Miniloma mukavuusalueen ulkopuolelle

lasten muotinäytös backstage

Värityskuviakin päästiin viikonloppuna tekemään, kavereiden kanssa.

Jos joku olisi ennen esikoisen syntymää kertonut mulle, että mä vielä vietän viikonloppuni huoltamalla lapsiani muotinäytöksen kulisseissa, osallistumalla hyväntekeväisyystapahtumaan tuikituntemattomien ihmisten kanssa ja kaupittelemalla omaa osaamistani design-tapahtumassa, niin kohteliaasti sanottuna en olisi ehkä uskonut. Mutta sellaisen viikonlopun mä nyt vietin.

Muotinäytöksessä

Muotimaailma on mulle tosi vieras. Mä en ole visuaalinen ihminen, ja se että vaateteollisuus pyörii jatkuvan kulutuksen ympärillä häiritsee mua. Mä olen aina ajatellut, että en haluaisi lasteni olevan malleina millekään merkille, myyvän jotain, mihin mä en itse  pysty uskomaan. Plus että vähän isompien mallien osalta tulee sitten kuvioihin kaikki vääristyneen kauneusihanteen mukanaan tuomat ongelmat.

muotinäytös naamari

Meikki ja kampaus valmiina.

Mutta sitten meidän lapsia pyydettiin malleiksi, Kidd.O:n järjestämään lastenmuotinäytökseen Helsinki Design Weekin Lasten viikonloppuun (Kuvia lavan puolelta löytyy jo Kidd.O:n fb-sivulta). Ja kun pyydettiin, niin mä sanoin, että totta kai ne tulee mukaan (varmistettuani ensin lapsilta itseltään, että ne oli innoissaan ja mieheltä, että se pystyy viemään ne sinne). Ihan vain auttaakseni kavereita, ei nimittäin taida olla ihan yksinkertaista haalia kokoon melkein viisikymmentä oikean kokoista lasta.

Lauantaina me sitten oltiin muotinäytöksessä, Teurastamon Autohallin bäkkärillä (mäkin kerkesin paikalle hyvissä ajoin). Lapset oli vaihtaneet vaatteensa ja niillä oli hienot kampaukset ja kasvomaalaukset, omenoita ja riisikakkuja oli tarjolla niin paljon kuin jaksoi mussuttaa, ihanat naamarit odotti pöydällä. Ja sitten: musiikki alkaa, omalle paikalleen jonoon, naamari päähän ja lavalle temppuilemaan (näytöksen teemana oli sirkus). Ja mä huomasin olevani ihan innoissani.

muotinäytös pic sisään -ulos

Vilinää riitti, kun sisääntulot seurasi toistaan.

Mä olin kokonaan unohtanut, miten paljon mä rakastan esiintymistä ja sitä ison esityksen tunnelmaa, ja vaikka nyt en ollutkaan lavalla itse (meidän lapset oli niin reippaita ettei edes tarvinneet mua mukaansa), niin joo, sitähän muotinäytös on, se on esitys yleisölle, on sen tarkoitus sitten mikä tahansa. Eli kun esikoinen näytöksen jälkeen hyppi innosta ja hoki miten kivaa oli, ja pääsenhän mä uudelleen, niin mä lupasin, että totta kai pääset jos vain lisää esityksiä tulee. Ehkä mä koetan ajatella asian niin, ettei niitä vaatteita niin paljon tarvitse ostaa, vaikka niitä esiteltäisiin ja katseltaisiinkin.

Hyvää tekemässä

Viisitoista vuotta sitten mä en kuulunut yhteenkään järjestöön. Musta tuntui, etten mä halua sitoutua mihinkään, että yhden asian ajaminen ja rahan kerääminen siihen on jotenkin epäilyttävää. Sitten mä lähdin ohjaajaksi Prometheus-leirille, ja ohjaajakoulutuksessa sanottiin, että yhdistyksen jäseneksi ei ole mikään pakko liittyä, mutta jos nyt olet ajatellut antaa viikon aikaasi tälle hommalle, niin varmaan olet sitä mieltä, että tämä on tärkeää, ja olet tähän sitoutunut. Ja sen voit osoittaa myös liittymällä jäseneksi. Mä totesin, että onhan se näinkin, liityin Protuun ja samoilla lämmöillä pariin ympäristöjärjestöön ja Amnestyyn. Sen jälkeen listaan on tullut vielä lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä yhdistyksiä.

