Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta ”esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: ”Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: ”No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: ”En mä voi kantaa sua nyt.” ”Miksi?” ”Mä en jaksa.” ”Miksi?” ”No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. ”Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi ”koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  ”Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. ”Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että ”sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Riittämättömyydestä ja oikeudenmukaisuudesta

riittämättömyys ja oikeudenmukaisuus perheessäTämä on ehdottomasti se aihe, minkä kanssa mä eniten painiskelen vanhemmuudessani: lasten tasapuolinen kohtelu. Tässä(kin) pääsi kyllä yhden lapsen kanssa helpommalla. Mutta nyt kun niitä on kolme, mulla on jatkuvasti olo, että en pysty ja jaksa antaa kaikille sitä huomiota, minkä ne ansaitisisi, ja koettaessani kohdella kaikkia tasapuolisesti, tulenkin lytänneeksi jonkun erilaiset tarpeet.

Varmasti on niin, että lapselle ei ole yhtään tervettä olla vanhempiensa jatkuvan huomion kohde, ja yksi sisaruuden rikkauksista on se jakamaan oppiminen, kun ei tässä elämässä muutenkaan aina kaikkea haluamaansa saa, ainakaan sillä hetkellä kun sitä haluaisi. Ja näinhän se menee kaikissa useamman lapsen perheissä, ja on mennyt kautta ihmiskunnan historian. Tosin mä en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, etteikö perheet voisi olla onnellisempia kuin mitä ne on kautta historian olleet. Mun käsitys on, että aika iso osa ihmiskunnan historiaa – ja tämän hetkistäkin olemassaoloa – on pelkkää kärsimyksentäyteistä hengissäpysyttelemistä, eikä siitä juuri ole kuin varoittavaksi esimerkiksi. Mutta ei se syyllisyyden tunteisiin auta. Ilmeisesti niiden kanssa voi elää, koskapa ne ei ole evoluutiossa karsiutuneet, mutta eikö niihinkin voisi jonkun kipulääkkeen nykyaikana kehittää?

Toinen juttu on sitten se tasapuolinen kohtelu. Miten voikin olla niin vaikeaa tietää, milloin on ihan oikein kohdella lapsia eri tavalla koska ne on erilaisia yksilöitä, ja milloin taas pitäisi oikeudenmukaisuuden nimissä kohdella kaikkia samalla tavalla? Taas yksi esimerkki siitä, että käytännöllisen filosofian opinnoilla ei ole mitään tekemistä käytännön elämän kanssa, koska ei sielläkään tätä opetettu (tai sitten mä sillä(kin) luennolla laskeskelin muistiinpanojen marginaaleihin tunteja seuraavan Ranskan-matkan alkuun).

Tätä samaahan mä pohdin myös kirjottaessani sisaruskateudesta (täytyi itse käydä tarkistamassa juttu, mutta kyllä, siellä se oli, eikä kyse ollut pelkästä déjà vusta, vaan siihen tosiaan tuli myös hyviä kommentteja tästä erilaisesta mutta oikeudenmukaisesta kohtelusta). Osa ongelmaahan on tosiaan siinä, miten selittää lapsille, että tuo toinen sai nyt keinua kaksi kertaa ja sinä et, kun sille keinuminen on niin paljon isompi juttu. Tää tuli esiin jo kaksosia imettäessä: toinen tarvitsi sitä aikaa rinnalla vaikka kuinka, toinen taas kävi vain tankkaamassa maidot ja lähti sitten hommiinsa – kunnes huomasi, että toinen siinä vielä nautiskelee, ja eiköhän silloin heti pitänyt päästä myös takaisin (ja tietysti yleensä vielä siihen samalle tissille, totta kai se on parempi, jos se on toisen suussa).

No joo, mitään rakentavaa mulla ei tähän (edelleenkään) ole, kunhan valitan että vaikeaa on. Ja tietysti vähän lohduttaa, jos joku muukin toteaa, että nii-in, vaikeaa on.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä Facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Arkistojen aarteita: Asuuko teilläkin eksistentialisti? Eli uhmaikä filosofian näkökulmasta.

