Kun kolmesta tulee neljä – ei kun viisi

esikoinen ja kaksoset

Näitä söpöjä sisaruskuvia saatiin tasan tämä yksi koko ekan vuoden aikana. Eipä niitä kamalan monta ole saatu sen jälkeenkään.

Lupaamani postaus aiheesta ”esikoinen ja uusi vauva”, jota toivottiin jatkoksi kaksosten ensimmäsistä päivistä kertovaan juttuun. (Tämän julkaistuani huomasin, että mähän olin kirjoittanut vähän lyhyemmin aiheesta jo aikaisemmin, eli jos on kiire, niin lue vaikka vain, miksi ei aina ole hauskaa olla isosisko.)

Ainoasta lapsesta kaksosten isosiskoksi

Tämä on yksi niitä isoimpia kysymyksiä, joita herää pohtimaan aamuyöstä toista lasta odottaessaan: mitä mä olen mennyt tekemään, miten ikinä voin rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoista, miten esikoinen voi ikinä hyväksyä uuden vauvan perheeseen, miten me selvitään? Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoitti joku aika sitten koskettavasti näistä aamuyön peloista.

Kun me saatiin tietää odottavamme toisen lapsen lisäksi samaan syssyyn kolmatta, tuli riemun lisäksi myös kauhistus: voi esikoisparkaa. Jos mä olinkin onnistunut jotenkin uskottelemaan itselleni, että uuden vauvan hoidolta jäisi ihan hyvin aikaa myös esikoisen huomioimiseen, ja luonut mieleeni seesteisiä kuvia, joissa esikoinen istuu mun kainalossa kuuntelemassa, kun luen sille samalla kun imetän vauvaa, niin enää mä en pystynyt huijaamaan itseäni; esikoinen tulisi häviämään vauvoille 6-0. Tai ainakin 2-1.

Me kerrottiin raskaudesta esikoiselle samana iltana, kun oltiin oltu ekassa ultrassa viikolla 12, jolloin kaksosuuskin siis selvisi. Mä olin miettinyt, pitäisikö kertoa jo aiemmin, mutta koska me ei haluttu kertoa raskaudesta ihan lähipiiriä edemmäs ennen kuin tiedettiin, että se jatkuisi, niin ajateltiin, että parempi olla sälyttämättä 3,5-vuotiaalle sellaista salaisuutta. Taidettiin olla oikeasssa, sillä heti parin päivän kuluttua mä rupesin saamaan epäuskoisia onnitteluja lapsen opettajilta ja hoitokavereiden vanhemmilta: ”Ihanko totta? Kaksoset? No mutta onneksi olkoon. ” (Tai sitten se vähämmän sympaattinen ranskalaisversio kaksosraskauden onnittelusta: ”No mieluummin teille kuin meille.”)

Tuleva isosisko suhtautui uutiseen aika tyynesti. Oli helmikuu, ja me selitettiin, että vauvat on siellä mahassa kasvamassa vielä koko kevään ja kesän ja syntyy sitten kesäloman jälkeen, kun mennään takaisin kouluun. Esikoinen ei kauheasti kysellyt asiasta, mutta sen leikkeihin ja juttuihin rupesi kyllä ilmestymään mahassa olevia vauvoja – eikä niitä ollut vain kaksi, vaan esimerkiksi kymmenen.

Raskausaika

Esikoista odottaessani mä sain pahan raskausmyrkytyksen ja se syntyi pikkukeskosena rv 28. Se pelästytti. Vähitellen mä rupesin kuitenkin uskomaan, että toinen lapsi voitaisiin saada. Mä kävin mm. äitiyspolilla juttelemassa raskausmyrkytyksen uusiutumisen todennäköisyydestä, ja lääkäri vakuutti, että vaikka myrkytys uusiutuisi niin todennäköisesti myöhemmin ja lievempänä. Toista lasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus saada heti perään, vaan me ajateltiin, että esikoisen pitäisi olla sen verran iso, että se pärjäisi hoidossa, jos minä tai vauva jouduttaisiin olemaan sairaalassa pidempään.

No, mä en joutunut sairaalaan, raskaus sujui tosi hyvin alusta loppuun, mutta mä olin kyllä tosi kiitollinen siitä, että esikoinen oli jo yli 3-vuotias. Mua rupesi supistelemaan jo rv14 tienoilla heti kun tein jotain vähänkin rankempaa, vaikka kävelin reippaasti, ja raskauden edetessä ja mahan kasvaessa supistelu tietysti vain lisääntyi. Mutta esikoinen osasi pukea itse, kävellä ja kiivetä portaita, kulkea kadulla asiallisesti, käydä vessassa – mitä nyt ihmiset tekee, ilman että mun tarvitsi kauheasti juosta tai nostella.

Viimeisillä raskausviikoilla, kun mä en enää mielelläni lähtenyt kotoa, mun vanhemmat vei esikoista retkille ja hemmotteli parhaansa mukaan. Raskauden viimeinen kolmanneshan nimittäin tietysti osui esikoisen koulun kesälomaan – onneksi en joutunut sinne sairaalaan, sillä hoitopaikkaa ei ollut, vaan mä vaapuin joka aamu bussipysäkille, josta me ajettiin yksi pysäkinväli leikkipuistoon.

Siinä sai kyllä vähän esimakua siitä, mitä oli tulossa: ”En mä voi kantaa sua nyt.” ”Miksi?” ”Mä en jaksa.” ”Miksi?” ”No kun mulla on nää vauvat täällä mahassa.”

Esikoinen suhtautui kuitenkin tuleviin vauvoihin hyvillä mielin, se mietti kovasti, onko ne tyttöjä vai poikia (me ei haluttu tietää sukupuolta), ja mitä niiden kanssa voisi leikkiä. Mä koetin selittää, että ensi alkuun ne on vain sellaisia paketteja, joiden kanssa ei paljon voi leikkiä, ne vain nukkuu ja tarvitsee paljon hoitoa. Me luettiin kirjoja vauvan odotuksesta ja isosisarukseksi tulemisesta, mä olin hamstrannut niitä joululomalla Ranskasta, kun olin juuri plussannut. Me katseltiin paljon myös esikoisen vauva-albumia, jossa on kuvia sairaala-ajalta, ja mä selitin, miten vauvat toivottavasti pääsisi heti kotiin, eikä niiden tarvitsisi olla sairaalassa, mutta että samalla lailla ne olisi ihan pieniä ja niitä pitäisi hoitaa kuin me oltiin esikoista hoidettu vauvana.

Musta tuntui, että vasta silloin mulle oikein iski se, mitä esikoinen oikein vauva-aikanaan joutui kokemaan, mistä kaikesta me jäätiin paitsi. ”Kuka minua siellä sairaalassa hoiti, kun sinä menit illalla kotiin?” se kysyi, ja mä en saanut itkultani vastattua. Koetin sitten selittää, että siellä oli tosi hyvät hoitajat, näytin omahoitajan askarteleman kortin, ja selitin, että siellä sairaalassa ei äidit ja isät saaneet olla yötä.

isosisko leikkii vauvan kanssa

Kyllähän näiden vauvojen kanssa voi leikkiä!

Isosiskon huomioiminen

Vauvojen synnyttyä uusi isosisko oli aivan riemuissaan. Mulla oli sille lahja varattuna sairaalakassissa niin kuin kaikissa opaskirjoissa neuvottiin, ja se oli hyvä idea. Se muistaa vieläkin saaneensa Lumikki-paperinuken isosiskolahjaksi. Tärkeää oli myös se, että se oli mun vanhempien luona vain pari yötä, ja sen jälkeen miehen kanssa kotona siihen, että mä ja vauvat päästiin sairaalasta. Mä mietin kovasti kotiutumisajankohtaa, olisiko parempi tulla kotiin niin pian kuin vain päästäisivät, vai olisiko parempi leväät sektion jälkeen sairaalassa, jotta sitten kotona jaksaisin olla läsnä myös esikoiselle. No, sairaalasta lähdettiin lopulta neljä päivää synnytyksen jälkeen, eli niin pian kuin päästivät, ja ihan riittävän hyvässä kunnossa mä silloin jo olin.

