Minun omani possessiivisuffiksini

magneettikirjaimet

Koulussa on opittu myös kirjaimia, omaan nimeen ja kavereiden nimiin.

”Minun rakkaani äitini”

”Omani pyöräni”

”Mun lempini leluni”

Possessiivisuffiksihan on suomen kielessä hiipumassa oleva muoto, mutta tästä ei voi syyttää ainakaan tätä nuorinta kielen puhujien ikäluokkaa. Joku jo jossain blogissa totesikin (myönnän, lähdeviite jättää toivomisen varaa), miten pienet lapset puheessaan ujuttaa sen juuri opitun possessiivisuffiksin jokaiseen mahdolliseen väliin. Näin meilläkin, ja se kuulostaa tosi hellyttävältä.

Selailin tässä vanhoja postauksia ja kyllä on kielellinen kehitys taas mennyt vauhdilla eteenpäin vuodessa. Vuosi sitten taaperot puhui vielä tosi paljon yksittäisillä sanoilla (joista yleisin oli ”minä!”), käytti täysin omaa taaperosanastoaan, ja ne käytössä olevat suomen sanatkin oli vähän sinnepäin. Vieläkin on päivittäin lukuisia tilanteita, joissa kaikilta osapuolilta meinaa hermo mennä, kun mä en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsi selittää, mutta kyllä ne enimmäkseen jo keskustelee pitkillä lauseilla käyttäen eri aikamuotoja – ja sitä possessiivisuffiksia.

Niiden ranskan taidotkin on vuodessa kehittyneet melkoisesti, vaikka mun on sitä vaikea välillä huomata, koska mullehan ne puhuu vain suomea. Kuitenkin, kun salakuuntelen niiden juttelua miehen kanssa, kuulostaa siltä, että toinen varsinkin on ruvennut puhumaan jo aika sujuvaa ranskaa ja varsin reippaasti. Toisen puhe on vielä vähän sellaista ”minä tarzan, sinä jane, me pyöräillä ulos” -tyylistä, mutta kyllä sekin saa itsensä ymmärretyksi.

Ranskan sanoja on ruvennut myös tulemaan entistä enemmän suomen sekaan. Koulussa suomen opettaja käy luokassa kaksi kertaa viikossa, ja paljon uusia sanoja käydään silloin ilmeisesti läpi, koska uutta koulussa opittua sanastoa on kertynyt suomeksikin, mutta pitäisi silti itse olla tarkkana ja jaksaa joka kerta toistaa sanat ja lauseet kokonaan suomeksi.

Mä odotan jännityksellä vaihtuuko kaksosten keskinäinen kieli jossain vaiheessa ranskaan. Esikoisella ranska nousi kouluvuosien myötä vahvemmaksi kieleksi, ja se puhui vielä viime vuonna kaksosille useammin ranskaa kuin suomea. Tänä vuonna kun suomi vaihtui koulussa hallitsevaksi kieleksi, on niin käynyt puheessakin, leikit ovat voittopuolisesti suomeksi, ja vain toisinaan jokin tietty leikki leikitään ranskaksi.

Hauskaa tämä kyllä on, näiden minun omieni lasteni seuraaminen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa

 

 

Kaksikielisyys ja lastenkirjat

kirjahylly pic

Kirjahyllyissä on ranskankieliset ja suomenkieliset kirjat omilla hyllyillään, niin pientenkin on helppo valita luettavaa oikealla kielellä.

Kaikki varmasti tietää, että on monta hyvää syytä lukea lapselle; kaksikielisyys tarjoaa syitä kaksinkertaisesti. Tämä juttu on osa Sinisen keskitien Blogien lastenkirjaviikkoa, jossa meneillään on myös lastenkirja-arvonta.

Useinhan kuulee sanottavan, että kaksikielinen lapsi oppii puhumaan yksikielisiä hitaammin, mutta tämä ei välttämättä pidä paikkansa; mä olen lukenut myös tutkimusta, jossa todettiin, että nämä tulokset on yleensä saatu, kun on mitattu lasten kielitaitoa yhdellä kielellä, eli esim. puolet sanavarastosta on saattanut yksikieliseltä tutkijalta jäädä laskematta.* Lapsen kielen oppiminen etenee omaan tahtiinsa, toiset kaksikieliset puhuu myöhään, toiset aikaisin, mutta lapselle lukeminen on joka tapauksessa hyväksi.

Lukiessa lapsen kielitaju kehittyy: lukeminen opettaa sanastoa, lauserakenteita, ääntämistä, aksenttia ja kielen rytmiä. Meillä molemmat vanhemmat lukee ääneen periaatteessa vain omalla kielellään, minä suomeksi ja mies ranskaksi. Tosin välillä mä tingin tästä, ja luen lapsille ranskaksi, esimerkiksi jos kirja on tosi suosittu, mutta hankala tulkata suomeksi, tai jos jostain syystä ranskan puhumisessa on tullut kovasti taukoa (esim. kun ollaan viikko kotona kipeinä ja mies iltoja töissä). Mä osaan ranskaa hyvin, mutta kyllä esikoinen jo erottaa mun aksentin vaikkei se suomalaiseen korvaan välttämättä kuulukaan. Ennen mä ajattelin, että en halua lasten oppivan mun aksenttia, mutta nykyään ajattelen, että sehän on vain yksi aksentti, jonka lapset kuulee muiden joukossa, joten eipä se haittaa.

Kirjat välittää myös kulttuuria: mistä aiheista kirjoitetaan ja miten, miltä asiat näyttää kuvissa. Kun ranskalainen Lou on ensin sanonut ei kaikkeen ja kiukutellut aikansa ja rauhoittuu lopulta äidin sylissä, äiti antaa Loulle sokeripalan maidon kanssa. Kuvasanakirjasta löytyvät niin loppiaiskakku, 3-vuotiaiden ensimmäiset koulureput kuin koulussa syötävät kolme ruokalajiakin. Ja ranskalaisissa satukirjoissa vaanii susi.