Mä olen kirjoittanut tänne Leluteekkiin kolmisensataa postausta tässä reilun vuoden aikana. Mun äitini on toki lukenut niistä jokaikisen, ja ehkä muistaakin suurimman osan, mutta muille lukijoille varhaisemmat postaukset voi olla (kuin) uusia (niin mulle itsellenikin). Joten jatkossa mä ajattelin aina silloin tällöin tarjoilla näitä Arkistojen Aarteita, niitä, joiden uudelleenlukemisesta mä itsekin ilahdun – miltä kuulostaa? Tämä ensimmäinen on Leluteekin ensimmäinen oikea postaus, eli maaliskuulta 2013.

———

Mähän olen koulutukseltani filosofianopettaja. Näissä kotiäidin hommissa kyllä tuntuisi että hyödyllisempää olisi ollut kouluttautua vaikkapa pieneläinhoitajaksi (osaisi lääkitä vastaanpyristeleviä nisäkkään poikasia), erotuomariksi (osaisi ratkaista kiistatilanteet oikeudenmukaisesti ja saisi pelkällä pillinvihellyksellä riitapukarit jäähypenkille) tai tv-kokiksi (osaisi valmistaa maukkaan ja monipuolisen ateriakokonaisuuden 20 minuutissa samalla kun viihdyttää yleisöä). No, osaanpahan ainakin suositella näitä vaihtoehtoja lapsilleni. Ja on filosofin koulutuksellakin hetkensä. Kuten silloin, kun istuin lattialla raivoissaan kieriskelevän taaperon vieressä ja tajusin, että lapseni on ahdistunut eksistentialisti.

Uhmakohtaus. Itkupotkuraivarit on lähellä.

Uhmaikäinen. Huomaa jalan polkeminen.

Eksistentialismihan on teoria, jossa perusajatus on se, että ihminen heitetään syntyessään maailmaan, ja sen jälkeen hän on vapaa luomaan oman elämänsä valinnoillaan. Koska ihminen tekee valintansa vapaasti, hän on niistä myös vastuussa, ennen kaikkea itselleen. Olosuhteet toki vaikuttavat eksistentialistinkin elämään huomattavasti, mutta se mitä ihminen olosuhteistaan tekee on vain hänen omalla vastuullaan – eksistentialismissa itsemurhakin on aina pätevä vaihtoehto.

Eksistentialismi tekee elämästä melko sietämätöntä: kaikki teot ovat valintoja, jotka pitäisi tehdä tietoisesti ja kaikkien valintojen seuraukset kannettava valittamatta. Mä itse ainakin vietän suuren osan elämästäni suloisessa itsepetoksessa; kaikille eettisesti vähänkään arveluttaville valinnoille löytyy jokin oikeutus tai vähintäänkin poikkeus sääntöön. Loppuaika kuluukin sitten valittamisessa.

Uhmaikäinen sen sijaan on aito eksistentialisti. Hän on yhtäkkiä tullut tietoiseksi vapaudestaan maailmassa ja sen mukanaan tuomasta musertavasta vastuusta. Uhmaikäinen on juuri oppinut tekemään valintoja ja tahtoo vapaasti päättää omasta elämästään (uhmaiän poliittisesti korrekti nimityshän on nykyään nimenomaan tahtoikä). Kriisi syntyy siitä, ettei uhmaikäinen ole vielä valmis kantamaan valintoihin liittyvää vastuuta: ”Haluan mennä ulos – mutta jos menen ulos, en voi leikkiä sisällä! Mitä jos juuri tänään sisällä leikkiessäni rakentaisin maailman hienoimman junaradan! Junaradan rakentamismahdollisuus juuri tässä hetkessä ei toistu enää koskaan! Mutta ulkona voisin nähdä naapuritontin nosturin! Mitä jos en menekään ulos, en ehkä enää koskaan näe nosturia!” (Anteeksi huutomerkkien viljely, ne vain tuntuvat kuvaavan uhmaikäisen mielentilaa.)