Esikoinen jatkoi ”koulussaan” läpi vauvojen syntymän ja miehen isyysloman, ensinnäkin siksi, että ranskalainen leikkikoulukin ajatellaan tosiaan kouluna, jota lapsella on oikeus ja velvollisuus käydä, ja toisaalta siksi, että me oltaisiin oltu aika huonoa seuraa reippaalle neljävuotiaalle. Mies siis vei tytön aamulla ja kävi iltapäivällä hakemassa, mikä tarkoitti mulle tuntikausien yksinoloa vauvojen kanssa, mutta se tuntui kuitenkin kaikille parhaalta ratkaisulta. Ihan muutaman kerran koko vauvavuonna esikoinen kysyi, miksi hänen pitää mennä kouluun kun vauvat jäävät kotiin, mutta siihen oli aika helppo vastata vetoamalla ikään: neljävuotiaat käyvät koulua. Sitä paitsi koulussa oli kavereita ja ihana opettaja ja tanssitunnit ja… Oikeasti se tykkäsi käydä siellä.

Kotona me otettiin totta kai esikoista mahdollisimman paljon mukaan vauvojen hoitoon. Se on vähän vaikea laji, toisaalta neljävuotias haluaa jo olla mukana, ja siitä on hyötyäkin, toisaalta ei pitäisi ruveta käskyttämään sitä ja käyttämään piikana. No, yksi homma, mikä annettiin esikoiselle, oli vauvojen asujen valinta päivittäin. Vaatteet oli hyllyssä pienissä koreissa lajiteltuina, joten sieltä oli helppo napata molemmille omat ylä- ja alaosat ja mätsäillä niitä. Vauvojen aloittaessa kiinteiden syönnin puolivuotiaina esikoisesta oli ihanaa päästä syöttämään niitä. Siitä oikeasti oli apuakin, koetapa nimittäin tökkä lusikkaa yhtä aikaa kahteen nälkäiseen suuhun.

Ne mun kuvitelmat siitä, miten seesteisesti imetän vauvaa samalla kun luen kainalooni käpertyneelle esikoiselle ei kyllä ihan toteutuneet. Ensinnäkin kahden vauvan asettelu imetystyynylle niin, että kummallakin on jotakuinkin korrekti asento ja ote rinnasta on melkoista jonglöörausta, varsinkin alussa, kun asettelija on tottumaton ja vauvat velttoja kuin hernepussit. Sen jälkeen ei yksinkertaisesti ollut käsiä tai silmiä vapaana kirjan pitämiseen ja lukemiseen. Ja kun vauvojen (ja kokemuksen) kasvaessa kädet vapautuivat, alkoi niitä kiinnostaa kaikki ympärillä tapahtuva niin paljon, että oli ihan mahdotonta mun edes vastailla lyhyesti kysymyksiin, saati lukea ääneen kirjaa, ilman että heti on kaksi silmäparia tapittamassa mua ja nänni kirjaimellisesti poskella. No, lukuhetket pidettiin sitten muulloin, ja tuore esikoinen sai vähän lisää ruutuaikaa iltapäivisin, kun mä imetin.

isosisko ja vauvat

Näin nätisti niitä silitetään.

Isosisko – mutta muutakin kuin isosisko

Me pidettiin vauvoille tervetuliasjuhlat pari kuukautta syntymän jälkeen. Nimet oli kaikkien tiedossa jo ensi hetkistä alkaen, mutta ihan niin kuin esikoisen kanssa, me haluttiin kutsua lähimmät sukulaiset ja ystävät juhlistamaan vauvojen syntymää ja toivottamaan ne tervetulleiksi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin myös uuden isosiskon juhla, minkä kaikki vieraat otti ihanasti huomioon. Esikoinen muistaa juhlan hyvin, ja sen, että se oli myös hänen juhlansa.

Mun lukemissa kaksoskirjoissa käsiteltiin usein myös isosisaruksen roolia, ja niissä oli hyviä ohjeita ja varoituksia. Jos ihmisillä nimittäin on tapana ihastella vauvoja ja jättää isosisarus huomiotta, niin kaksosvauvojen kanssa näin käy vielä tuplasti helpommin. Mä yritin parhaani mukaan ujuttaa myös esikoisen osaksi niitä keskusteluja.  ”Onko sulla siinä kaksoset?” kysyy ystävällinen ohikulkija. ”Joo, ja tässä on meidän ihana esikoinen”, vastaan minä. Ja jos hyvä tuuri käy, niin ystävällinen ohikulkija silloin toteaa esikoiselle, että ”sinä olet sitten varmaan äidin pikku apulainen ja hoidat vauvoja”. En tiedä, mitä tekee ihmisen psyykelle se, että se on aina ja jatkuvasti vain isosisko.

Yksi esikoisen oma juttu vauvavuonna oli luistelukoulu. Se oli innostunut luistelemisesta jo edellisenä talvena, mutta mä totesin, että meidän temparamenteilla on parempi, kun joku muu hoitaa sen opetuksen. Niinpä se ilmoitettiin luistelukouluun, ja siitä tuli meidän yhteinen viikonloppuohjelma, syötiin aikainen lounas ja lähdettiin jäähallille. Mulle ne hetket katsomossa oli todella rentouttavia: neljäkymmentä minuuttia ilman että kukaan vaatii yhtään mitään, sen kuin seurailen lapsen muksahtelua jäällä. Ja esikoinen tykkäsi luistelusta tosi paljon (muksahteluista huolimatta), ja varmaan myös siitä, että pääsi tekemään ihan omaa isojen juttuaan mun kanssa.

Vauvat ei aina ole kivoja

Esikoisen koulumatkat oli myös meidän kahdenkeskistä aikaa. Vauvat nukkui vaunuissaan ja me köröteltiin bussilla halki kaupungin. Välillä oltiin molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, välillä vauvat heräsi huutamaan, mutta usein matka oli aika mukava hetki istua yhdessä ja jutella.

Bussissa me käytiin myös Suuri Mustasukkaisuuskeskustelu. Meillähän esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä vauvoja kohtaan, käyttäytyi koulussa hyvin ja toimi kotona normaalisti – mutta kiukutteli kyllä mulle aika usein. Mä olin toki lukenut perhelehdistä, miten on tärkeää puhua isosisaruksen kanssa siitä, että vauvat ei aina ole kivoja, eikä niistä tarvitse tykätä, mutta Lähiömutsin tapaan tää tuntui musta pirujen maalamiselta seinälle. Sitten yksi viisas kahden lapsen äiti esikoisen koulusta kertoi, miten heillä isosisko oli kiukutellut äidilleen vauvan synnyttyä, ja miten he olivat käyneet psykologillakin juttelemassa siitä, mikä lasta riivasi.

Otin sitten härkää sarvista, ja aloitin suoraan toteamalla, että vaikka jotakuta rakastaa paljon, niin välillä se voi olla tosi ärsyttävä, esimerkiksi vaikka meidän vauvat on mun ihania lapsia, niin välillä musta on tosi rasittavaa, että niiden hankalia vaunuja pitää lykkiä joka paikkaan, eikä me voida aina tehdä kaikkea mitä haluttaisiin. Että vaikka esikoinenkin tykkää vauvoista, niin koko ajan ei tarvitse tykätä, ja joskus ne voi harmittaa. Keskustelu oli aika lyhyt, lapsella ei ollut kauheasti kommentoitavaa, mutta se oli selvästi tärkeä, sillä esikoinen palasi aiheeseen toistuvasti seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Se toisteli selvästi huojentuneena sitä, miten koko ajan ei tarvitse tykätä, ja välillä voi ärsyttää ja harmittaa. Kiukuttelu ei suinkaan loppunut kuin seinään, mutta ehkä joku vedenjakaja ylitettiin.

Vauvaksi taantuminen

Yksi asia, mitä mä olin vähän pelännyt, oli se, että esikoinen taantuisi taas pikkulapseksi vauvojen synnyttyä. Sehän oli meidän ainut helpotus tässä uudessa kolmen lapsen kuviossa, että se isoin oli oikeasti jo aika iso. No, mitään taantumaa ei tullut, päin vastoin vauvavuoden aikana esikoinen kasvoi ja itsenäistyi entisestään ja otti etenkin sosiaalisesti isoja harppauksia. Mutta kotona oli yksi leikki ylitse muiden: vauvaleikki. Yhtäkkiä vauvojen sängystä saattoi alkaa kuulua vikinää, ja silloin piti mennä poimimaan metrin mittainen vauva sieltä syliin, hoitaa sitä hoitopöydällä, rauhoitella sylissä ja leperrellä vauvajuttuja. Tämä nauratti esikoista kovasti, eikä mullakaan ollut mitään leikkiä vastaan. Kaikki tiesi, että se on vain leikkiä, sen saattoi keskeyttää, jos tuli oikeasti vauvojen kanssa tekemistä, sovittiiin että vauvojen sänkyyn mennään vain silloin kun se on tyhjä ja sekä minä että mies kelvattiin huolehtimaan tästä isoimmasta vauvasta.