Lastenkirjat ovat myös lasten omaa kulttuuriperintöä ja ne luo sukupolvikokemuksia – ja toisaalta sukupolvet ylittäviä kokemuksia. Mies on esikoisen kanssa lukenut jo monta vuotta Tinttejä ja Asterixeja, ja vaikka mäkin olen niitä toki lukenut lapsuudessani, niin jätän ne nyt suosiolla noille ranskalaisille. Nykyään esikoinen tykkää jo itsekin lukea Asterixeja ja myös muita sarjakuvia ranskaksi. Eikä kai enää missään ajatella, että sarjakuvien lukeminen olisi jotenkin huonompaa lukemista. (Mulla on kaksikielisyydestä Pinterest-taulu, josta löytyy myös artikkeli siitä, miksi kaksikielisille lapsille sarjakuvat on oikein mainiota luettavaa.)

Meillä on onnea siinä, että molemmat kotikielet on kieliä, joilla löytyy runsaasti laadukkaita lastenkirjoja. Ranskankielisiä lastenkirjoja on hyllyllinen kaupunginkirjastossakin, ja mitä mä olen katsonut, niin pääkirjastosta löytyy kyllä lastenkirjoja vaikka millä muillakin kielillä. Enimmäkseen meillä luetaan kuitenkin omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Kirjat on Ranskassa halvempia kuin Suomessa, joten niitä on helppo ostaa, me tuodaan niitä aina lomilta mukana ja kirjoja saadaan paljon myös lahjaksi. Anoppi kerää lastenkirjoja myös kirppareilta ja kirjastojen poistomyynneistä; anoppilasta löytyy kirjaimellisesti yksi sivukirjastollinen lastenkirjoja. Lapset saa joka viikko lainata ranskankielisiä kirjoja myös koulujensa kirjastoista, joten usein luettavaa on itse asiassa enemmän kuin ehditään lukea.

Lukeminen on ennen kaikkea hauskaa; yhteinen kokemus, jonka lapsi ja aikuinen jakaa. Siksikin musta on niin tärkeää, että meillä luetaan kahdella kielellä, molempien vanhempien kanssa.

Luetaanko teillä muilla kielillä kuin suomeksi?

*Barbara Abdelilah-Bauer: ”Le défi des enfants bilingues”. Mainio kirja, jonka on kirjoittanut kielitieteilijä ja kolmikielisen perheen äiti. Löytyy myös saksaksi, italiaksi ja espanjaksi käännettynä ja ranskaksi samalta tekijältä hyvinkin käytännönläheinen ”Guide à l’usage des parents d’enfants bilingues”.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Mitä meillä on luettu tällä viikolla

Ensin yski yksi lapsi. Sitten kaksi. Sitten kolme. Sitten mullakin nousi lämpö. Nyt viidentenä päivänä yskä on taittumaan päin, ja kun meluhaitat on vähäisempiä, niin mä rupean kallistumaan sille kannalle, että on kätevää, kun lapset sairastaa yhtä aikaa. Kaksosten ollessa vielä vauvoja yksi neljän lapsen äiti kertoi, miten näppärästi heillä meni vesirokko, kun kaikki saivat sen kerralla, mikä kuulosti musta aivan painajaismaiselta. Mutta rupean siis ehkä olemaan samaa mieltä – ja vesirokko meillä on jo sairastettu, joten siitä mun ei tarvitse mudostaa mielipidettä.

Lapsena sairastamisessa oli parasta se, kun sai kuunnella ääneen lukemista tuntikausia. Mä olen siinä laiskempi, mutta  tällä viikolla olen kuitenkin luekenut lapsille, vähän enemmänkin kuin sen 15 minuuttia päivässä. Ehdin juuri aloittaa instagramiin #kirjapäiväkirjat2014, mutta totesin, että nää ei ehkä kuitenkaan kuulu sinne. Mutta tässä siis pieni otos siitä, mitä meillä on tällä viikolla luettu, jos näistä vaikka saisi vinkkiä siitä, minkä tyyppisiä kirjoja 7-vuotiaalle ja 3,5-vuotiaille voi lukea. Esikoinen otti kuvat ja kysyin myös mielipidettä tästä isompien kirjasta.

evoluutio

Jani Kaaro ja Väinö Heinonen: Evoluutio.

– Mistä kirja kertoo?

– Miten asiat on tulleet. Ja se poika matkusti maailman ympäri.

– Mikä kirjassa on parasta?

– Siinä kerrotaan oikeista jutuista ja se on kiintoisa.

Yhdyn mielipiteeseen, kirja on todella mielenkiintoinen ja varsin yleissivistävä tällaiselle ei-luonnontieteilijälle. Ja mukavaa ääneenluettavaa ekaluokkalaiselle (tätä on siis luettu iltalukemiseksi tai pienempien päiväunien aikaan). Me ollaan viime aikoina luettu myös Konrad Lorenzin ”Eläimet kertovat”, joten luonnontiede on ollut kantava teema. Itsekseen lapsi lukee Timo Parvelan Ella-kirjoja, jotka ovat juuri sopivia tällä hetkellä; ihan oikeita kirjoja joissa on hauska tarina, mutta tarpeeksi isolla tekstillä ja sen verran lyhyitä, että koko kirjan jaksaa lukea parissa päivässä.