En tiedä, olisiko Sartren siteeraamisesta apua uhmakohtaukseen, en ole kokeillut. Mutta hitusen apua siitä on ollut mun omaan turhautumiseeni uhmakohtausten edessä. Mä olen välillä kyennyt tuntemaan edes hetkisen myötätuntoa, kun ajattelen, millaisten voimien kanssa kymmenkiloinen lapseni painiskelee koittaessaan valita maailmansa. Noin muuten itkupotkuraivarit ovat talttuneet lähinnä odottamalla. Laulu ”Yks kaks kol neljä, anna hauskan tulla, jos ikävä tulee, niin anna hänen mennä” myös usein rauhoittaa meitä kaikkia.

Asuuko teillä nuori eksistentialisti? Mikä auttaa – vanhempaa tai lasta – uhmasta irti päästämiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Sisaruskateus, tuo kateuden peikoista kamalin

lapset veneessä

Siinä ne niin somasti istuu vierekkäin.

”Miksi toi aina saa?”

”Mäkin haluun!”

”Minä, minä! Minun!”

”Mun vuoro, nyt on mun vuoro!”

Pam! Läps! Pum!

”Toi löi!”

”Pölkkypää, sinä olet ihan tyyppi!”

Sisarukset on rikkaus. Joo-o.

Mä aina ennen ihmettelin, kun vauvalehdissä vanhemmat vastasi sellaiseen  ”mikä on vaikeinta vanhemmuudessa” -kysymykseen, että se kun sisarukset tappelee keskenään. Mä olen sittemmin ruvennut ymmärtämään niitä. Ja nykyään, kun kuuntelen ihmisten hehkutusta siitä, miten tuore isosisarus suhtautuu niin ihanasti uuteen vauvaan, eikä sisaruskateudesta ole merkkiäkään, mä puren huuliani, etten laukaisisi mitään sellaista ”odotapa vain!” -ankeutta. Ihmisten pitää saada nauttia niin kauan kuin sitä kestää.

Ehkä kaikki sisarukset ei ole kateellisia toisilleen. Eikä kaikki tappele. Eikä kaikki tappelu aiheudu kateudesta. Kai. Mutta aika yleistä se kateus (ja tappelu) kai kuitenkin on. Ei tarvise kuin lukea muutamaa useamman lapsen äidin blogia todetakseen, että näin on (viimeksi silmiin osui Ehdoton ehkä -blogin Saaran kirjoitus tappelevista sisaruksista.)

Ja se on raastavaa, kun se osuu kohdalle. Mulla on taipumus muutenkin ristiriitatilanteissa vähän liiankin hyvin ymmärtää molempien osapuolten kanta (paitsi jos olen itse toinen niistä), mutta ikinä aikaisemmin en ole joutunut tilanteisiin, joissa on yhtä mahdoton ottaa kantaa tai tietää, kenen puolella olla. Mä niin hyvin ymmärrän, miksi ei aina ole kivaa olla isosisko.

Silloinkin kun tilanne on periaatteessa ihan selkeä, yksi lapsi vaikka haluaa toiselle kuuluvan lelun sen kädestä, se tuntuu ristiriitaiselta. Eihän se saa toisen lelua ottaa. Mutta kun se niin haluaisi, ja mä niin hyvin ymmärrän, että se haluaisi, ja miksei se toinen nyt voisi antaa leluaan. Paitsi että mä erittäin hyvin ymmärrän, ettei se toinen halua antaa leluaan pois, eikä sen tietenkään tarvitse, mun kultamussukka saa totta kai pitää omat lelunsa. Ja nämä tilanteet toistuu x kertaa päivässä.

Tää on ehkä asia, johon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan. Varmaan jotain olisi tehtävissä. Jotenkin lisätä sellaista me-henkeä, tai vähentää niitä ristiriitatilanteita (tai pidentää omia hermoja). Olisiko teillä vinkkejä sisaruskateuden vähentämiseen tai aiheeseen liittyvään lukemiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Rumat lelut

petshop linna Kuvassa esiintyy Littlest Pet Shop -leluja (ja toi raapiva kielioppivirhe on siis osa niiden tuotemerkkiä). Mitäs sanotte, eikö ole ihan järkyttävän rumia, vai mitä? Miksi niillä pitää olla niin iso pää ja lautasen kokoiset silmät ja kaiken pitää olla pinkkiä?