En tiedä, olisinko itse ehdottanut esikoiselle vauvaleikkiä, mutta tuntui, että lapselta se oli hyvä keksintö ja täytti tehtävänsä. Vähitellen vauvojen kasvaessa vauvaleikkikin jäi pois.

takapenkillä

Nykyäänhän niillä on enimmäkseen hauskaa keskenään, jopa 3000 kilometriä takapenkillä.

Riiviöikäisten isosisko

Vauvojen isosiskona oleminen on hauskaa, mutta yksivuotiaiden pikku riiviöiden isosiskona oleminen on sitä paljon vähemmän. Vaikeimmat ajat sisarussuhteissa meillä on tähän mennessä olleet ehkä juuri ensimmäisenä taaperovuonna, jolloin pienten kanssa ei vielä voinut oikein leikkiä, mutta sen sijaan ne kyllä osasivat tulla sotkemaan kaikki mahdolliset leikit. Esikoisella oli toki oma huoneensa, jonne kaksosilla on periaatteessa pääsy vain luvan kanssa, mutta aika usein ne kuitenkin löytyivät sieltä viskelemästä playmobileja ja repimästä piirustuksia.

No, riiviöikää ei kestä ikuisesti, ja kaksivuotiaista rupesi tulemaan jo ihan kelvollisia leikkikavereita. Nyt, kun kaksoset ovat neljä ja esikoinen kahdeksan, yhteisiä leikkejä riittää tuntikausiksi. Niin riittää riitojakin, mutta se kuulunee asiaan. Isosisaruksena oleminen on joka tapauksessa kasvattavaa, sen mä tiesin jo omasta kokemuksesta ja voin nyt todeta uudelleen esikoisen kohdalla.

Miten te olette toteuttaneet esikoisen huomioimista uuden vauvan kanssa?

koko perhe

Koko perhe, kerrankin yhdessä kuvassa.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Lapsiluvusta – kuka sen päättää?

erimunaiset kaksoset

Meidän kaksoset tietysti oikeasti on erimunaiset.

Unelmien lapsiluku on vaikea asia. Kaikki eivät lapsia saa vaikka haluaisivat, tai ei niin montaa kuin olivat uneksineet. Toisissa perheissä vanhemmilla voi olla keskenään erilainen käsitys asiasta. Toisinaan taas lapsia tulee perheeseen paljon enemmän kuin kumpikaan vanhemmista olisi halunnut. Hesarissa oli (taas) juttu vanhoillislestadiolaisten äitien (ja isien) uupumuksesta, aiheesta on ilmestynyt uusi kirja ”Usko, toivo ja raskaus”. Mä tiedän, että se ei ole koko totuus, toisissa lestadiolaisperheissä lapsia on ”vain” puolentusinaa, toiset on onnellisia ja tasapainoisia 11 lapsen perheitä, mutta sitten on niitä, joiden unelmien lapsiluku on täyttynyt jo aikaa sitten, eivätkä vanhemmat jaksaisi yhtään enempää.

Tää koskettaa mua siksi, että mä tiedän, että mä en jaksaisi enempää lapsia. Ehkä nuorempana olisin jaksanut vielä muutaman, mutta ikinä musta ei olisi tullut hyvää kymmenen lapsen äitiä. Jos meille olisi syntynyt lapset yksittäin, niitä ei varmaan olisi enempää kuin kaksi.

Ennen esikoisen syntymää mä olin ajatellut, että kolme lasta voisi olla mukava. Esikoisen syntymä pikkukeskosena pelästytti sen verran, että jonkun aikaa mä olin varma, että lapset oli nyt tässä, vauvakuume vaivasi, mutta mä ajattelin, että en ota sitä riskiä, että minä tai vauva kuollaan raskausmyrkytykseen. Merianne kirjoitti vähän aikaa sitten hyvin unelmien lapsiluvusta erityislspsen äidin näkökulmasta. Meidän päätös toisesta lapsesta kypsyi sitten pikkuhiljaa, kun pelästys hellitti esikoisen kasvaessa terveeksi vauvaksi.

Jos me ei oltaisi saatu kaksosia, meillä aika todennäköisesti olisi vain ne kaksi lasta. Viime aikoina on mediassa paljon puhuttu myös erityisherkistä ihmisistä, ja mä tunnistan itseni siitä joukosta. Lasten meteli ja vaatimukset rasittaa mua, ilmeisesti vielä vähän enemmän kuin tavanomaisemmalla hermostolla varustettua äitiä, eikä asiaa auta se, että mä nukun huonosti, ja olen väsyneenä vielä herkempi ja huonompi vastaamaan vaatimuksiin. Kahden lapsen kanssa mä olisin todennäköisesti todennut, että näistä vielä selvitään, mutta uutta vauvaa ei enää jaksa.

Onneksi me saatiin kaksoset,  ja päädyttiin kolmilapsiseksi perheeksi vähän vahingossa. Ja onneksi meidän kaksoset on olleet aika helppoja hoidettavia vauvasta asti, niin että mä olen jaksanut niiden kanssa ja voin todeta, että musta on ihanaa, että meillä on kolme lasta, ja varsinkin ihanaa, että on kaksoset. Mutta onneksi me voidaan ihan vapaasti itse päättää, halutaanko me lisää lapsia meidän perheeseen. Ajatus siitä, että joku muu antaisi mallin ja ohjeen siitä, että kolme lasta ei ole vielä meille tarpeeksi, tuntuu kamalalta. Sillä kolme lasta tuntuu olevan meille juuri sopivasti.

Mitä ajatuksia tämä teissä herätti?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Ensimmäiset päivät kaksosten kanssa

 

vastasyntyneet kaksoset pipot

Tästä kuvasta mä en tunnista kumpi on kumpi. Olin tosi iloinen, että ne oli tyttö ja poika, eipähän voitu sekoittaa niitä pysyvsti ainakaan.

Ensimmäinen päivä

Kun me kaikki oltiin päästy kaksosten sektion jälkeen synnyttäneiden osastolle huoneeseemme, ja vauvat nukkui rauhallisesti kopassaan, mies rupesi lukemaan ja mä rupesin lähettämään tekstareita. Varmisitin vielä mieheltä, että pysytään ennalta mietityissä nimissä – meillä oli siis tyttö- ja poikanimet valmiina, lapsia kun ei ollut tarkoitus kastaa ja Ranskassa on tapana puhua vauvoista oikeilla nimillä heti alusta alkaen. Laitoin puhelimen äänettömälle saman tien, kun huoneeseen tuotiin toinenkin uusi äiti vauvansa kanssa. Soitin mun äidille, ja kerroin, että tyttö ja poika tuli. Taustalta kuului esikoisen hihkuna, kun se kuuli saaneensa pikkusiskon ja -veljen ja rupesi villisti hyppelemään ympäriinsä. Vanhemmat lupasi tuoda tuoreen isosiskon katsomaan vauvoja heti vierailuajan alkaessa.

Ehdin jo itsekin ottaa kirjan esiin, ennen kuin kätilö tuli katsomaan mua, tarkisti jälkivuodon, ja sopivasti toinen vauvoista rupesi heräilemään. Mä pyysin, että voisin saada sen rinnalle, mikä oli vähän hankalampi operaatio, kun en itse pystynyt edes kääntymään kyljelleni. Tyynyn kanssa vauva kuitenkin saatiin tuettua jotakuinkin hyvään asentoon, ja se ymmärsi heti, mistä on kysymys. Samassa esikoinen syöksyi huoneeseen ja heittäytyi mun päälle – onneksi naaman suuntaan eikä haavan päälle. Siinä se herkkä ensi-imetys sitten meni, vähän sinnepäin, kun samalla koetin halailla esikoista ja vastailla sen lukemattomiin kysymyksiin. Mutta tällaista mä olin ajatellut useamman lapsen äitiyden olevankin: kehenkään et ehdi keskittyä kunnolla.

vauva ja isosisarus

Esikoinen ilahtui tosi paljon vauvojen lahjuskassista löytyneistä leluista, vaikka vauvat ei vielä ihan kauheasti leikkimisestä perustaneetkaan.

Mulla oli sairaalakassissa mukana lahja esikoiselle – en väittänyt, että se on vauvoilta, koska kyllähän 4-vuotias tajuaa, ettei vauvat mitään lahjoja ostele, mutta selitin sen olevan erityinen isosiskolahja. Paperinukke oli onnistunut valinta, uusi isojen tyttöjen lelu, ja ajatus siitä, että sen pääsee isovanhempien luokse päästyä leikkaamaan, auttoi esikoista lähtemään sairaalasta ilman pahempia itkuja.