le chateau fort

Le Château fort

Esikoinen sai tämän joululahjaksi, mutta se kiinnostaa vähintään yhtä paljon noita kolmevuotiaita. Kirjassa seurataan linnan historiaa kelttiläisestä kylästä ritariaikaan ja taas raunioksi, jossa nykypäivän turistit ottaa valokuvia. Jokaisella aukeamalla on linna yhtenä aikakautena, ja kuvat on täynnä yksityiskohtia sen ajan elämästä. Mä yleensä luen lapsille vain suomeksi, ja ranskankielisiä kirjoja siis ”simultaanitulkkaan” lukiessani, mutta tässä on niin paljon teknistä sanastoa, että se menisi tosi raskaaksi, joten tätä mä olen lukenut ranskaksi. Mutta tietokirjat toimii meillä siis hyvin kaikkien yhteisenä luettavana.

this is new yorkM.Sasek: This is New York

Tämäkin on oikeastaan esikoisen kirja, jonka se sai mun veljeltä ja kälyltä niiden asuessa New Yorkissa (ja ei, me ei päästy kyläilemään). Tätäkin siis simultaanitulkataan, ja lisäksi sovitetaan 50-luvusta nykyaikaan, mutta kuvat on ihania joka tapauksessa.

pikku toukka paksulainenEric Carle: Pikku toukka paksulainen

Pikku toukka paksulainen on klassikko, ja vähän pienempien kirja, mutta lapset rakastaa sitä yhä, joten sitä luetaan säännöllisesti. Sitä paitsi se sopii hyvin kevääseen, kun puhutaan hyönteisistä ja uudesta elämästä.

kaniini etsii kevättäLorna Hussey: Kaniini etsii kevättä

Tämäkin sopii tietysti kevääseen. Esikoinen sai tämän kerran tuliaisina yhdeltä ystäväperheeltä, ja se on ollut tosi tykätty ja toimiva. Sivut on pahvia, ja niissä on kohopainatukset, ja lapset tykkää hipeltää niitä. Tarina on yksinkertainen ja sopivan mittainen yhdeltä istumalta luettavaksi, ja kuvien eläimet ja yksityiskohdat on kivoja.

arvaa kuinka paljon sinua rakastanSam McBratney: Arvaa mikä on maailman paras paikka

Kun mä kuulin ensimmäisen kerran näistä ”arvaa kuinka paljon sinua rakastan” -kirjoista, ajatus tuntui musta vähän liian ällömakealta. Mutta… Mä oikeasti tykkään tästä kuvituksesta tosi paljon, musta on hauskaa, miten noi jänikset on samaan aikaan tosi aidon jäniksen näköisiä, mutta välillä liikkuu ihmismäisesti, ja pidän kirjojen englantilaisista maisemista. Ja itse asiassa mä pidän näistä tarinoistakin. Tosin on vähän kiusallista, kun mä en meinaa saada viimeistä sivua luettua, kun ääni pettää mun nieleskellessä kyyneliä. Tämä ”maailman paras paikka” oli siitä hyvä, että tarina ei ole vuodenaikasidonnainen niin kuin niissä ensimmäisissä, ja tämä on myös vähän pidempi. Tietysti ”Arvaa kuinka paljon sinua rakastan kun on kevät” olisi nyt omiaan, mutta vielä helpompi on arvata, että sitä on tällä hetkellä kirjastosta aika mahdoton löytää. Nuorimmaiset tykkää tosi paljon myös niistä piirretyistä, mitä tällä hetkellä pyörii Areenassa, tunnuslaulu on Felixin lemppari.

Tatun ja patun kummat keksinnöt kautta aikojenAino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen

Tatu ja Patu on meillä edelleen suursuosikkeja, mutta onneksi valikoimaan on saatu vähän vaihtelua. Felix sai tämän nimipäivälahjaksi kuukausi sitten (tänään on itse asiassa Mathilden nimipäivä, mutta kun kaikki on vielä kipeinä, niin juhlallisuudet on päätetty siirtää ensi viikkoon), ja sitä on luettu aika ahkerasti. Monet keksinnöistä on aikuisestakin hauskoja, ongelma on sitten vähän se (niin kuin muissakin Tatu ja Patu -kirjoissa), että lapsille joutuu aika monessa kohdassa selittämään, mikä on vain Tatun ja Patun hassuttelua ja mikä on ihan oikeasti. Meidän lasten suosikki on egyptiläinen aamutoimiautomaatti.

les engins de chantierLes engins de chantier

Kun mun pikkuveljeni oli kauhakuormaajaiässä, kirjastossa vain pyöriteltiin päätä, kun äiti kävi kysymässä, mistä löytyisi niitä käsittelevä kirja. Nykyäänhän suomeksikin on ihan kiitettävästi työkonekirjoja tarjolla, mutta meille niitä on siunaantunut aika monta myös ranskaksi. Tätäkään mä en jaksa kääntää, eli luen ranskaksi.

richard scarryRichard Scarry: Höyrlaivan arvoitus

Syksyllä lapset oli aivan hulluina Touhulan arvoituksiin, joita ne katsoi Areenasta. Erityisesti Felix rakasti sitä, ja niinpä kun mä etsin joululahjakirjoja, niin totesin, että kyllä se on tämä. Valinta oli sikäli hyvä, että Felix tykkää myös kirjasta tosi paljon, mutta itse mä en siitä kauheasti tykkää. Scarryn isot kuvasanakirjathan on ihania (tai ainakin kaikista lapsista on, mäkin rakastin niitä lapsena), mutta tässä tarina on vähintäänkin kömpelö, kuvien laatu on vähän suttuinen ja Kissalan Hessukin on käännetty Sam Kissalaksi, niin että lukiessa täytyy olla tarkkana, jotta sanoo sen oikein. No, tätä voi katsella itsekseenkin, ja kyllä mä aina silloin tällöin sen jaksan lukeakin.