Mä olen todennut, että yhden asian liikkeet voi saada maailmassa pieniä ja suuria muutoksia aikaan, ja tehdä paljon hyvää, sellaista mikä ei muuten olisi tapahtunut tai olisi tapahtunut paljon hitaammin. Niinpä mä sanoin heti olevani mukana, kun Ehdoton ehkä -blogin Saara pyysi kanssaan Kävele naiselle ammatti –tapahtumaan. Naisten pankki on kerännyt viidessä vuodessa seitsemän miljoonaa euroa, mitä kaikkea niillä on saatu aikaan voi kurkata Naisten pankin sivuilta.

kävelytapahtuma

Bloggaajat liikkeellä, instagram laulaa.

Toinen juttu tässä on, että mähän en ”oikeasti” tunne Saaraa. Enkä muitakaan meidän kävelyporukasta. Ja mähän en osaa jutella tuntemattomien kanssa. Mutta me ollaan luettu ja kommentoitu toistemme blogeja, ja siltä pohjalta tavattu yhdellä kokoonpanolla keväällä. Se oli tosi mukavaa, ja mukavaa oli nytkin. Ehkä nuoremmille ihmisille virtuaaliset ihmissuhteet ei ole enää sellainen ihmetyksen aihe kuin mulle, mutta mulle ne kyllä edelleen on, joka kerta mä yllätyn siitä, että ihmiseen tosiaan voi tutustua niinkin keinotekoisessa paikassa kuin blogissa.

Itsensä myymisestä

Kidd.O:n porukka kysyi myös, haluaisinko tulla pitämään filosofiakahvilaa Lasten viikonloppuun. Totta kai, on kiva päästä esittelemään ihmisille mitä mä teen. Tosin tilanne on vähän haastava, kun ryhmästä ei tiedä mitään ennalta, osallistujat ei oikein tiedä, mihin ovat tulossa ja lisäksi hallissa hurisee parinsadan ihmisen lisäksi jotkin makkaratehtaan ilmastointilaitteet. Mutta oli ihan mukavia hetkiä.

Sen sijaan siihen mä en pystynyt, että olisin kierrellyt yleisön joukossa jakamassa esitteitä ja mainostamassa filosofiakahviloita. Mä olen sellaistakin tehnyt esim. matkamessuilla Suomenlinnaa mainostaessani, mutta silloin mä olenkin ollut ”vain töissä täällä”. Leluteekki sen sijaan on niin lähellä omaa minää, että sen kauppaaminen ihmisille on mulle vaikeaa. Mun pitäisi pystyä ajattelemaan, että kerron ihmisille kivasta ideasta enkä ole myymässä itseäni. Ja ehkä mä vielä jonkun kerran pystynkin ja lähden minilomalle senkin mukavuusalueen ulkopuolelle, siitähän voisi seurata lisää hyviä hetkiä.

Oletko sä viime ylittänyt omia rajoja, tai tehnyt asioita, joita et ennen olisi uskonut tekeväsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Melkein kuin Tukholmassa!

Aina Tukholmassa käydessä tulee olo, että voi vitsi kun niillä on vaikka mitä, rusketuksen ja valkoisten hampaiden lisäksi Kulturhuset täynnä ihanaa lastenkulttuuria ja kivaa tekemistä lapsille (ja epäilemättä muuallakin, mutta ei päiväturisti ehdi ja osaa). Mutta on myös meillä Helsingissä. Tänään törmäsin Ruoholahdessa lastenkirjastoon. Ruoholahden koulun yhteydessä oleva kirjasto on auki ulkopuolisillekin ja ilta-aikaan. Ei nyt ihan Kulturhuset, mutta ainakin lähialueen asukkaille ihan mainio juttu.

ruoholahden lastenkirjasto

Ruoholahden lastenkirjasto. Ja peilikuvaselfie.

Ja sitten oli Taiteiden yö (tai on toki vieläkin, me kyllä tultiin kotiin jo pari tuntia sitten). Yksi kaveri Facebookissa päivitteli, miten se joka vuosi tulee aikaisemmin, ja siltähän se tuntuu. Meillä se on viime vuodet osunut myös ikävästi koulun alkuun. Tänään oli kaksosten ensimmäinen päivä 4-vuotiaiden ”moyenne section” -luokalla, mutta ajattelin, että kun koulunkäynnissä sinänsä ei ole mitään uutta, niin käydään nyt vähän nauttimassa kulttuuria, kun muutenkin keskustan läpi joudutaan kulkemaan.