Esikoinen sai muutaman synttärilahjaksi pari vuotta sitten, ja tänä keväänä ne on olleet ahkerasti käytössä, niiden vaaleanpunainen muovihäkkyrä on sijoitettu linnan näköiseen laatikkoon, jossa ennen asui kuohuviinipullo (blogikorruption kautta saatu), ja suurisilmäiset elukat on viettäneet siellä täyteläistä perhe-elämää. Viime viikonloppuna kirpparilla oli sitten kokonainen pöytä täynnä petshoppeja, ja mä näin miten esikoisen katse viipyi niissä. Ehdotin, että jos niille ostettaisiin uusi talo, ja me pakattiin mukaamme kaksi uutta elukkaa ja tuo hamsterin aktiviteettikeskusta muistuttava rakennelma.

Mies oli pöyristynyt, kun näki mitä me oltiin ostettu. Sen mielestä petshopit on rumia ja vastenmielisiä ja tarjoaa lapsen mielikuvitukselle aivan vääristyneitä malleja. Mä olen kyllä periaatteessa samaa mieltä, rumiahan ne on, ja kaikessa muovisuudessaan ja pinkkiydessään jotenkin luotaantyöntäviä. Miksi mä sitten ehdotin lapselle, että ostetaan lisää? Se ei siis itse sanallakaan maininnut niitä, katsoi vain.

petshop nalle

Sen on varmaan tarkoitus olla söpö ja hellyttävä, mutta nyt on mennyt vähän överiksi.

Mun ajatteluni menee jotenkin niin, että oikeastaan sillä lelulla esineenä ei ole niin kovin suurta väliä. On se sitten käpylehmä, tädin itse neuloma pehmolelu, rikkinäinen kännykkä, Lego tai suurisilmäinen muovielukka (mm. nämä kaikki esikoisen leikeistä löytyy), niin olennaista on se, että lapsen mielestä esineellä voi leikkiä. Tärkeää on se, että sen esineen kautta mielikuvitus pääsee liikkeelle.

Toinen juttu on se, että näiden ekaluokkalaisten keskuudessa petshopit on aika kova sana. Esikoisenkin kolme elukkaa on käyneet koulussa jo useampaan otteeseen tapaamassa toisia kaltaisiaan, ilmeisesti niillä leikitään välitunnilla ja iltapäiväkerhossa. ”Mutta kun kaikki muutkin” ei välttämättä ole erityisen hyvä ohjenuora lastenkasvatukseen, mutta joissain jutuissa ryhmäpaineelle voi musta antaa periksi. Mulla itselläni ei pienenä ollut kaikkia muotileluja, osittain juuri ideologisista syistä (barbiet luo aivan väärää naiskuvaa), osittain varmaan ihan taloudellisista (aidot barbiet maksoi siihen aikaan yli kymmenen viikkorahaa). Se, että lelu on esteettisesti vastenmielinen ja edustaa kaupallista muovikulttuuria ei sitten kuitenkaan ole mulle riittävä syy eristää lasta kavereidensa leikeistä.

Vähän tämä mua silti häiritsee edelleen. Mun täytyy kirjoittaa aiheesta oma postauksensa, koska mä olen kyllä nimittäin samaa mieltä miehen kanssa siinä, että lapsille voi ja pitää opettaa myös hyvää makua. Mun kompromissi on nyt se, että olen selittänyt esikoiselle, että vaikka mun (ja isänsä) mielestä petshopit on aika rumia ja tyhmän näköisiä, niin jos niillä on kiva leikkiä, niin se on pääasia. Mutta en tiedä, onko sekään nyt sitten ihan reilua. Olisiko mun pitänyt olla ihan hiljaa vain?

Mikä teidän kanta on vastenmielisinä pitämiinne leluihin? Onko jotain, mitä olette kieltäytyneet lapselle hankkimasta? Vai hymisettekö vain, että joo, onpa söpö / tosi makee?

p.s. Varoituksen sana kaikille alle kolmivuotiaiden vanhemmille, jotka nyt nyrpistätte nenäänne, että hyi, meille ei tuollaisia tule, ja kyllähän vanhemmat valitsee, millaisilla leluilla lapsi leikkii, leluja ostetaan vain muutamia, ja silloin valitaan tarkasti kehittävät lelut. Varoituksen sana on: odotapa vain.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa @leluteekki, kuinka vaan).