maikki ja kellarin kummituksetSalla Savolainen: Maikki ja kellarin kummitukset

Nappasin tämän joltain alennuskirjapöydältä, ja hyvä että nappasin: ihan mainio kirja. Mä tykkään Salla Savolaisen kuvituksista kovasti, ja tässä on siis tarinakin Savolaisen käsialaa. Lapset tykkää tästä myös kovasti, ensimmäisillä kerroilla pienemmät luuli pelkäävänsä niitä kellarin kummituksia, mutta ne ei oikeasti ole yhtään pelottavia, ja koko kummitusjuttu on lopulta tosi hassu – ekaluokkalainenkin nauraa edelleen joka kerta kirjaa luettaessa.

hirveää parkaisi hirviöKatri Kirkkopelto ja Suna Vuori: Hirveää, parkaisi hirviö

Tämä sen sijaan osoittautui liian hirveäksi meidän pienille. Kuvat on ihania, ja oikeasti kirjassa ei ole mitään pelottavaa, vaan filosofista pohdintaa olemassaolosta ja kuolemasta ja todella lämmin tunnelma, mutta Felix ei kestänyt hirviöiden kynsiä ja sarvia. Mä taidan koettaa, jos saisin lukea tämän esikoiselle, ja ehkä lainataan sitten muutaman vuoden kuluttua uudestaan.

Jaha, johan näitä tässä olikin (ja lapset on katsoneet jo tunnin videoita, eli aika pistää kone kiinni ja käydä hetkeksi sohvaan lukemaan ennen illallista). Ja melkoinen yhteensattuma, mutta juuri kun olin tätä julkaisemassa, huomasin Sinisen keskitien Bleuen pistäneen liikkeelle haasteen Blogien lastenkirjaviikosta. Eli parin viikon päästä palataan taas kirjojen pariin!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Rakkaalla äidillä on monta nimeä

äiti tuu ikkunaan”Emila! Emila!” Lastenhuoneesta kuuluu vaativa huuto. ”Saako jo herätä?”

Meidän lapset siis kutsuu mua etunimeltä (joskaan nuorimmaiset ei vielä selviä viimeisestä tavuta ihan oikein). Mutta mulla on ollut myös aika monta muuta nimeä.

Mä itse kutsuin (ja kutsun edelleen) vanhempiani lempinimillä parivuotiaasta, samoin isoäitejäni mä kutsuin etunimillä. Kavereiden äidit oli kaikki Äitejä, ja ”Äiti tuu ikkunaan” -huutoon piti aina lisätä se ”täällä huutaa…” (vaikka meitä olisi ollut koko kööri avittamassa, kun kuudetta kerrosta ylemmäs ei huuto meinannut kuulua. Me asuttiin ykkösessä ja mun ei tarvinnut huutaa, joten siinä ei etunimen käytöstä ollut hyötyä.)

Esikoista odottaessa mä ajattelinkin, että mulle luontevinta olisi, että lapsi kutsuisi mua etunimellä, niin kuin nyt muutkin ihmiset. ”Äiti on tässä, odota niin äiti antaa, tulepa tänne äidin luo” -puhe tuntui musta tosi vieraalta, ja mä puhuin vauvalle itsestäni ensimmäisessä persoonassa, niin kuin nyt muillekin ihmisille. Niinpä esikoisen ensimmäinen sana ei suinkaan ollut äiti, vaan meidän koiran nimi, Önne.

Maman

Me oltiin isäkuukausi Ranskassa esikoisen ollessa puolitoistavuotias, ja miehen lisäksi siellä kaikki muutkin kutsui mua lapselle puhuessaan nimellä Maman. Lapsi itse puhui noin viisi sanaa, mutta loman aikana niitä tuli lisää, ja yksi oli Maman. Se kuulosti oikeastaan aika kivalta, ja niinpä mä otin sen itsekin käyttöön. Taaperotapaamisissa en sekoittunut muihin äiti-kutsuihin, kun olin Maman.

Äiti

Parivuotiaana lapsi kuitenkin sitten hoksasi, että mä olenkin Äiti, ja rupesi käyttämään sitä nimitystä. Mä totesin, että sekin kuulosti oikeastaan aika kivalta, kyllähän mä olen sen äiti. Niinpä kun kaksoset syntyi, mä esittelin itseni niille äitinä, ja käytin jo ihan sujuvasti kolmatta persoonaa itsestäni puhuessani: ”Odota kulta ihan hetki, äiti on tässä, äiti vaan nostaa tän veljen tästä pöydältä ensin pois.”

Äiti-Maman

Mies tietenkin sanoi lapsille edelleen Maman mua tarkoittaessaan. Fiksut lapset rupesikin aika nopeasti käyttämään nimitystä Äiti-Maman, noin niin kuin varmuuden vuoksi, ei ainakaan jää kenellekään epäselväksi, kenestä puhutaan.

Emilia

Mä oletin, että esikoisen mennessä ranskalaiseen kouluun Äiti ehkä vaihtuisi taas ranskalaiseen muotoon Maman. No näin ei käynyt, vaan 3-vuotiaana lapsi rupesi kutsumaan mua etunimeltä ihan oma-aloitteisesti. Eikä siihen vaikuttanut sekään, miten mä höpötin äidistä vauvoille, eikä niiden Äiti-Maman -huudot. Ja koska nuorimmaiset tietenkin ottaa kaikessa mallia esikoisesta, niin aika pian niiltäkin rupesi kuulumaan erilaisia versioita Emiliasta. Vielä joskus Äiti lipsahtaa pienten puheeseen, mutta aika harvoin enää.

Musta se tuntuu ihan mukavalta. Oikeastaan vain silloin, kun läsnä on tuntemattomia ihmisiä, mä tulen ajatelleeksi, että kuulostaa ihan siltä kuin mä olisin lapsille jotain muuta kuin äiti; hoitaja, täti tai vaikka äitipuoli. Mutta ei nimi äitiä pahenna, ja Emiliahan mä olen, ja se että lapset kutsuu mua etunimeltä on meidän juttu.