Lasten kanssa ei oikein voi tehdä sitä, mitä joskus aikoinaan, koota hurjan listan ja aikataulun kaikesta mitä pitää nähdä ja sitten päätyä niiden välillä tai jälkeen vielä haahuilemaan joidenkin ihmeperformanssien laitamille. Vähän harmi, että kaikki mahtava ohjelma keskittyy yhdelle illalle, niin paljon jää näkemättä. No, me päätettiin mennä Annantalolle, koska siellä ohjelmaa oli luvassa klo 16 alkaen, mikä oli ihan riittävän öistä meille.

annantalo animaationäyttely animaakaritLapset teki ensin pihalla tuulihyrrät, ja sitten siirryttiin sisälle, mutta ei päästy ekaa kerrosta pidemmälle, koska sieltä löytyi juuri ovensa avannut Animaakarit, animaationäyttely. Lapset tietysti liimautui jokaisen liikkuvaa kuvaa esittävän ruudun eteen, mutta näyttelyssä pääsee myös kokeilemaan itse eri tapoja tehdä animaatiota, mikä oli tosi kivaa.

annantalo animaakarit animaationäyttely zoetrooppi

Tässä piirretään kuvaa zoetrooppiiin. Ai mihin? No en mäkään tiennyt, käykää katsomassa.

En tiedä, miksen ottanut enemmän kuvia, koska selittäminen on vähän hankalaa, mutta kokeiltavana oli mm. zoetrooppi, kaksiulotteinen pala-animaatio ja nukkeanimaatio, jotka kuvattiin ja animoitiin saman tien tietokoneelle. Ei siis ihan pienten juttuja, mutta leikki-ikäisille ja koululaisille hauska ja myös opettavainen näyttely. Päiväsaikaan se onkin varattu päiväkotien ja koulujen ryhmille, mutta iltaisin ja viikonloppuisin talo ja näyttely on auki muillekin, tammikuulle saakka. Että kyllä meillä Helsingissäkin.

Mitä kivaa uutta olette tänä syksynä löytäneet lapsille?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Lasten festarit 17.8. – tule testaamaan filosofiakahvilaa!

lasten festarit töölönlahdellaHelsinkihän on kesällä täynnä toinen toistaan mainiompia tapahtumia lapsille. Meiltä on tänä kesänä jäänyt kaikki väliin: kesäkuussa oltiin vesirokossa ja heinäkuussa reissussa. Mutta ei se mitään, ei ne vielä loppuneet, ensi sunnuntaina 17.8. on nimittäin Töölönlahdella Lasten festarit klo 10-15 (ohjelma löytyy parhaiten Facebook-sivuilta).

Tapahtuma on täysin ilmainen, eli sinne voi tulla pistäytymään lyhyemmäksikin aikaa vaikka olisi vähän säätöä lähtemisen / päiväunien / ruokailujen jne. kanssa (ja ruokaa on myynnissä paikan päällä). Tarjolla on isolla lavalla ohjelmaa, mm. Mimi ja Kuku ja Pikku Papun orkesteri, jumppatuokioita ja saippuakuplaesityksiä. Ja sen lisäksi puistossa on runsaasti pieniä aktiviteettipisteitä joilla voi puuhata vaikka mitä.

Mutta olenko mä siellä rennosti kiertelemässä lasten kanssa lakaisuautolta soittopajaan ja sieltä satupolulle? Ehei, mä olen pitämässä filosofiakahvilaa! Eli Leluteekin omalla pisteellä on tarjolla miniversiona lasten filosofiakahvila tasatunnein (mutta ei erityisesti kahvilatuotteita, kuten fb-sivujen ohjelmaan on erheellisesti eksynyt), sen lisäksi askartelua ja mahtava arvonta (palkintona filosofisia lastenkirjoja). Tervetuloa siis testaamaan filosofiakahvilaa, tai ihan vain moikkaamaan!

Olitteko viime vuonna Lasten festareilla? Millaista oli?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Elämänmuutoksia

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Tämä kuva saattaa tulla Leluteekin uusille nettisivuille.