Mä olin menettänyt jonkun verran verta sektiossa, ja kätilö totesi, että voin pysyä suosiolla pitkälläni seuraavaan päivään. Imetin molempia vauvoja, mutta ne sai myös luovutettua rintamaitoa pullosta, pienen syntymäpainon vuoksi ei ollut varaa odotella maidonnousua. Illalla vierailuajan päätyttyä vauvat käytiin hakemassa osaston toimistoon yöksi, josta ne sitten kyllä tuotiin kaksi kertaa imetettäväksi. Musta oli aivan käsittämättömän ihanaa vain maata selällään sängyssä koko yö. Raskauden alusta asti mun oli pitänyt herätä joka yö ainakin kaksi kertaa vessaan, ja moneen kuukauteen en ollut voinut nukkua kuin kyljellään – ja jokaista kyljenvaihtoa varten piti herätä kääntämään maha.

Jaloilleen

Seuraavana aamuna vauvat tuotiin mulle hoidettaviksi, ja olin vähän hädissäni, koska mähän olin edelleen sängyssä selälläni kuin koppakuoriainen. Kätilö kuitenkin auttoi kaikessa rauhassa vauvojen imetyksessä ja syöttämisessä ja vaihtoi niiden vaipat, ja sitten ne taas nukkui. Mieskin pääsi paikalle vierailuajan alkaessa. Mä olin toivonut perhehuonetta juuri siksi, että tiesin, etten alkuun pystyisi itse hoitamaan vauvoja, mutta niitä ei ollut vapaina, ja ihan hyvin se meni näinkin, tuntui, että piippailin nappia vähän väliä, mutta aina sieltä tuli ystävällisesti hymyilevä kätilö.

Sektiohaava tarkastettiin välillä, ja se näytti kuulemma ihan siistiltä. Kipuja ei ollut, mulle oli varmaan laitettu morfiinia suoneen, koska tippa oli edelleen paikoillaan. Nyt oli kuitenkin tarkoitus päästä ylös sängystä. Kyljen kautta pääsin jotenkin kampeamaan istuvilteen, mutta siitä seisomaan noustessa rupesi huippaamaan niin paljon, että kätilö totesi, että parempi siirtää yritys iltapäivään. Sain siis lounaankin sänkyyn.

Vauvat nukkui ja välillä niitä syötettiin. Mä luin ja lepäilin. Iltapäivällä mun vanhemmat toi esikoisen taas katsomaan meitä. Sillä oli selvästi ikävä ja sovittiin, että mies menee sen kanssa kotiin. Illansuussa mä pääsin kätilön tukevasti pitelemänä nousemaan ylös ja vessaan. Mietin, tuntuukohan joskus tosi vanhana samalta, että jokainen kymmenen sentin askel on mieletön ponnistus. Mä olen ollut vähän hidas toipumaan sektioistani, kummallakin kerralla huonekaveri on käynyt itsekseen suihkussa jo leikkauspäivän iltana. Yöllä vauvat oli mun kanssa huoneessa, ja niiden herätessä piippasin kätilön auttamaan syötössä. A-vauva, joka oli ollut huono nukkuja jo mahassa ja pitänyt mua aamuöisin valveilla mellastuksellaan, jatkoi samaa tyyliä, se heräili aamuyön tunteina aika tiheästi. Se on edelleen meidän lapsista huonoin nukkuja.

Hikeä, verta ja kyyneliä

Toisessa synnytyksessä on se hyvä puoli, että joihinkin asioihin osaa jo varautua. Niinpä mulle ei tullut yllätyksenä se, miten aamulla oli lakanat märkinä hiestä ja kyyneleet tuntui valuvan joka välissä. Tippa oli otettu pois ja mulle annettu purkilliset paracetamolia  ja ibuprofeiinia, joita nappailin kuuliaisesti vuoronperään. Liikkuminen oli hankalaa, mutta mahdollista, joten hiihtelin aamiaiselle ja sen jälkeen vauvojen lääkärintarkastukseen. Kummallakin oli kaikki hyvin, ja jotenkin en itse osannut niistä kauheasti huolehtiakaan, esikoiseen verrattuna ne oli niin selkeästi hyvinvoivia täysiaikaisia vauvoja.

Siinä käytävällä vauvoja kopassa työnnellessäni koin ahaa-elämyksen kaksosten äitiydestä. Kaikilla meillä siinä käytävällä oli omat koppamme työnnettävänä, ja kaikkien kopassa oli se maailman kallisarvoisin asia, oma vastasyntynyt – ja mä olin saanut niitä kaksi. Tuntui siltä, ettei sellaista onnea voi oikein ymmärtääkään.

kaksosvauvat sairaalassa

Lounasruokailijan itkettynyt mutta urhea virnistys.

Iltapäivällä haavaa rupesi särkemään enemmän, ja mä sain välillä jotain vahvempaakin lääkettä. Sekään ei tuntunut auttavan. Sitten kätilö ehdotti vienosti, että jospa kyse oli ilmavaivoista. Mä olinkin jossain vaiheessa morfiinihuuruissani epäillyt, että vatsaan oli jätetty vielä kolmas vauva, koska siellä joku myllersi niin hurjasti. No, sain siis lääkettä ilmavaivoihin ja koetin parhaani mukaan liikutella itseäni sängyssäkin. Olo oli kuitenkin kaikinpuolin ärtynyt ja tuskainen – jälkeenpäin mä tajusin, että kyse oli varmaan morfiinin vierotusoireista. Vieraita oli kuitenkin tulossa vauvoja katsomaan, mikä toisaalta oli kivaa, koska sain jotain tekemistä, mutta toisaalta olo oli tosiaan aika tuskainen. Mutta onhan se ihanaa, kun voi esitellä uudet vauvansa ystäville.

Illalla viraiden ja miehen lähdettyä mä otin kirjani ja etsiydyin maitohuoneeseen pumppaamaan maitoa. Olin imettänyt vauvoja joka syötöllä, mutta ne ei jaksaneet imeä kovin kauan, ja niinpä mä ajattelin vähän avittaa maidonnousua. Flashback esikoisen sairaala-aikaan oli kyllä melkoinen, silloin mä istuin maitohuoneissa pari kuukautta. Pumppaaminen oli kyllä hyvä ajatus, mutta olisi vielä enemmän pitänyt panostaa siihen imettämiseen, kotona ollessa mentiin nopeasti siihen, että imetin vain pari kertaa päivässä ja muut ateriat annettiin pumpattua maitoa pullosta. Sain suunnan kyllä käännettyä parin kuukauden jälkeen, ja vauvat oli lopulta pelkällä imetyksellä, mutta turhan hankalasti se meni.

 Kotiin

Esikoisen sektion jälkeen mä olin sairaalassa kuusi päivää, ja olin silloinkin niin heikossa kunnossa, että olisi ehkä pitänyt jäädä vielä päiväksi. Tällä kertaa mä kuitenkin toivuin selvästi nopeammin, ja kun vauvatkin oli hyvässä kunnossa, kotiinlähdöstä ruvettiin puhumaan jo aika pian. Toisen vauvan bilirubiiniarvot oli vähän koholla, joten sitä seurattiin, ja tieto siitä, päästäänkö jo neljäntenä päivänä kotiin, venyi viimeiseen asti. Mikään kauhea kiire mulla ei kotiin ollut, koska mä tiesin, että siellä ei tulisi levättyä yhtä paljon kuin sairaalassa, ja vauvojen lisäksi olisi esikoinen hoidettavana – ja vain me kaksi hoitajaa.

kotona

Mutta siinä mä sitten istuin sairaalasängylläni, vauvat valmiina kaukaloissaan kotiinlähtövaatteissaan. Vauvat nukkui, kun päästiin kotiin, joten me vain kannettiin ne huoneeseensa jatkamaan unia. Mies rupesi laittamaan ruokaa, mä menin pitkälleni. Ja sitten me syötiin. Mä ehkä aavistin, että edessä oli vielä valvottuja yön tunteja, rintapumpun hurinaa, kymmeniä päivittäisiä vaipanvaihtoja – uuvuttavat pari kuukautta ennen kuin vauvat hymyilisi ekan kerran ja oltaisin jo vähän voiton puolella  Mutta juuri sillä hetkellä kaikki oli aika hyvin. Illalla esikoisen mentyä nukkumaan me istuttiin miehen kanssa olohuoneessa kumpikin vauva sylissämme, syötettiin niitä ja katseltiin alkusyksyn auringonlaskua. Tuntuu, että siitä on jo niin kauan, ja miten siitä kuitenkin voi olla jo neljä vuotta.