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Lapselle huutaminen ja sen vähentäminen – nämä keinot on toimineet

flamingo pic

En saanut kuvaan sädekehää, mutta tuollaiset loisteet sentään.

Mä otin siis tammikuussa tavoitteeksi, että huudan lapsille vähemmän. Sen opetteleminen on ollut vielä vaikeampaa kuin mä ajattelin. Pois on jäänyt se pahin raivokohtaus -tyyli, mutta edelleen saatan huutaa (ja nalkuttaa) paljon enemmän kuin pitäisi. Lapset on kyllä seuranneet projektia tarkkaan, ja vaikka nuorimmaiset ei siihen omalta osaltaan osallistukaan, niin toinen varsinkin jaksaa joka kerta huomauttaa: ”Nyt sinä huusit. Ei saa huutaa. Sinä sanoit ihan rumasti.”

Edistystä on kuitenkin siis tapahtunut. Mä sain viimein projektin innoittamana luettua Raisa Cacciatoren mainion opuksen ”Kiukkukirja”, jossa käsitellään aggressiokasvatusta – se jäi mulla aikoinaan kesken, kun koetin hakea siitä apua esikoisen uhmaikään, mutta huomasin, että kirjassa käsiteltiin kiusallisen paljon myös aikuisen aggressiota. No, tällä kertaa siitä jäi mieleen se, että aggressio on ihan fyysinen tila, ja siihen voi vaikuttaa itse rauhoittamalla itseään. Ja rauhoittaminen on niinkin helppoa kuin rauhoitella itseään sanallisesti.

Tää kuulosti musta jotenkin pöhköltä, hokea nyt itselleen ”ota ihan rauhallisesti, mä pystyn tähän, jaksan vielä ihan hyvin, ei ne ole tahallaan ilkeitä, mä osaan hoitaa tämän rauhallisesti” tms. Sitten mä kokeilin, ja totesin, että ohoh, sehän toimii. Sen sijaan, jos mä takerrun vanhaan mantraani ”mä en jaksa!”, niin kappas, enpä jaksakaan, vaan siirryn huutamaan. Samalla mä huomasin, että ongelma onkin siinä, että mä haluan kiukutella ja huutaa, antaa samalla mitalla takaisin ja purkaa omaa ärtymystä; en mä halua rauhoittua.

Aika huolestuttavaa. Ei siis riitä, että mä muutan käyttäytymistäni, mun pitäisi pystyä muuttamaan jossain siellä taustalla hiipiviä onko-mun-pakko-olla-koko-ajan-se-aikuinen -ajatuksia. Tai päästä purkamaan niitä aggressioita johonkin muuhun. Hmmm. Tämä on sellainen aihe, mikä vaatinee itsetutkiskelua.

Suurin edistysaskel on aamut (jotka siis aikaisemmin oli yksi huutoherkkä ajankohta). Mä olen pistänyt kellon itselleni soimaan vartin aikaisemmin kuin ennen, ja niinpä mulla on paremmin aikaa tarkistaa onko jumppakassi mukana / auttaa paita päälle / etsiä kadonnutta kenkää tms. jotka kaikki tilanteet saattoi aiemmin saada mut huutamaan. Paljon on auttanut myös se, että koska esikoinen saa aamusta yhden pisteen, jos se hoituu kiukuttelematta, niin se ei enää säännönmukaisesti rähjää herätessään.

Toinen tomiva juttu on ollut omasta hyvinvoinnista huolehtiminen, ja siinä on auttanut kirjanpito. Vaikeampi lintsata, kun tietää, että listasta näkee, onko tällä viikolla tullut hölkättyä, pidettyä yhteyttä ystäviin, mentyä ihmisten aikaan nukkumaan ja sanottua miehelle muutakin kuin ”laita ne rukkaset siihen patterille”. Heti kun lipsuin kirjanpidosta, niin viikot vain suhahti ohi ilman että yhtään panostin omaan hyvinvointiin. Tosin aina siihen ei voi vaikuttaa itse, välissä tuli myös flunssaviikkoja, ja silloin mä huusin taas enemmän. Puhumattakaan siitä viikosta, johon kertyi samoille päiville univelkaa, miehen ylitöitä ja pms-oireet.