Vanhempainvapaan aikana mä sain idean, ja nyt on tullut aika toteuttaa se.

Mä en ole täällä blogin puolella paljon huudellut työelämästäni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei virallisesti ole ollut sinä aikana kun blogia olen pitänyt. Mä olen koulutukseltani filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja, mutta ennen kaksosten syntymää olin töissä nk. resurssiopettajana yläasteella, eli auttavana käsiparina niissä luokissa ja niiden oppilaiden kanssa, joilla sellaiselle oli tarvetta. Pesti oli kuitenkin määräaikainen, ja vanhempainvapaan loputtua piti keksiä jotain uutta.

Niinpä Leluteekki on nykyään paitsi tämä blogi, myös mun yritykseni Leluteekki Oy, joka rupeaa syksyllä järjestämään lasten ja vanhempien filosofiakahviloita Helsingissä. Leluteekin filosofiakahvilat on harrastus lapselle siinä missä vauvauinti tai muskari. Lasten filosofiakahvilassa 2-6 -vuotiaat kokoontuu kerran viikossa vanhempineen kyselemään, pohtimaan ja ihmettelemään. Jos sä olet lukemassa tätä blogia, niin mun tuskin tarvitsee erityisesti vakuuttaa sulle, että lapset on luonnostaan melkoisen filosofisia, ja filosofiakahvilassa vain annetaan kerrankin aikaa niille kysymyksille ja ajatuksille ja tuupitaan niitä vähän eteenpäin.

Filosofiakahvilassa ei siis luennoida taaperoille mannermaisen filosofian klassikoista, vaan lapsia lähellä olevista aiheista nostetaan esimerkkejä, joiden kautta päästään kiinni niihin Suuriin Kysymyksiin; mitä on olemassa? Kuka minä olen? Mitä voin tietää? Mikä on oikein? Kakkaako kirahvitkin? (tai no, jos jätetään kakkajutut johonkin luonnontiedekerhoon.)

Tää idea lähti tietenkin ihan musta itsestäni. Mä en ole lainkaan objektiivinen tässä asiassa, mutta musta ajattelu on ihmisen hienoimpia taitoja, ja sitä voi ja kannattaa kehittää, ihan pienestä pitäen. Lasten lisäksi mä ajattelin kuitenkin ehkä vielä enemmän niiden vanhempia.

Mä olen ollut yhteensä kuusi vuotta lasten kanssa kotona, ne on olleet hyviä vuosia, ja vaikka muutaman päivän (ja varsinkin iltapäivän tunnit) olisin kernaasti vaihtanut pois, niin mulle kotona oleminen sopi. Mutta varsinkin esikoisen kanssa mä kyllä myös kipeästi kaipasin keskustelukumppaniksi muitakin kuin sen puolitoistavuotiaan. Ja sitten kun muita aikuisia tapasi, niin mä olisin välillä halunnut puhua muustakin kuin siitä, miten meillä nukutaan ja syödään (vaikka nekin keskustelut on ihan älyttömän tärkeitä).

Niinpä Leluteekin filosofiakahvilat ei ole vain lapsille. Mä uskon, että lasten filosofiakahvilaan osallistuminenkin piristää kotivanhemman viikkoa vielä enemmän kuin taaperotanssi tai perhekerho, koska vanhemmat pääsee myös osalliseksi siitä aivojumpasta, ja muihin ryhmäläisiin tutustuu paremmin kuin lasten harrastuksissa yleensä. Mutta lisäksi on myös vanhempien omat filosofiakahvilat. Lapset otetaan toki mukaan, ja niille on oma aktiviteettinsa, jonka on tarkoitus olla niin kiehtova, että ne malttaa jättää vanhempansa käsittelemään aikuisten aiheita. Eli kerran viikossa pääsee puhumaan nukkumisen ja syömisen sijaan elämästä ja maailmasta vähän laajemmin, käyttämään aivojaan ja olemaan aikuinen, ei vain vanhempi. Ja bonuksena tutustuu toisiin vanhempiin, vähän enemmän kuin kenen äiti kukakin on.

Toki myös perhekahvila voi olla paikka filosofisille keskusteluille, mutta mä itse olen sen verran ujo ja hitaasti lämpiävä, että mua auttaa huomattavasti, jos joku muu antaa aiheen ja ohjaa keskustelua, muuten vierähtää aamu jos toinenkin ilman, että mä pääsen edes niihin ”mites teillä nukutaan” -keskusteluihin mukaan. Filosofiakahvila on paikka, johon on helppo tulla puhumaan, ajattelemaan ja tapaamaan ihmisiä.