Kaksosvauvat kotona

Ensimmäistä kertaa kaikki viisi pöydässä. Kamera on tarkentanut ruokaan. Se olikin hallitsevassa osassa miehen vapaiden aikana, jolloin meillä syötiin kaksi lämmintä ateriaa joka päivä. Eikä yleensä sipsejä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kaksosten synnytyskertomus

kaksosten synnytyskertomus - suunniteltu sektioTasan neljä vuotta sitten mä tarkistin herätyskellon vielä kerran, asettelin tukisukat valmiiksi yöpöydälle ja koetin saada unenpäästä kiinni, kaksoset viimeistä yötä mahassani.

Sektiopäätös

Oikeastaanhan tämä tarina alkaa jo siitä, mihin esikoisen synnytyskertomus päättyi. Silloin tuli selväksi, että mahdollinen seuraava synnytys tulisi olemaan sektio; esikoisen kiirellinen sektio meni niin kiireelliseksi, että kohtuun jouduttiin tekemään kaksi viiltoa, ja niinpä arven repeämisriskin takia ei alatiesynnytys enää ollut mahdollinen. Alunperin tää harmitti mua tosi paljon, mutta vähitellen ajatuksen kanssa oppi elämään, ja siinä vaiheessa kun me saatiin tietää, että tulossa onkin kaksoset, niin oli oikestaan vähän helpottavaa tietää synnytystapa varmasti jo etukäteen.

Suomessa lähtökohtaisesti kaksoset synnytetään alakautta, mutta jos A-vauva (eli ensimmäisenä ulos tulossa oleva vauva) on perätilassa tai poikittain, niin synnytystapa on sektio. Sen sijaan B-vauvan perätila ei haittaa, kaksosodottajien synnytysvalmennuksessa lääkäri ilmaisi asian niin, että ”jos siitä on yksi mahtunut tulemaan, niin kyllä se toinen sieltä tulee vaikka olisi miten päin.” Toisinaan käy tietysti myös niin, että A-vauva syntyy alateitse, mutta B-vauva joudutaan leikkaamaan, kun synnytyksessä tuleekin yllättävä komplikaatio. Että kaksoset voi olla tuplapotti siinäkin mielessä: saa toipua samaan aikaan alatiesynnytyksestä ja sektiohaavasta. Ei käy kateeksi.

kaksosmaha

Kolme kuukautta ennen synnytystä mä vielä a) mahduin L-koon äitiysfarkkuihin ja -paitaan b) kävin rennosti piknikillä esikoisen kanssa.

No, mulla siis tiedossa oli sektio, ja joskus viikolla 37 Naistenklinikalla sovittiin sille tarkka päiväkin elokuiselle keskiviikolle eli rv38+5. Mua pelotti tosi paljon, että vauvat lähtee syntymään itsekseen jo aikaisemmin, niin iso osa kaksosista kuitenkin syntyy ennen laskettua aikaa, mutta sektiot suunnitellaan vasta rv39, jos vain mahdollista, jotta vauvat ehtii mahdollisimman kauan kasvaa rauhassa. Naistenklinikalla kuitenkin rauhoiteltiin, että jos supistuksia rupeaa tulemaan, niin sitten vain tulen suoraan synnytysosastolle ja sektio tehdään kiireellisenä, eikä se leikkausarpi vielä ensimmäisistä supistuksista poksahda. Nyt jälkikäteen harmittaakin, ettei sitten odotettu vielä muutama päivä kauemminkin, jotta vauvat olisi olla mahassa niin kauan kuin vain mahdollista.

Aika kummalliselta tuntui tietää päivä jo etukäteen ja merkitä se kalenteriin. Esikoisen syntymään mä ehdin valmistautua vajaan tunnin, mutta nyt valmistautumisaikaa oli runsaasti. Mä koetin vauvoillekin selittää, että nyt sitten tulee lähtö, pian nähdään.

Sektioon valmistautuminen

Mä kerkesin valmistautuakin sektioon, kun se tosiaan oli tiedossa jo alusta lähtien.  Naistenklinikalla järjestetään leikkaukseen tulijoille fysioterapeutin valmennus, johon mäkin lyllersin, ja se oli kyllä tosi hyvä, fyssari selitti, miten leikkauksesta toipumista voi edistää ja näytti asentoja sängystä nousemiseen ja vauvan nosteluun. Kirjastosta löytyi myös sektiosta toipumista käsittelevä amerikkalainen kirja, jossa oli myös ihan hyviä vinkkejä.

Tällä kertaa mä pakkasin sairaalakassinkin valmiiksi. Esikoinen ja koira lähti sektiota edeltävänä iltana mun vanhempien luokse, ja me mentiin miehen kanssa hyvissä ajoin nukkumaan – meille oli annettu ohjeeksi saapua synnytysosastolle klo 7 aamulla. Oli kyllä aika vaikea saada unta.

Aamulla ensimmäiseksi kiskoin ne sairaalasta annetut tukisukat jalkaan (pienentävät leikkauksiin liittyvää veritulpan riskiä), join vettä (syöminen oli kielletty) ja soitettiin taksi. Olisihan siinä ollut tyyliä lähteä taas bussilla synnyttämään, mutta kaksosmahan kanssa pariakymmentä metriä pidemmät kävelyt rupesi olemaan jo pois laskuista.

kaksosmaha

Tää kuva ei tee oikeutta kaksosmahalle, mutta ne jotka tekee, ei ole perheblogiin sopivia.

Osastolle päästyä ei sitten enää ollutkaan kiirettä. Me tavattiin meidän oma kätilö, joka onneksi puhui ihan sujuvaa englantiakin, miehen suomi kun on aika rajallista. Ensin otettiin vielä verikokeet, mulla oli verihiutaleiden määrä ollut aika alhainen, ja piti mm. tarkistaa oliko se riittävä siihen, että leikkaus voitiin tehdä spinaalipuudutuksessa eikä nukutuksessa. Mä olin tosi helpottunut, kun varmistui, että ei tarvitse nukuttaa, se mua oli jännittänyt tosi paljon. Halusin olla hereillä vauvojen syntyessä, ja nukutuksessa tehtävään leikkaukseen mieskään ei olisi päässyt mukaan.

Saatiin sairaalavaatteet meille molemmille ja vauvoista otettiin taas sydänkäyrää (mä olin käynyt käyrillä pari kertaa viikossa viimeisten viikkojen ajan, joten se rupesi olemaan tuttua puuhaa). Molemmat vauvat oli hereillä – usein ongelmana oli ollut, että A-vauva nukkui aamulla otettujen käyrien ja ultrien aikana, ja sitä jouduttiin tökkimään ja tuuppimaan ja herättelemään mehulla. Se on edelleen, 4-vuotiaana, melkoisen aamu-uninen.

kaksosten synnytys, käyrillä

Ei ollut älypuhelimia, piti ihan vain itselaukaisimen kanssa pelleillä.

Sitten odotettiin. Ja odotettiin. Meidän edelle meni pari hätäsektiota ja muutama kiireellinen sektio. Mua ei onneksi ruvennut heikottamaan, vaikka en ollut syönyt mitään. Kätilö kyllä lupasi laittaa tipan heti, jos tuntuu, että en enää jaksa.

Sektio

Ja sitten tuli meidän vuoro. Kätilö työnsi sänkyä, mutta mä sain omin jaloin kävellä leikkaussaliin. Siellä oli väkeä kuin pipoa, mistä meitä oli varoitettukin, kaksosten synnytyksessä kun tarvitaan kaksi kätilöä ja lastenlääkäri on myös aina paikalla. Sen lisäksi vielä leikkaussalihoitaja, anestesialääkäri, anestesiahoitaja ja yksi opiskelija. Kaikki tervehti ystävällisesti, ja tunnelma oli kaikinpuolin rento ja lupsakka. Mies aseteltiin leikkauspöydän pääpuoleen ja käskettiin katsomaan muualle sinä aikana kun mulle laitettiin kanyyli käteen ja ruvettiin laittamaan puudutetta selkään. Sehän sattuu, mutta sidettävän rajoissa. Sitten pitkälleen odottelemaan vaikutuksen alkamista. Hommaan saatiin vähän jännitystä, kun me kerrottiin, ettei oltu haluttu tietää vauvojen sukupuolta etukäteen.