Millä nimellä lapset kutsuu sua, oletko Äiti vai onko teillä joku lempinimi käytössä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaupunkilaislapsi ja maatalon eläimet

elma aasit ”Mä olin viime vuonna. Oli muuten koko elämäni stressaavin päivä.” Kanssaäiti rohkaisi lähtemään lasten ranskalaisen koulunmukana Elma-messuille eläimiä katsomaan. Messukeskus, 13 taaperoa, lehmiä, possuja ja kaksi ratikkamatkaa kuulostaa tietysti aikamoiselta kombolta. Mutta ei hätää, meidän luokan opettaja tiesi, mitä oli tekemässä ja niinpä meitä loppujen lopuksi olikin 7 aikuista paimentamassa 11 taaperoa, joten huoltosuhde oli parempi kuin meillä kotona ikinä. Sitä paitsi lapsilla oli sisälläkin päällään keltaiset heijastinliivinsä ja kaulassa nimellä, kuvalla, koulun tiedoilla ja opettajan puhelinnumerolla varustetut kyltit. Että oikeastaan olisin rauhassa voinut pysähtyä ostamaan metrilakua ja istuttamaan puuntaimia, hyvissä käsissä olisivat olleet.

elma aasit 2

Tahtoo silittää.

Mä en ollut ennen käynyt Elmassa. Eläimiä oli kaiken sorttisia, lehmien, lampaiden ja possujen lisäksi myös aaseja, laamoja ja marsuja, ja ne oli aika kivasti esillä, eli pienetkin näki joka paikkaan ja monia eläimiä pystyi rapsuttamaan. Tungosta oli kuitenkin aika paljon jo perjaintaiaamupäivästä, me ei tosiaan oltu ainoa Helsingin koulu joka oli liikkeellä.

elma ruuhkaLapset halusi ottaa kuvan joka eläimestä, mutta mielenkiintoisempia otoksia oli mun mielestä nämä taaperon näkökulmat ihmispaljouteen.

elma heppa nukkuuKoulussa oli jo koko viime viikko harjoiteltu eri eläinten nimiä ja ääniä ja laulettu eläinlauluja. Mäkin opin uuden sanan: alpakka on ranskaksi alpaga. Kielenoppimiseen retki kyllä oli mitä mainioin, onhan se nyt ihan eri asia päästä kokeilemaan, miten la chèvren karva on tout doux ja kuulla metrin päästä kuinka la vache tosiaan sanoo meuuh, kuin katsella samat asiat kirjasta. Vaikka kuvakirjamainen ote säilyi tiettysti siinä, että eläimet oli mukavasti tilavissa parsissa, eikä tuhannen yksikön tuotantolaitoksessa. Noh, ehkä näiden aiheiden aika on vähän myöhemmin, ja nyt keskitytään vielä siihen, mitä se lehmä sanoo.

Lasten opettajasta on neljän Suomessa vietetyn vuoden aikana tullut kyllä todella pätevä kielenopettaja, yksinkertaisia sanoja ja lauseita toistetaan asiayhteydessä niin että ne ihan varmasti vuoden lopussa on ummikkosuomalaisillekin tuttuja. Samalla tavallahan sitä pitäisi jaksaa lapselle sanoittaa itsekin äidinkielellä maailmaa – nyt varsinkin kun koulussa oppii vain, että se joka tekee glugluglu on dindon. ”Kalkkuna, se on kalkkuna. Se sanoo – mitäs se kalkkuna sanoo?” mä yritin, kun en millään keksinyt, mitä kalkkunat suomeksi sanoo. Ehkä ne kalkkunatkin suomeksi vain vaikenee.

elma ouistiti

Ja kuvaa otettaessa ranskaksi sanotaan ”ouistiti!” Sekin on muuten eläin, mutta niitä tuolla ei sentään näkynyt.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ranskaan!

bouillabaisse pic

Hyvää bouillabaissea saa Hakaniemen hallistakin, että miksi oikeastaan turhaan lähteä merta edemmäs kalaan.

Nyt kun rupesin tuossa jouluaskartelua puuhaamaan, niin tajusin vasta oikeastaan, että mehän ollaan tosiaan lähdössä matkalle joululomalla, ja sehän on ihan mahtavaa. Tänä vuonna ollaan poikkeuksellisesti joulu mun äidin luona Brysselissä ja loppuloma on sitten Ranskan -matka, kun lähdetään appivanhempien luo. Tähän on liittynyt taas ihan loputtomasti säätöä ja vääntämistä ja stressiä (niin kuin mulla kyllä aina, kun lähdetään matkalle lasten kanssa), ja koska lomapaikoissakaan ei ole mitään uutta ja jännittävää (toisin kuin siinä meidän kesäisessä Albanian lomassa, jossa oli pelkästään uutta ja jännittävää), niin koko matkan mahtavuus jotenkin pääsi unohtumaan.

Mutta onhan se ihan tosi kivaa. Ensinnäkin on kivaa viettää joulua mun vanhempien ja veljen ja kälyn kanssa, ja Brysselissä, jossa me ei olla koskaan jouluna oltu. Ja anoppilaan on kiva mennä, koska kaksoset ei edes muista Ranskaa, me ei olla oltu miehen kotikaupungissa Albissa puoleentoista vuoteen (viime joulu oltiin kyllä Ranskassa, mutta isotädin talolla Cahorsissa, joka oikeasti on musta kyllä vielä kivempi kaupunki – ja kauppahalli ja torikin on paremmat). Nyt päästään näkemään taas koko suku (tai siis ne pääsee näkemään meidän lapset, meistä niin väliä, niin kuin yksi ystävä tässä juuri totesi), ja kaupan päälle loistamaan kaupunkiin joululomaksi pystytettävän luistinradan tähtinä ja käyttämään päivät siihen, että mietitään, mitä tänään syötäisiin.