Miltä kuulostaa? Mä olen itse (tietenkin) innoissani, mutta myös jännittää. Millaista filosofiakahviloissa oikeasti tulee olemaan, osaanko mä pyörittää sitä kaikkea muuta yritykseen liittyvää, ja tuleeko osallistujia niin paljon, että mä saan lapsille haalarit ensi talveksikin.

Ja teille, jotka nyt hihkaisitte innoissanne, että joo! tahtoo mukaan! voin kertoa, että filosofiakahviloita järjestetään Kulosaaressa Mommy&Me:ssa maanantaisin klo 9.30-10.30 lapsille, 10.30-11.30 vanhemmille ja tiistaisin klo 16.30-17.30 lapsille, ja Töölössä International Bookshop Arkadiassa torstaisin klo 15-16 vanhemmille ja 16-17 lapsille – ja niihin voi ilmoittautua vaikka heti, mulle suoraan sähköpostilla ( emilia.lehtinen@elisanet.fi ). Hinta on 57 euroa/kk (sis. 24% alv.) Perjantaina 15.8. Mommy&Me:ssa on avoimien ovien päivät, jonne filosofiakahvilaa voi myös tulla kokeilemaan. Sähköpostitse voi myös kysellä lisätietoja, ja kunhan Leluteekin nettisivut aukeaa, niin sitä kautta voi ilmoittautua tietysti myös. Ja lisää paikkoja ja aikoja varmistuu elokuun alussa.

Ja tämä on yksi harvoista mainoksista, joita aiheesta tulee olemaan täällä blogin puolella (meinasin sanoa, että ensimmäinen ja viimeinen, mutta ihan ehkä vielä uskalla luvata). Leluteekki-blogi muuttaa kyllä tulevien nettisivujen alaisuuteen, mutta sisältö pysyy samana – tai no, muuttuu sitä mukaa kun minä itse, mun äitiys ja elämä muuttuu. Mutta blogiin ei ole tulossa sellaisia ”keskiviikon ryhmässä vielä kolme paikkaa vapaana” -tyyppisiä postauksia. Toki mä toivon, että filosofiakahvilat tarjoaa ajatuksen aihetta tännekin, ja varmasti tämä otsikon lupaama elämänmuutos antaa kirjoitettavaa myös äitiyden ja yrittäjyyden yhdistämisestä, mutta mä olen itse niin tykästynyt tähän tällaisenaan, että haluan jatkaa samaan tyyliin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

p.s. Koululaisille on myös omat filosofiakahvilansa, ensi syksynä ne on tarjolla ainakin Töölön ala-asteella ja Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa.

 

Kiitos leikkipuisto kesäkuu 2014

lapset ja muovailuvaha

Sisällä ollessa muovailuvaha on jaksanut innostaa.

Kuten tuossa aikaisemmin on tullut jo mainittua, meillä on tänä kesänä ollut vesirokkoa. Niinpä esikoinen – joka on vesirokkonsa sairastanut jo kaksosten vauva-aikana (oma lukunsa sekin) – on ollut aika tavalla oman onnensa nojassa. Kipeiden ja näppyläisten lasten kanssa kun ei ihmisten ilmoille ole menemistä. Onneksi on kaupungin leikkipuisto – on ollut jo 100 vuotta.

Meiltä on puistoon sen verran helppo matka, että ekaluokkalaisen voi jo lähettää sen kulkemaan itsekseen. Puistossa lapsella riittää tekemistä, tavallisen puistoilun lisäksi näin kesäisin askartelua, laulu- ja satuhetkiä, leipomista, puujalkakilpailuja, metsäretkiä ja jos jonkinnäköistä työpajaa. Ja siellä tarjotaan vielä lounastakin (tarjotaan meillä kotonakin, mutta ilmeisesti puistossa pakasterasiasta nautittu kesäkeitto peittoaa kotilounaat mennen tullen).

Iltapäivisin kotiin tulee innostunut ja sopivasti ulkona juoksutettu lapsi, joka on mahdollista saada nukkumaankin ihmisten aikoihin. Että kun seuraavan kerran leikkuroidaan Helsingissä, niin toivottavasti ei (vieläkään) leikkipuistoista. Eihän leikkipuiston kesätoiminta ja ruokailu meille elinehto ole, mutta kyllä se kummasti vain on lisännyt elämänlaatua, erityisesti tänä kesänä.