Mua ei ole kummassakaan sektiossa sattunut, puudutus on toiminut juuri niin kuin pitääkin, mutta kovin tarkkaan mä en ole halunnut ajatella sitä, että se mikä tuntuu siltä kuin joku vetäisi sormella viivaa mahaan onkin itse asiassa veitsi joka leikkaa mahan auki. Onneksi siinä naaman edessä on telineessä roikkumassa lakana, joten leikkausta ei yhtään näe itse, eikä Suomessa mun tietääkseni saa myöskään itse vetää vauvaa mahasta ulos niin kuin Amerikassa joskus tehdään.

Esikoisen sektiossa mun verenpaine romahti yhtäkkiä ja meinasin pyörtyä, se tuntui tosi inhottavalta vaikka pitkällään olinkin. Mä sanoin tästä anestasialääkärille ja niinpä se seurasi mun verenpainetta erityisen tarkkaan ja kyseli vointia koko ajan. Leikkauksen alkaessa paine lähtikin vähän laskuun, mutta olo pysyi hyvänä, kun pääpuolta laskettiin vähän saman tien ja kanyyliin ruiskaistiin jotain painetta nostamaan.

A-vauva saatiin ulos tosi nopeasti. ”Poika!” hihkui henkilökunta useampaankin otteeseen. Napanuora katkaistiin ja vauvaa taputeltiin vähän puhtaaksi sivupöydällä ja käärittiin pakettiin, joka tuotiin sitten mun rinnalle. Leuan alla oli juuri tilaa pienelle mytylle. Se oli ihan tutun näköinen, vaaleaa tukkaa vain nimeksi ja töröttävä ylähuuli.

vastasyntynyt kaksoset

Tutulta se näytti. Vain A-vauva sai käteensä rannekkeen ja mä pelkäsin koko sairaalassaoloajan hukkaavani B:n johonkin, ja etten enää tunnistaisi sitä.

Samaan aikaan kun minä ja mies höpötettiin vauvalle, mun mahaa paineltiin ja tongittiin kahden ihmisen voimin, B-vauva nimittäin oli ottanut tilaisuudesta vaarin ja livahtanut karkuun jonnekin mun kylkiluiden taakse. Parilla painalluksella se kuitenkin saatiin sieltä esiin ja nostettua ulos. ”Ja täältä tuli tyttö!” ”Bien sûr”, oli miehen kommentti, sen mielestä ilmeisesti lapsia yleensäkin syntyy eri sukupuolta tasaisesti vuoronperään. ”Mikäs oli syntymäaika?” muisti joku huikata perään, ja ikäeroksi kirjattiin yksi minuutti.

Mies sai auttaa napanuoran leikkaamisessa, ja sitten A-vauva nostettiin punnittavaksi ja tarkastettavaksi ja mä sain B-vauvan rinnalleni. Se oli selvästi vähän isompi, ja ihan eri näköinen kuin veljensä, tummatukkainen ja suurisilmäinen. Lääkäri oli ruvennut jo ompelemaan haavaa kiinni, ja selitti mulle samalla löytäneensä kudoksista myös endometrioosia – tämä osa multa meni kyllä vähän ohi, sillä mä juttelin samalla vauvalle ja keskityin toisella korvalla kuuntelemaan, mitä mies jutteli kätilön kanssa A-vauvasta.

Sitten B-vauvakin vietiin punnittavaksi ja pakattiin peittojen sisään samaan sänkyyn veljensä kanssa, ja mies ja meidän oma kätilö lähti viemään niitä osastolle.

kaksosvauvat samassa sängyssä

Taas yhdessä.

Mut ommeltiin kokoon ja kärrättiin heräämöön. Pääsin samalle paikalle kuin neljä vuotta aikaisemmin esikoisen sektion jälkeen, ja nyt kyllä huomasi, miten kipeänä mä silloin oikein olin raskausmyrkytyksen jäljiltä. Vaikka vietin silloin koko päivän heräämössä, niin en oikeastaan ollut nähnyt koko huonetta. Hoitajakin oli sama kuin edellisellä kerralla, se kävi ilmi, kun selattiin mun kansiota. Olo oli tosiaan kuitenkin hyvin erilainen, olin ihan virkeä ja tajuissani ja aika pian pystyin jo vähän heiluttelemaan varpaitakin. Mies tuli katsomaan mua, ja mä meinasin hermostua, senhän piti olla vauvojen kanssa. Ne kuitenkin kuulemma nukkui saatuaan tilkan maitoa pullosta (mikä meinasi hermostuttaa mua myös, sillä olin vakaasti päättänyt imettää niitä. No, jos mä jotain esikoisen kanssa olen oppinut, niin ihan kaikkeen ei kannata takertua.)

Heräämössä meni pari tuntia, sen jälkeen mä pystyin liikuttelemaan jalkoja sen verran ja vaikutin riittävän toipuneelta, että mut kärrättiin synnyttäneiden osastolle. Mies odotti siellä vauvojen kanssa, ne oli pakattu samaan sänkyyn, ja pipot päässä niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Poika, 2340g, tyttö, 2650g. Siinä  me sitten oltiin, kaksoset ja niiden äiti ja isä.

Varsinainen synnytyskertomushan päättyy tähän, mutta mä niin innostuin (ja herkistyin), kun löysin tietokoneen kätköistä näitä ensimmäisten päivien kuvia, joita en ollut nähnyt neljään vuoteen, ja ajattelin jatkaa myöhemmin vielä vähän niistä ekojen päivien tunnelmista kaksosten kanssa .

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Minun omani possessiivisuffiksini

magneettikirjaimet

Koulussa on opittu myös kirjaimia, omaan nimeen ja kavereiden nimiin.

”Minun rakkaani äitini”

”Omani pyöräni”

”Mun lempini leluni”

Possessiivisuffiksihan on suomen kielessä hiipumassa oleva muoto, mutta tästä ei voi syyttää ainakaan tätä nuorinta kielen puhujien ikäluokkaa. Joku jo jossain blogissa totesikin (myönnän, lähdeviite jättää toivomisen varaa), miten pienet lapset puheessaan ujuttaa sen juuri opitun possessiivisuffiksin jokaiseen mahdolliseen väliin. Näin meilläkin, ja se kuulostaa tosi hellyttävältä.

Selailin tässä vanhoja postauksia ja kyllä on kielellinen kehitys taas mennyt vauhdilla eteenpäin vuodessa. Vuosi sitten taaperot puhui vielä tosi paljon yksittäisillä sanoilla (joista yleisin oli ”minä!”), käytti täysin omaa taaperosanastoaan, ja ne käytössä olevat suomen sanatkin oli vähän sinnepäin. Vieläkin on päivittäin lukuisia tilanteita, joissa kaikilta osapuolilta meinaa hermo mennä, kun mä en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsi selittää, mutta kyllä ne enimmäkseen jo keskustelee pitkillä lauseilla käyttäen eri aikamuotoja – ja sitä possessiivisuffiksia.

Niiden ranskan taidotkin on vuodessa kehittyneet melkoisesti, vaikka mun on sitä vaikea välillä huomata, koska mullehan ne puhuu vain suomea. Kuitenkin, kun salakuuntelen niiden juttelua miehen kanssa, kuulostaa siltä, että toinen varsinkin on ruvennut puhumaan jo aika sujuvaa ranskaa ja varsin reippaasti. Toisen puhe on vielä vähän sellaista ”minä tarzan, sinä jane, me pyöräillä ulos” -tyylistä, mutta kyllä sekin saa itsensä ymmärretyksi.

Ranskan sanoja on ruvennut myös tulemaan entistä enemmän suomen sekaan. Koulussa suomen opettaja käy luokassa kaksi kertaa viikossa, ja paljon uusia sanoja käydään silloin ilmeisesti läpi, koska uutta koulussa opittua sanastoa on kertynyt suomeksikin, mutta pitäisi silti itse olla tarkkana ja jaksaa joka kerta toistaa sanat ja lauseet kokonaan suomeksi.

Mä odotan jännityksellä vaihtuuko kaksosten keskinäinen kieli jossain vaiheessa ranskaan. Esikoisella ranska nousi kouluvuosien myötä vahvemmaksi kieleksi, ja se puhui vielä viime vuonna kaksosille useammin ranskaa kuin suomea. Tänä vuonna kun suomi vaihtui koulussa hallitsevaksi kieleksi, on niin käynyt puheessakin, leikit ovat voittopuolisesti suomeksi, ja vain toisinaan jokin tietty leikki leikitään ranskaksi.

Hauskaa tämä kyllä on, näiden minun omieni lasteni seuraaminen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa

 

 

Lasten kerrossänky, meidän kokemus

lasten kerrossänky

Ensimmäinen iltasatu uudessa sängyssä.