Toimivaksi on osoittautunut myös pisteiden kerääminen esikoisen kanssa. Joka ilta siis pitäisi käydä päivä läpi, ja miettiä, onko osannut hillitä tarpeettomia kiukkuja niin, että ansaitsee tähden taulukkoon. Siihenkin tuli flunssien aikana taukoa, mutta sitä ennen saavutettiin ennätys: me saatiin yhdeltä viikolta tavoitepisteemme täyteen ja mä olin huutamatta kymmenen päivää putkeen. Palkinnoksi valittu kylpyläreissu me tosin päästiin tekemään vasta viime viikolla, mikä tuntui vähän huijaukselta, kun viime aikoina meistä kumpikin on taas kiukutellut vähän enemmän kuin tarpeellista. Mutta kivaa oli, ja lapsen mielestä niin erityisen ihanaa, että eiköhän se motivoi taas jatkamaan. Tosin seuraava superpalkinto on käynti Yliopiston museon kivikokoelmaa katsomassa.

Tonne ensimmäiseen juttuun tuli paljon hyviä kommentteja, mites nyt? Oletteko löytäneet keinoja huutamisen vähentämiseen?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

”Aikamoinen siivouspäivä!”

sotkuinen lastenhuoneKuva ei ole tältä aamulta, mutta olisi voinut olla. Lastenhuoneen siivoushan on siitä kiitollinen projekti, että siinä tosiaan näkee kättensä jäljen, ja sen parissa pääsee toteuttamaan itseään vaikka kaksi kertaa päivässä, jos siltä tuntuu (ei hätää, ei musta ikinä tunnu siltä).

Mutta mä olen nyt löytänyt aika toimivan tyylin päästää myös lapset osallisiksi tästä luovasta prosessista. Olen ottanut tähän mallia teollistumisen alkuaikojen tehokkuusajattelusta, eli avainsanat ovat pitkälle viety työnjako ja tehtaan pilli.

Toteutukseen on kaksi vaihtoehtoa:

a) Laitetaan kännykän kello piippaamaan kolmen minuutin välein ja innostetaan työntekijät yhteiseen kilpailuun aikaa vastaan: ”Ehditäänkö kerätä kaikki astiat koriin ennen kuin kello piippaa?” Sitten kirjat, autot, piirustustavarat, vaatteet (kuten kuvasta näkyy, niille tarvitaan kyllä pidempi aika). Lopetetaan tai vähintään vapautetaan lapset 15-20 minuutin jälkeen, yleensä siinä vaiheessa lattia jo näkyy.

b) Laitetaan kello piippamaan 15 minuutin kuluttua, ja annetaan jokaiselle eri tehtävä. Kun tehtävä on suoritettu (esim. kirjat hyllyssä) annetaan seuraava, kunnes kellon piippaus vapauttaa. Tänään yritin jatkaa vielä 5 minuuttia lisää, mutta työväki liukeni paikalta.

Otsikko on pienemmän tytön huokaus aamupäivän toiminnasta: ”Aikamoinen siivouspäivä!” Oikeasti mä kyllä nukuin myös kahden tunnin päiväunet, (mies sitten siivosi hyllyjään senkin ajan), että kyllä tämä vielä menetteli.

Mikä taktiikka teillä on lastenhuoneen suhteen? Siivoatteko joka ilta vai kerran kuussa? Siivoaako lapset itse? Esikoinen on nyt muuten pitänyt ihan itse huoneensa varsin siistinä jo useamman kuukauden, seuraan tilannetta jännityksellä – olisiko omena pudonnut vähän kauemmas puusta?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko

kaksoset ja esikoinen

Esikoinen ja uusi vauva (ja toinenkin)

Mä luulen, että aika usein toisen lapsen odotus menee miettiessä, miten uusi vauva vaikuttaa esikoisen elämään, ja miten esikoinen tulee vauvaan suhtautumaan. Sitten tulee syvä helpotuksen huokaus, kun vauva syntyy, ja sisaruskateus osoittautuu pelättyä pienemmäksi möröksi. Useinhan ylpeä isosisarus on ihan ihastuksesta lääpällään (toki on sitten niitäkin, jotka koettaa eliminoida tunkeilijan jo ensikohtaamisella, mutta vähemmistöön ne taitaa kuulua).