Appivanhemmat olisi mielellään tulleet meille lomalla, mutta lasten kannalta on kyllä kivempi meidän mennä sinne. Lapset saa nähdä taas, missä Mamie ja Papi ja kaikki muut asuu ja missä oli Papan koulu kun se oli pieni, ne saa puhua ihmisten kanssa ranskaa joka puolella joka päivä, ne saa syödä etanoita ja käydä viinitilalla, haistella Mamien hajuvesiä ja jakaa loppiaiskakkua pöydän alta – kaikkea sitä, mitä ranskalaislasten joululomaan kuuluu, ja mitä täällä Helsingissä meidän elämässä ei ole.

Jos tilanne olisi toisin päin, me asuttaisiin Ranskassa, niin mulle olisi tosi tosi tärkeää tulla mahdollisimman usein Suomeen, jotta lapsille syntyisi muistoja ja elävä side tänne, jotta ne tuntisi olevansa kotonaan molemmissa paikoissa. Vaikka en tiedä, onko se oikeastaan mahdollistakaan, onko lopputulos se, että ne tuntee sitten itsensä ulkopuolisiksi kaikkialla? Yksikulttuurisena vanhempana kaksikulttuuristen lasten kasvattaminen on kyllä välillä vaikeaa (kuten mä taisin jo suomalaista juhannusta vietettäessä todeta).

Mutta kaiken tämän lisäksi siellä on valoisaa. Joskus voi joulunaikaan olla aurinkoista ja lämmintäkin (ja sitten päivitellään, miten on maailmankirjat sekaisin, kun joulukuussa on +18c), mutta usein on sumuista, harmaata ja koleaa, mutta ainakin pimeys tulee vasta kuuden jälkeen, eikä lounasaikaan niin kuin täällä. Meillähän tosiaan kaikki ylimääräinen raha menee näihin sukulointireissuihin (ja yleensä ei omat rahat riitäkään, vaan isovanhemmat pääsee avustamaan), joten mitään talven etelänmatkoja meillä ei tehdä – siksipä onkin kivaa, että anoppila on edes sen verran etelässä, eikä esimerkiksi Pohjois-Norjassa. Ei niin, etteikö Pohjois-Norjalla olisi puolensa, mutta luonnollista valohoitoa siellä ei joululomalla kyllä saa.

Voi hyvänen aika, tästä anoppilan loistavasta sijainnistakin mä olen jo kirjoittanut. Ehkä on parasta lopettaa, ennen kuin rupeaa näyttämään siltä, että mulla ei todellakaan enää ole mitään uutta sanottavaa, ja luvata vain, että blogin kannaltahan joululomamatkailu on myös jännittävää – pääsette ihailemaan sellaisia ”sumuinen Bryssel”, ”tässä sumuinen Albi”, ”lapset sumussa joen rannalla” -kuvia.

Miten te olette ratkaisseet joulun vieton? Mun vanhemmille, sun vanhemmille, kotona vai sukkuloidaan siinä välillä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Hyvä kysymys!

kyselyikä

Ranskan kysymyssanoista ei kyllä kaikki vielä ole käytössä – sen sijaa intonaatiokysymykset on, myös suomeksi.

Mitä koiran sisällä on?

Mitä minun sisällä on?

Mitä kalan sisällä on?

Mitä perunan sisällä on?

Mistä sauna tulee?

Mistä pyykki tulee?

Mistä kakka tulee?

Mistä sateenkaari tulee? Höh, minä en tykkää kastua!

MIstä minä tulin?

MIstä kesäaamu tulee?

Nii-i, sans se. Näin filosofianopettajana munhan pitäisi olla aivan riemuissani kyselyiästä – ja aivan erityisesti siitä, että nyt meillä on siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen: miksi? Mahtavaahan se on. Jos joku vielä kertoisi ne vastaukset.

Mitäs teillä on viimeksi kysytty?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Pehmeä lasku ja kova lasku

Mun hoitovapaa on siis päättynyt, ja kaksoset aloittaneet koulutiensä – tai no, joku voisi sanoa että kyseessä oli päivähoidon aloitus. Ranskassakin on pehmeä lasku käytössä päiväkodeissa ja perhepäivähoitajilla – eli alle 3-vuotiaiden hoidossa: hoitoon mennään ensin tutustumaan vanhemman kanssa pariksi tunniksi kerrallaan, päivä päivältä vähän pidempään, ja sitten kun paikat ja ihmiset on tuttuja viikon tai parin päästä, niin hoitoon jäädään yksinään. Mutta meidän 3-vuotiaat ja sitä vanhemmat menevätkin kouluun: sinne tullaan aamulla, riisutaan takki naulakkoon ja laitetaan tossut jalkaan, annetaan pusu saattajalle ja mennään luokkaan.

No, oli tuolla meidän pienten luokassa ekana päivänä ollut äitejä ja isiä nurkissa pyörimässä jonkun aikaa, mutta se varmaan johtui siitä, kun ollaan täällä Suomessa kuitenkin. Niin,  ja on siellä tietysti niitä aikuisia muutenkin vähän enemmän kuin Ranskassa, jossa 30 lapsen luokat on ihan yleisiä, ja joka luokalla on yksi opettaja ja yksi lastenhoitaja. Täällä mennään Helsingin kaupungin normien mukaan, eli pienten ryhmä on aika pieni, jotta hoitajiakin mahtuu tarpeeksi sekaan.