Lastenhuoneen kalusteet

Tämä kerrossänky -postaus on roikkunut luvattujen postausten listalla jo jonkun aikaa – odottelin sitä hetkeä, että huone olisi niin siisti, että siitä voisi ottaa tyylikkäitä ”uusi lastenhuoneen sisustus” -tyyppisiä kuvia. En tiedä, ketä yritin huijata; jos joskus saan sellaisia kuvia otettua, niin voin liittää ne tähän myöhemmin. Vaikka kyllä sellainen ihme voisi ansaita ihan oman postauksen.

Joskus syksyllä blogeissa kiersi sellainen haaste, jossa piti esitellä, mikä esine tai huonekalu on ollut kotona ”alusta asti” tai pisimpään. En onneksi saanut haastetta, koska siihen olisi ollut vaikea vastata: iso osa meidän tavaroista on sellaisia, jotka on tulleet mun lapsuudenkodista, tai jotka mä olen hankkinut sieltä pois muuttaessani kohta 20 vuotta sitten. Tähän vaikuttaa tietenkin se, että mä asun kotikaupungissani ja jo mun ollessa 15-vuotias mä löysin pikkuveljeni tutkailemasta mun huonetta, koska ”mietin vain, miten tämän kalustan sitten kun sinä muutat pois tavaroinesi.” Tavaroita on siis ollut tarjolla järkevällä etäisyydellä. Mutta vaikuttaa tässä ekologisetkin syyt, huonekalujen ei musta pitäisi olla mitään kertakäyttötavaraa.

Lastenhuoneen kalusteet ei tästä juuri tee poikkeusta, kaksosten huoneessa on hylly, joka oli aikoinaan mun pinnasänkyni vieressä, nojatuoli on samoin lapsuudenkodin peruja oleva Lepakko ja yöpöydän virkaa tomittaa arkku, joka löytyi mulle joskus teinivuosina isoäidin kellarista. Lasten sängyt on kuitenkin hankittu varta vasten, pinnikset ja esikoisen isojen tyttöjen sänky käytettyinä, mutta nyt kerrossänky ihan uutena. Niitäkin saisi käytettynä, mutta tässä tuli kuljetuskysymys vastaan. Sinä päivänä, kun meidän kerrossänky lähtee eteenpäin, mä toivon että sille löytyy uusi omistaja täältä kotinurkilta (niin kuin nyt pinnasängyille, kiitos Facebookin Pasilan lastentarvikekirpparin).

kerrossänky

Jotain uutta, jotain vanhaa (ja yksi dinosaurusilmapallo).

Millainen kerrossänky

Onneksi meidän lapset kasvaa siellä keskikäyrällä tai sen alapuolella, muuten olisi tullut kiire sängyn vaihtoon. Nyt ehdiittiin aika pitkään pähkäillä, hankitaanko lapsille kerrossänky, ja jos hankitaan niin millainen. Selvää oli, että kun kerrossänkyyn on muuttamassa 3-vuotiaat, niin sen pitää olla pieni lasten kerrossänky, siis matala, ja melkoisilla laidoilla varustettu, jotta putoamisen riskit minimoidaan. Tuntui myös fiksulta, että malli olisi sellainen, josta sängyt voi nostaa myös erikseen, jos kerrossängyssä nukkuminen ei onnistuisikaan, tai joskus vaikka saadaan kaikille lapsille omat huoneet. Ja koska kerrossängyllä oli tarkoitus säästää tilaa, mä en halunnut täyspitkää sänkyä vaan joko 160cm pitkän tai jatkettavan mallin.

Loppujen lopuksi me päädyttiin sitten tilaamaan virolaisen Suwem -merkin Liisa -kerrossänky. Toinen vaihtoehto olisi ollut kotimainen Roope&Riikka, joka on jatkettava kerrossänky. Nämä molemmat on siis matalia lasten kerrossänkyjä ja täyspuisia. Vaikka kerrossängyt on useamman lapsen perheissä aika yleinen ratkaisu, niin kovin paljon vaihtoehtoja ei löydy. Meillä ratkaisuun vaikutti lopulta paketin hinta (vaikka lapset saikin sängyn synttärilahjaksi isovanhemmilta) ja aika paljon ulkonäkö: mä tykkään kovasti tuon meidän sängyn pelkistetystä ulkomuodosta. Korkeutta sängyllä on 135cm ja pituutta siis se 160cm.

Tilaus oli helppo tehdä, tosin toimituskuluineen, patjoineen, sängynaluslaatikoineen, lisälaitoineen jne. sängylle tuli hintaa 500 euroa, eikä 250 niin kuin pelkän sänkyrungon hinta on. Sänky saapui parissa yllättävän pienessä paketissa muutaman viikon kuluttua tilauksesta. Normaalitoimitukseen kuuluu muuten vain toimitus ovelle saakka (mitä ei mulle oltu mainittu), mutta onneksi reilu kuski kantoi paketit sisään asti, koska muuten ne olisi jääneet sinne ovelle joksikin aikaa odottelemaan, kun mä olin kipeiden lasten kanssa kotona. Kokoaminen oli ilmeisesti aika helppoa, vaikka paketissa ei ollut siihen ohjeita (ainakin mies ja mun veli selvisi siitä reilussa tunnissa), mutta siihen tarvitaan kaksi ihmistä, kun sängyt pitää nostaa päällekkäin.

kerrossänky ohjeet

Näillä esikoisen ohjeilla saatiin sänky koottua.

Kokemukset kerrossängystä

Ja nyt niihin käyttökokemuksiin. Sänky on tosi tukeva, ja laidat on korkeat, muakaan ei pelota kiivetä ylös. Lapset oli aluksi yläsängystä ihan haltioissaan ja siellä nukkumisesta meinasi tulla riitaa, mutta sitten ehdottivat itse, että vuorotellaan. Näin tehtiinkin aluksi joka yö, mutta sitten toinen ilmoitti, että oikeastaan yläsängyssä vähän pelottaa, ja niinpä paikat on nyt jaettu pysvästi. Alasängystä on nukkuja laidasta huolimatta kopsahtanut kerran alas, mutta yläsängyssä on rauhallisempi nukkuja, eikä mitään ongelmia ole ollut. Myös portaiden kiipeäminen sujuu hyvin, jopa yölliset vessakäynnit.

Nukkumaanmennessä juttelu aluksi lisääntyi melkoisesti, tuntui, että kun lapset eivät enää näe toisiaan (ennen pinnasängyt olivat kulmittain ja niistä oli suora näköyhteys), niin toisen läsnäolo on varmistettava jatkuvalla höpötyksellä. Vähitellen meno on kuitenkin rauhoittunut. Muutosvastarintaisempi lapsista haikailee edelleen pinnasänkynsä perään, ja molemmat myös valittavat, että uudessa sängyssä on pimeämpää, eikä eteisestä tulevassa valossa näe lukea, alasängyssä varsinkaan. Suurempia kriisejä tämä ei ole kuitenkaan aiheuttanut, ja mä oletan, että jossain vaiheessa kerrossängystäkin on tullut niin rakas, että siitä ei voisi luopua.

Se, mitä mä oikeastaan eniten pelkäsin, oli se, että päiväsaikaan leikit yläsängyssä yltyy liian rajuiksi ja vaarallisiksi. Ehdottomat säännöt on, että sängyssä ei seistä, reunan yli ei saa kurottaa, eikä toista saa sängyssä töniä. Sääntöjä on noudatettu varsin hyvin, kahden kuukauden aikana ei kertaakaan ole oikeastaan tarvinnut kieltää tai komentaa.

pieni kerrossänky

Lattian siivosi esikoinen. Sen sijaan sängyn takana yksi maalaus odottaa paikkaansa seinällä.

Toinen asia, mitä mä mietin, oli sängyn petaaminen ja toiminta esim. oksennustaudissa. No, mä en muutenkaan ole lasten sänkyjä pedannut joka päivä, eikä lakanoiden vaihtokaan ole ollut niin kamala operaatio kuin mä ajattelin. Tilasin patjojen lisäksi myös petauspatjat, jotka on musta lastensängyissä ihan ehdoton varuste juuri puhtaanapitoa ajatellen. Patjat tuli, mutta kun pistin ne pesuun ennen käyttöönottoa, niiden puuvillaiset päälliset kutistui 40 asteen pesussa niin, että patja oli ihan mykkyrällä. Reklamoin tästä, ja mulle vastattiin, että voin lähettää patjat takaisin, ja mulle hyvitetään niiden hinta. No, loppujen lopuksi en jaksanut ruveta pakkaamaan patjoja, vaan koira sai sänkyynsä 34 eurolla petauspatjoja. Se ei ole valittanut mykkyröistä.

