielä vuolaammin.

Mutta ei me ihan kotiin saakka päästy ilman, että mä menin lupaamaan, että kaupasta ostetaan ilmapalloja ja kaikki saa kotona leikkiä. Ja kyllä, kyllähän lapsi on ilo, ja kolme lasta kolminkertainen ilo – ainakin jos löytyy ne neljä euroa, joilla ostaa lähikaupan riistohintainen ilmapallopaketti.

lapsionilo 2

Siinä ne nyt leikkii ja ilahduttaa äitiään. Kunnes kuuluu poks.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Ja hei, nyt voit tykätä Leluteekistä facebookissa ja saada päivitykset sitä kautta!