Yksi juttu missä ranskalainen koulu on musta hyvä, on se, että joka luokalla tosiaan on se opettaja (Ranskassa pätevyys kattaa sekä nää päiväkoti-ikäiset että alakoulun, eikä ne ole kasvatustieteilijöitä, mutta maisterisihmisiä nyt kuitenkin), ja se myös viettää lasten kanssa koko päivän ruokailua ja päiväunia lukuunottamatta (ulkoilut vähän vaihtelee). Suunnittelu- ja valmistelutyö tehdään sitten kouluajan ulkopuolella, samoin kuin kaikki paperihommat ja henkilökunnan palaverit (ihan niin kuin Suomessa isompien koulussa). Mutta lapsilla on siis koko päivän käytössään se korkeimmin koulutettu ammattilainen joka on itse suunnitellut miten juuri hänen luokassaan valtakunnallista opetussuunnitelmaa tänään toteutetaan. (Tänään luettiin tarinaa Popi-apinasta. Eilen laulettiin ”Vole vole papillon” ja piirrettiin.)

Lopputulos riippuu sitten tietysti ihan tosi paljon niistä ihmisistä, niin kuin aina. Meillä kävi tuuri, ja opettaja on esikoisen vanha joka me tiedetään ihan mahtavaksi juuri pienten kanssa, ja lastenhoitajat on myös viime vuodelta tuttuja ja mukaviksi tiedettyjä. Toinen juttu mistä mä tykkään ranskalaisessa systeemissä on se, että opettajina on paljon enemmän miehiä kuin Suomessa, ja täällä Helsingin koulussa on myös lastenhoitajina paljon miehiä. Mun omassa päiväkodissa meillä oli aikoinaan yksi sivari, mutta näillä on henkilökunnan sukupuolijakauma suunnilleen sama kuin se nyt ihmiskunnassa on.

No joo, kaksi ekaa päivää on sujuneet ihan mukavasti, mitä nyt tänä aamuna lapset oli vähän närkästyneitä, kun kouluun piti taas lähteä, kun eilenhän siellä käytiin jo, mutta valitus ei ole yltynyt huutokonsertiksi eikä itkuksi. Mutta nyt koulu-uraan tuleekin sitten pieni katkos, sillä totta kai syksyn ensimmäinen flunssa nosti äsken kuumeen. Tutut kuviot siis.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Miksi meillä luetaan niin vähän?

Lue lapselle 15 minuuttia päivässä, niin siitä tulee nobelisti tai ainakin se oppii puhumaan ja saa peruskoulun päättötodistuksen. Näinhän sitä luvataan, ja kaikkihan me halutaan lapsistamme fiksuja ja elämässä pärjääviä. Kaksikielisille lapsille on erityisen tärkeää lukea kirjoja molemmilla kielillä, jotta sanavarasto kehittyy tasapainoisesti ja kielen eri vivahteet tulevat tutuiksi. Mä rakastan lukemista ja olen todennäköisesti käyttänyt elämästäni nukkumsen jälkeen suurimman osan lukemiseen. Meillä on kuvakirjoja kahdella kielellä noin kolme hyllymetriä ja kirjastossa käydään säännöllisesti. Mutta silti mä en lue lapsilleni edes sitä 15 minuuttia päivässä.

Miten tää näin meni? Sinisen keskitien Bleue haastoi kertomaan lukutottumuksista (blogista löytyy myös paljon kivoja kirjavinkkejä ja pohdintaa ihan muista aiheista). Esikoiselle mä luin aikoinaan, nelikuisena se rupesi tykkäämään lukemisesta ja ”Rymyretki” -kirja on meillä molemmilla selkäytimessä. Eli mä taidan taas syyttää kaksosia. Niille ei vauvana tullut juuri luettua (siinä oli sitä muuta puuhaa) ja pikkutaaperoina ne olisi kyllä tykänneet lukemisesta – mutta vain jos ne sai istua sylissä yksin ja kääntää sivuja ihan itse. Kahden kanssa lukuhetkistä tuli hirveää huutoa ja tappelua. Lukeminen rupesi sujumaan vasta 2-vuotiaasta, kun iltaimetykset jätettiin pois ja tilalle otettiin kirjan lukeminen sängyssä. Mies lukee niille pitkiäkin pätkiä, mutta mä olen illalla yleensä niin finaalissa, että haluan vain poistua huoneesta mahdollisimman nopeasti. Ja päiväsaikaan tuntuu, että kotona ollessa mulla on aina jotain muuta tekemistä, ja kun ne nyt usein leikkii yhdessä aika kivasti, niin enpä sitten ryhdy tuhlaamaan hyvää puuhasteluhetkeä lukemiseen (tai no, useinhan se mun puuhastelu saattaa sisältää lukuhetken mulle).

No, kun mä asiaa ajattelen, niin vaikka en tästä aio ottaa sen erityisempää morkkista, niin olisi niille kiva lukea vähän enemmän. Vaikka lapset jotka tykkää lukemisesta on joka tapauksessa sitä mieltä, että aina luetaan liian vähän, joten niiden kannalta on ihan sama, tuleeko 15 minuuttia täyteen vai ei. Mutta koska mä itse tykkään lukemisesta, niin olisi kai reilua että luen myös lapsille, kun nekin siitä tykkää.