Kaiken kaikkiaan kerrossänky on tuntunut onnistuneelta hankinnalta. Huoneeseen tuli oikeasti lisää tilaa ja tilantuntua tuo myös sängyn valkoinen väri verrattuna puunvärisiin pinnasänkyihin. Meillä kerrossänky on siis tuntunut myös riittävän turvalliselta, mutta meidän lapset on suhteellisen rauhallisia ja kuuntelee jo sääntöjäkin ja niiden perusteluja. Villimmälle kaksikolle mä en kuitenkaan uskaltaisi kerrossänkyä suositella, niin kiva kuin se lasten mielestä onkin.

No niin, jäikö kerrossänkyasiassa vielä jokin askarruttamaan?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Lukijoiden toivepostaus: kuinka kävi kun kaksoset laskettiin irti Lapsimessuilla

 

lapsimessut samyn tarra

Kuvan kilpikonna ja nimilappu liittyvät juttuun olennaisesti.

Hyvin kävi – loppujen lopuksi. Mutta kyllä tää Lapsimessut ja kaksoset yhdistelmä vähän sydämentykytystä ehti aiheuttaa.

Mä seisoin siis perjantaina pari tuntia Kidd.O:n osastolla, mikä oli tosi hauskaa. Mutta en siinä sitten ehtinyt katsastaa messuja muuten, kun piti jo hakea lapset koulusta, ja totesin, että perjantai-iltana en niitä lähde enää messuille tuomaan. Lauantaiaamuna mä sitten livahdinkin Messukeskukseen ihan yksinäni, tällä kertaa bloggaajapassi rinnassa. Ajattelin, että kierrän sen verran, että paikallistan, mitä juttuja kannattaa suunnistaa lasten kanssa katsomaan iltapäivällä.

Tuntui, että tänä vuonna oli vielä edellisvuotta enemmän lastenvaatteita myynnissä, mutta mä olin ajatellut kirjoittaa, että ihan hyvin voi tulla messuille vaan puuhaamaan lasten kanssa ilman että viettää kamalaa kulutusjuhlaa. No, yhden vaateständin ohi mä taisin päästä ennen kuin rysäytin siihen seuraavaan messutarjoukseen. Ostin kaksi ihan tarpeellista vaatetta ja kaksi ihan tarpeetonta ja pakenin sitten äkkkiä kädentaitopuolelle.

Lounaan jälkeen me lähdettiin esikoisen kanssa kahdestaan messuille pienten mennessä päiväunille. Kyllä on mukavaa liikkua tollaisen seitsemänvuotiaan kanssa! Käytiin askartelemassa pääsiäiskoristeet, katseltiin kehräystä, maisteltiin rahkaa ja jäätiin katsomaan koiranäyttelyä. Sitten olikin aika mennä vastaanottamaan kaksosia, jotka mies toi ovelle. Sillä itsellään oli sopivasti joku erittäin mielenkiintoinen seminaari, joten se ei päässyt meidän kanssa jonottamaan pomppulinnaan.

Lapset oli nukkuneet, syöneet välipalaa, käyneet vessassa ja puettu puhtaisiin vaatteisiin. Jopa naamat oli puhtaat. Ne otti mua kiltisti kädestä ja mentiin riisumaan takkeja. Mä olin valmiiksi kirjoittanut kaikille nimilaput mun puhelinnumerolla (myös koulusta kyläilemässä olevalle luokan kilpikonnakäsinukkemaskotille). Toinen oli omasta lapustaan innoissaan, toinen sen sijaan sen verran hermostunut, että kieltäytyi lapusta ehdottomasti. En tehnyt asiasta numeroa, vaan läiskäisin lapun sille selkään sen huomaamatta. Sitten kädestä kiinni ja kohti messuosastoja.

lapsimessut

Huomaa täysi Lapsimessut-varustus: lapsilla nimilaput selässä, äidillä reppu ja tennarit (kädestä pitämistä ja nopeita muuveja varten).

Tässä vaiheessa mä ajattelin, että olin taas liioitellut kaksosäitiyden kauhuja, mikäs ongelma tässä nyt oli. Lapset kulki nätisti mun vieressä, käytiin Kidd.O:n osastolla valokuvassa (se hermostuneempi kieltäytyi ehdottomasti), katsomassa pomppulinnan jono ja siirryttiin siitä suosiolla yleisurheiluradalle. Lapset juoksi ja hyppi kivasti aidatulla alueella, puki reippaasti kengät takaisin jalkaansa ja siirryttiin paloautolle.

lapsimessut kuvaus

Kansikuvatyttö (ja -kilpikonna). Kidd.O:n (ja Leluteekin) fb-sivulla näkee tuotoksia.

lapsimessut juoksu

Samy-kilpikonna esiintyy kuvissa, koska sen pääsiäislomasta meidän luona kerrotaan sitten loman jälkeen luokassa. Palaan ehkä Samyyn tuonnempana.

 

lapsimessut paloauto

Yksi, kaksi, kolme – kaikki kiipeää paloautoon.

Portaita ylös paloauton ohjaamoon. ”Mä menen teitä vastaan tonne toiselle puolen”, mä huikkasin ja menin vastaanottamaan niitä vastakkaisen puolen liukumäestä. Esikoinen liukui alas sähköstä rätisten, sitten pienempi tyttö hannasi ja mä nostin sen alas ja sitten, jaha, poikaa ei näykään, missäs se on.

Äkkiä takaisin auton toiselle puolen. Ei poikaa. Ei myöskään auton sisällä. Eikä siellä toisella puolen. Mä koetin kysyä siskolta, tiesikö se, mihin veli oli lähtenyt, mutta sen vakiovastaus: ”Minä en muista”, ei tähän paljon auttanut. Okei, olisiko tuolla trampoliiinien luona? Ei näy. Pienoismallien puolella? Ei näy. Rupeanko kyselemään kaikilta ohikulkijoilta? Huutamaan kovaan ääneen? Ryntäänkö etsimään jonkun kuulutussysteemin? MItä sillä edes oli päällään? Olisiko noi palomiehet nähneet (niiden noin seitsemänsadan muun lapsen yli), mihin se meni?

Puhelin soi. ”Hei, teidän poika taitaa etsiä sua. Ollaan tässä trampoliinien luona.”

Mun kiitokset lapsen napanneelle äidille ei olleet missään suhteessa helpotuksen määrään. Eikä häpeän. Oikeasti, ei mulla ole näitä kuin kolme, enkä silti saa niitä pidettyä kasassa. Ja kuka hukkaa lapsensa Lapsimessuille? (No niistä kuulutuksista päätellen kyllä joku muukin.)

Mitä tästä opimme?

1) Varmista, että lapset tosiaan tietää, mitä on tapahtumassa ja mitä niille sanot.

2) Sama juttu kuin kissojen kanssa: ei ne yleensä kovin kauas heti lähde.

3) Se puhelinnumerolla varustettu nimilappu. (Voisikohan niille tatuoida sen puhelinnumeron vaikka niskaan?)

4) Jos näet vähän eksyneen näköisen lapsen, niin kiitos kiitos kiitos, kun nappaat sen kiinni ja selvität omistajan.

5) Nyt on kyllä puhuttu myös siitä, että jos eksyy, pitää jäädä paikoilleen odottamaan, ja jos vieressä on joku aikuinen, niin kysyy siltä, missä äiti on.

No, sitten puhallettiin saippuakuplia, testattiin curlingia, syötiin banaanit, istuttiin poliisimoottoripyörän selässä, silitettiin rottaa, nähtiin sinisiä sammakoita ja ostettiin metrilakut. Ja sitten olikin aika lähteä kotiin.

Yöllä kello kahdeksan ja yhden välissä poika ehti herätä kuusi kertaa huutamaan mua. Mutta niin se vaan tänään häipyi kaupan kassalta ovien taakse näkymättömiin. Että ilmeisesti traumat ei olleet pysyvää lajia. Ja kaikki oli sitä mieltä, että Lapsimessuilla oli tosi kivaa, joten ehkä sitten ensi vuonna uusiksi. Paitsi sitä eksymistä.

lapsimessut lakut

Vähän jo nuutuneet messuilijat valmiina kotimatkalle.

Mites teidän Lapsimessut? Kävittekö? Eksyittekö? (Lapsihan on sitä mieltä, että minä olin se joka eksyi.) Tykkäsittekö?

Ja pliis, kertokaa joku, että olette hukanneet lapsenne (ja sitten löytäneet ne taas).

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.