Otsikko on lainaus esikoiselta, se ryhtyi luonnostelemaan tekstiä aiheesta päiväkirjaansa (enkä mä tietenkään kurkkinut, vaan toistaiseksi kaikki päiväkirjaan kirjoitettu on myös luettu mulle). Aina ei tosiaan ole hauskaa olla isosisko. Ja se on musta tosi tärkeää sanoa myös ääneen. Silloin kun kaksoset syntyi, niin esikoisen neljä vuotta kestänyt aika ainoana lapsena päättyi kertarysäyksellä. Totta kai me koetettiin antaa sille omaa aikaa ja huomiota, otettiin se mukaan vauvojen hoitoon ja syliin aina kun voitiin – mutta tosi useinhan siinä sylissä oli jo vähintään yksi vauva.

Kun vietettiin kaksosten tervetuliaisjuhlaa (noin niin kuin nimiäisten asemesta, kun nimet oli jo kaikkien tiedossa), niin samalla juhlittiin uutta isosiskoa. Ja kun kadulla ihmiset tuli ihastelemaan vauvoja ja päivittelemään, että kyllä sulla on noissa hommaa, niin mä aina vastasin, että onneksi mulla on tämä taitava isosisko tässä. Ja uusi isosisko oli vauvoista innoissaan, pusutteli niitä ja auttoi niiden hoitamisessa, ja ymmärsi hyvin, että vauvojen täytyy saada ruokaa ja syliä kun ne itkee.

Mä olin toki lukenut vauvalehdistä ja vanhemmuusoppaista, että uuden vauvan syntyessä on hyvä jutella isosisaruksen kanssa myös negatiivisista tunteista. Mutta se tuntui niin kamalan teennäiseltä, kun eihän sillä näyttänyt olevan mitään negatiivisia tunteita. Ehkä mä ajattelin, että jos rupean puhumaan aiheesta, niin siitähän se vasta keksii ruveta inhoamaan vauvoja.

Sen syksyn ja talven aikana esikoinen oli koulussa tosi kiltti ja edistyi isoin harppauksin, se kasvoi oikein silmissä. Mutta erityisesti mulle se kyllä välillä kiukutteli melkoisesti. Jonkun kiukkukohtauksen jälkeen mä sitten otin aiheen puheeksi, rupesin vain juttelemaan siitä, että välillä varmasti vauvat tuntuu ärsyttäviltä, ja harmittaa kun ei voi tehdä kaikkia juttuja, mitä ilman niitä voisi. Että vaikka niitä rakastaa, niin välillä voi toivoa ettei niitä olisi olemassakaan. Ja sanat upposi. Seuraavien viikkojen aikana esikoinen palasi aiheeseen monta kertaa, kertoi, miten joku asia vauvoissa ärsyttää: niiden hankalat vaunut, se että ei voida lukea kun vauvoja imetetään, se että ne on aina joka paikassa, että ei pääse syliin silloin kun haluaisi. Ja siinä välissä se pussaili vauvoja ja auttoi niiden hoidossa, ja lauloi niille ja halusi opettaa niitä leikkimään. Ja ehkä se jopa kiukutteli hitusen vähemmän.

Oletteko te puhuneet esikoistenne kanssa siitä, mikä isosisaruudessa on kurjaa? Mä hoksasin juuri, että kaksosten kanssa mä en ole puhunut siitä, miksi ei aina ole hauskaa olla pikkusisarus ja vielä kaksossisarus kaupan päälle, vaikka niitä syitä kyllä riittää. Ehkä se pitäisi ottaa jossain vaiheessa puheeksi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

”Sä sait tähden!” Äidin ja lapsen palkitseminen

palkitseminen pic

Mietin, että palkitsisin itseäni ostamalla kukkia, mutta sitten ostinkin muuten vaan.