No mitä meillä sitten luetaan silloin kun luetaan?

lastenkirjat 1

Tässä on esikoisen tämän kesän suosikkeja. Tinttejä se lukee isänsä kanssa, samoin Asterixeja ranskaksi, mutta nyt se keksi lainata niitä kirjastosta suomeksi itsekseen luettavaksi. Viime vuonna ne sai koulusta aapisen kanssa lyhyitä kuvakirjoja, joissa oli aina siihen saakka opituilla äänteillä kirjoitettu tarina (ranskaksi lukemaan oppiessa kirjaimet ei ole niin oleellisia, vaan ne äänteet mitä ne muodostaa), ja niitä meillä oli myös reissussa mukana – siis tuo Lépiotes sur la colline. Jukka Parkkisen Korppi-kirjat oli mun lemppareita lapsena, ja hyvin ne upposi seuraavaankin sukupolveen. Mary Nortonin Kätkijät on mun äidin peruja, ja sekin on toiminut nyt kolmessa sukupolvessa. Uudempia suosikkeja edustaa sitten Risto Räppääjä, myös nuo taaperot tykkää kuunnella sitä. Mustakin se on ihan ok, mutta selvästi 6-vuotias arvostaa sitä enemmän.

lastenkirjat 2Taaperoille luetaan vielä kuvakirjoja. Nyt ollaan siirrytty sellaisista osoittelukirjoista tarinoihin, mutta esim. toi lentokenttäkirja on vielä kova sana. Kristiina Louhen Tomppa-kirjat oli varmaan ensimmäisiä tarinoita (ja ne on kyllä kivoja), mutta nyt voidaan lukea jo pidempiäkin juttuja, niin kuin Mimmi-lehmää tai Tatua ja Patua – tosin mähän siis harvoin luen koko kirjaa kerralla. Barbapapa on niitä harvoja, joita meillä luetaan molemmilla kielillä – yleensä siis mies lukee ranskankieliset kirjat ja mä suomenkieliset, mutta näitä mä simultaanitulkkaan suomeksi (tosin ne on musta aika puuduttavia). Maalarikissat on taas mun äidin perintöä, ja ilokseni myös lapset tykkää siitä. Runomuotoiset kirjat on musta ihania, mutta runojen on silloin oltava oikeasti hyviä – esim. vau’kirjalla on välillä ihan järkyttävän kökköjä runoja, joiden lukeminen raastaa korvaa (ollaan siis myös kuuluttu kirjakerhoon)

Syksyyn ollaan nyt valmistauduttu lukemalla kouluaiheisia kirjoja, aikoinaan esikoiselle hamstrasin niitä Ranskasta ison pinon. Juoni on kaikissa sama: aamulla mennään kouluun, ekaa kertaa se vähän jännittää mutta onhan se kiva olla iso jo, opettaja on mukava ja kavereita on paljon, koulussa piirretään, kuunnellaan satua, leikitään ulkona, syödään, käydään vessassa ja nukutaan päiväunet ja kohta päivä onkin jo ohi ja äiti (tai isä) tulee hakemaan – huomenna nähdään taas! Aika sama juoni siis kuin suomalaisissa päiväkodinaloituskirjoissa, mutta kuvitus ja yksityiskohdat vastaa sitten paremmin meidän lasten todellisuutta ranskalaisessa koulussa.

Tuleeko teillä se 15 minuuttia päivässä täyteen? Kun rupesin miettimään tätä juttua, niin heti petrasin, ja nyt ollaan jo iltapäivään mennessä luettu varmaan puoli tuntia – ehkä musta nyt tuleekin paljon lukeva äiti.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Monikielinen maailma

Tiedättehän, miten sitä ulkomailla aina arvuuttelee, mistä muut turistit on kotoisin. Mitä kieltä ne puhuu, miltä ne näyttää, miten ne käyttäytyy. No täällä Albaniassa tämä(kin) on asteen monimutkaisempaa – tai yksinkertaisempaa. Kanssaturistit on nimittäin valtaosaltaan albaaneja. Mutta onko ne Kosovon albaaneja, Albanian albaaneja, Makedonian albaaneja, Italian albaaneja, Sveitsin ( Kosovon) albaaneja, Quebecin albaaneja, Saksan albaaneja vai Kreikan albaaneja, siinä mä joudun turvautumaan proosallisesti rekisterikilpiin ja ystävällisiin kommentteihin. Ja jos ne onkin Kreikan Albanian kreikkalaisia, niin mä putoan jo kärryiltä.

Me aiheutetaan tietysti yhtälailla hämmennystä. ”Ah, te tulette Suomesta? Jari Litmanen! Mutta puhutaanko Suomessa ranskaa? Ah, te olette ranskalaisia, mutta asutte Suomessa? Siis hän on suomalainen? Ja lapset puhuvat suomea? Ranskaa? Suomea ja ranskaa?”

Vaikka tässä seurassa lasten kaksikielisyys ei tietenkään ole mitenkään kummallista. Suomessa kaksikielisiksi usein määritellään kovin kapeasti vain ihmiset, jotka on oppineet kaksi kieltä synnyinperheessään ja puhuu niitä molempia yhtä hyvin. Barbara Abdelilah-Bauer selittää mainioissa kaksikielisiä lapsia ja perheitä kuvaavissa kirjoissaan (ranskaksi, en tiedä onko käännetty muille kielille) miten maailmassa paljon yleisempää on kuitenkin monikielisyys, jossa kielet on opittu elämän varrella – kotona, koulussa, uudessa maassa tai uusien ihmisten kanssa – ja miten niitä käytetään tilanteen ja tarpeen mukaan. Kaksi- tai monikielinen on ihminen joka käyttää elämässään useita kieliä ja kokee itsensä monikieliseksi. Ja tällä määritelmällä suuri osa maailman ihmisiä on monikielisiä, ja määrä vain kasvaa.

Dajti-express, Tirana, Albania

20130730-124903.jpg

Viimeisenä päivänä Tiranassa paettiin hellettä köysiradalla kaupungin vieressä kohoavalle Dajti -vuorelle. Koska meidän albania rajoittuu edelleen kiitokseen (”faleminderit”, että siitä lähdetään – hyvää huomenta on täysin mun tavoittamattomissa), niin hetken aikaa oli taksin kanssa epäselvyyttä siitä, minne mennään, mutta ennen kuin asia ehdittiin neuvotella puhelintulkkauksella englantia puhuvan kollegan kanssa, todettiin, että meilähän onkin asialle yhteinen nimi, ”teleferik”. Miten niin albania on vaikeaa?