Muuten, viime keväänähän mä valitin puiston aidan surkeasta kunnosta ja lähetin siitä kaupungille palautettakin. No, tänä kesänä täytyy muistaa lähettää palautetta siitä että uusi aita on todella hieno. Portit ovat nyt niin tukevilla lukoilla varustetut että tohelompi vanhempikin pysyy puistossa tiukasti (tai sieltä ulkona) puhumattakaan taaperoista jotka eivät kyllä kiipeämälläkään pääse salpoihin käsiksi. Ja aita kiertää nyt koko puiston ympäri, eikä vain satunnaisia pätkiä.
Heinäkuuksi meidän puisto menee kiinni, mutta niinpä mekin ollaan kohta selätetty vesirokko. Enpä viitsi oikein ajatellakaan, miten meidän olisi käynyt tai millainen kesä meille olisi tullut, jos vesirokko olisikin sattunut heinäkuulle. Oletteko te puistoille tänä kesänä paljon? Minkä ikäisiä olette päästäneet puistoon yksinään?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä Facebookissa.

 

Suomen kevääseen tutustumassa

 

sinivuokko

Olisitte saaneet kaikkien aikojen kevätkuvan, jos sitruunaperhonen olisi malttanut vielä hetken pysyä paikoillaan.

Mies tuli aikoinaan Suomeen kesällä. Ihana valo, vihreys ja viileys. Tuli syksy, sekin menetteli, vähän kuin Ranskassa talvella. Helsingin talvi oli aika pimeä, kylmä ja pitkä, mutta siitähän oli varoitettu. Koitti kevät, lumi suli, hiekat pestiin pois, ihmisistä näki muutakin kuin pipon. Sitten tuli takatalvi. Siinä vaiheessa miehellä loppui usko: ”Mitä tää on, nyt on huhtikuu, tuolla sataa lunta!” Mä olin unohtanut selittää, että Suomessa kevään tulo ei tarkoita lämpöä, vaan valoa.

Pääsiäisenä opittiin, että keväinen Suomen luonto tarkoittaa kyllä myös kiinteän muuttumista nestemäiseksi. Me käytiin siis koko perheen voimin luontoretkellä.

lapset purolla

Tässä vaiheessahan ne oli jo innoissaan. Ja vain yksi kasteli housunsa.

Aina joskus mä kyllä mietin, miksi mä edes yritän. Olin ajatellut, että pääsiäislomalla olisi mukava käydä päiväretkellä. Ensin mies oli sitä mieltä, että ei nyt lähdetä mihinkään kun kerrankin voidaan olla rauhassa kotona. No, kompromissi oli puolen päivän retki, valitsin kohteeksi Luontokeskus Haltian, jossa me ei olla käyty. Harkitsin ihan oikeaa metsäretkeäkin Nuuksioon, mutta kun mies ei ole kovin luonto-orientoitunut, niin ajattelin, että tämä on hyvä valinta, luontokeskuksen näyttely ja parin kilometrin helppo lenkki metsässä.

Lapset oli innoissaan, kunnes kävi ilmi, että mun mielestä metsäpolulle ei lähdetä trikoisissa legginsseissä. Ne oli tietysti juuri se vaatekappale, mitä molemmat nuorimmaiset olisi ehdottomasti halunneet vetää jalkaansa. Seuraava kriisi tuli kengistä. Onnistuin kaivamaan kaapista kaikille sopivat lenkkarit, mutta se muutosvastarintaisin oli sitä mieltä, että ne puristaa ja on muutenkin vääränlaiset.

Liikkeelle päästiin sitten talvisaappaissa +14 lukemista välittämättä, eikä matkalla edes eksytty. Perille tultua todettiin kuitenkin, että aikaa oli mennyt jo sen verran, että oli valittava joko luontopolku tai keskuksen näyttelyt. Lapset olisi halunneet sisälle, mutta me pakotettiin ne metsään ja mä lupasin tuoda ne jonain sadepäivänä katsomaan luontoa sisätiloihin. Heti polulle päästyään ne kyllä innostui – tosin ne olisi olleet lähdössä jollekin 10 kilometrin karhunkierrokselle, kun mä olin valinnut lyhimmän, 1,4 kilometrin Päivättärenpolun.

kiipeilyteline

Jos ei tietä riitä eteenpäin, on otettava suunta ylöspäin.