Mä olen koettanut miettiä, miten voisin palkita itseäni niinä hetkinä, kun onnistun tässä ”huudan lapselle vähemmän” -projektissani. Kauheasti ylimääräistä rahaa ei ole, ei myöskään aikaa, ja mä oikeastaan lopetin suklaan syömisenkin. Sitä paitsi itseni tuntien mä saattaisin hyvinkin ruveta huijaaman itseäni tarratauluni kanssa – tai jättäisin sen vain täyttämättä, jos se olisi liian vaikeaa.

No, sitten keksin, että tehdään tästä kilpailu: kaksoset saa pisteen, jos ne pukee itse ulkovaatteet, mä saan pisteen jos en huuda pukemistilanteissa ja esikoinen saa pisteen, jos sille ei tarvitse muistuttaa pukemisesta. Sitten lasketaan pisteet ja voittaja saa superpalkinnon. Poikaa rupesi heti koko kilpailuajatus stressaamaan, eikä se pisteiden keräämien ilmeisesti muutenkaan ollut ihan selvää. Sanoin, että merkitään pisteet kalenteriin, ja nämä riemastui, että joulukalenteri!

Jalostetinkin ideaa sitten eteenpäin. Pienet jätettiin kokonaan laskuista, mutta minä ja esikoinen muodostetaan tiimi, joka kerää pisteitä yhdessä. Päivässä me voidaan saada viisi pistettä: yksi tulee siitä, jos mä en huuda ennen lounasaikaa ja toinen huutamattomuudesta sen jälkeen, ja lapsi voi saada yhteensä kolme pistettä käyttäytymällä rauhallisesti aamulla, koulusta tullessa ja iltatoimissa. Pisteitä kerätään yhdeksän päivää, ja jos sinä aikana saadaan 39 pistettä kasaan, niin meidän superpalkinto on iltapäivä kahdestaan kylpylässä.

Tavoite on kyllä aika kova, saa nähdä pitääkö sitä rukata, koska siihen tarvittaisiin kuitenkin useampana päivänä täydet pisteet. Mutta mulle tämä on erittäin motivoiva systeemi, sillä nyt palkinto on pois myös lapselta, jos mä en onnistu käyttäytymään toivotulla tavalla. Sinänsähän lapsen (ja oman) hyvän mielen pitäisi riittää motivoimaan olemaan huutamatta, mutta kun se tosiaan on sellainen paha tapa, niin sen korvaaminen hyvällä tavalla (ongelmien ratkominen muuten kuin huutamalla) vaatii aika lailla toistoa, ja mulle ehkä myös ulkoista motivaatiota.

Meillä ei tarrataulua ole vuosiin ollut käytössä, mutta aikoinaan tarroilla palkitseminen toimi kyllä tosi hyvin, kun esikoisen piti 2v-vuotiaana käyttää päivittäin silmälappua lievän karsastuksen hoidossa. Se inhosi niitä lappuja, ja oli ihan mahdotonta saada se pitämään sitä väkisin. Sitten tehtiin tarrataulu, päivittäisestä tunnista lapun kanssa sai ensinnäkin valita ihanan tarran tauluun liimattavaksi, ja jos viikossa sai viisi tarraa (lääkärin määräys oli lappu kuutena päivänä viikossa), niin palkinnoksi sai katsoa viikonloppuna videon. (Uskomatonta, että meidän 2-vuotias katsoi vain sen yhden videon viikossa. Nykyäänhän noi katsoo videoita ainakin viisi kertaa viikossa.) Lappua pidettiin, tarroja liimattiin ja karsastus korjaantui.

Noissa tarratauluissa vaikea musta on se onnistumisen määritteleminen ja palkinnon mitoittaminen. Niin kuin nyt: kivaa olisi tietysti, että kukaan ei ikinä huutaisi, mutta se nyt ei ole kovin realistista. Mutta mikä sitten on sellainen määrä huutoa, että sillä vielä voi ansaita palkinnon?

No, katsotaan. Oletteko te käyttäneet tarratauluja lasten tai itsenne palkitsemisessa? Kuinka toimi? Ja miten määrittelitte, mikä oli onnistunut suoritus?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.