Sitten etsittiin metsästä keppejä, tökittiin niillä puroa, kaaduttiin puroon, opittiin kuusen ja männyn lisäksi tuntemaan kataja, havaittiin että suo tosiaan tarkoittaa sellaista märkää metsää (retkeilijät poikkesivat rohkeasti polulta, mutta gore-tex lenkkarien varsi ei ihan riittänyt), kiivettiin kuntoilutelineissä ja nähtiin kaksi sisiliskoa. Kaikilla oli aika kivaa, märistä kengistä ja housuista huolimatta. Mutta tuli siis todettua, että keväällä suomalaisessa metsässä on paljon märempää kuin talvella.

suklaaputous

Lapsi ja luonnon ihmeet: luontokeskuksen buffet-pöydän suklaaputous.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

 

Lukijoiden toivepostaus: kuinka kävi kun kaksoset laskettiin irti Lapsimessuilla

 

lapsimessut samyn tarra

Kuvan kilpikonna ja nimilappu liittyvät juttuun olennaisesti.

Hyvin kävi – loppujen lopuksi. Mutta kyllä tää Lapsimessut ja kaksoset yhdistelmä vähän sydämentykytystä ehti aiheuttaa.

Mä seisoin siis perjantaina pari tuntia Kidd.O:n osastolla, mikä oli tosi hauskaa. Mutta en siinä sitten ehtinyt katsastaa messuja muuten, kun piti jo hakea lapset koulusta, ja totesin, että perjantai-iltana en niitä lähde enää messuille tuomaan. Lauantaiaamuna mä sitten livahdinkin Messukeskukseen ihan yksinäni, tällä kertaa bloggaajapassi rinnassa. Ajattelin, että kierrän sen verran, että paikallistan, mitä juttuja kannattaa suunnistaa lasten kanssa katsomaan iltapäivällä.

Tuntui, että tänä vuonna oli vielä edellisvuotta enemmän lastenvaatteita myynnissä, mutta mä olin ajatellut kirjoittaa, että ihan hyvin voi tulla messuille vaan puuhaamaan lasten kanssa ilman että viettää kamalaa kulutusjuhlaa. No, yhden vaateständin ohi mä taisin päästä ennen kuin rysäytin siihen seuraavaan messutarjoukseen. Ostin kaksi ihan tarpeellista vaatetta ja kaksi ihan tarpeetonta ja pakenin sitten äkkkiä kädentaitopuolelle.

Lounaan jälkeen me lähdettiin esikoisen kanssa kahdestaan messuille pienten mennessä päiväunille. Kyllä on mukavaa liikkua tollaisen seitsemänvuotiaan kanssa! Käytiin askartelemassa pääsiäiskoristeet, katseltiin kehräystä, maisteltiin rahkaa ja jäätiin katsomaan koiranäyttelyä. Sitten olikin aika mennä vastaanottamaan kaksosia, jotka mies toi ovelle. Sillä itsellään oli sopivasti joku erittäin mielenkiintoinen seminaari, joten se ei päässyt meidän kanssa jonottamaan pomppulinnaan.

Lapset oli nukkuneet, syöneet välipalaa, käyneet vessassa ja puettu puhtaisiin vaatteisiin. Jopa naamat oli puhtaat. Ne otti mua kiltisti kädestä ja mentiin riisumaan takkeja. Mä olin valmiiksi kirjoittanut kaikille nimilaput mun puhelinnumerolla (myös koulusta kyläilemässä olevalle luokan kilpikonnakäsinukkemaskotille). Toinen oli omasta lapustaan innoissaan, toinen sen sijaan sen verran hermostunut, että kieltäytyi lapusta ehdottomasti. En tehnyt asiasta numeroa, vaan läiskäisin lapun sille selkään sen huomaamatta. Sitten kädestä kiinni ja kohti messuosastoja.

lapsimessut

Huomaa täysi Lapsimessut-varustus: lapsilla nimilaput selässä, äidillä reppu ja tennarit (kädestä pitämistä ja nopeita muuveja varten).

Tässä vaiheessa mä ajattelin, että olin taas liioitellut kaksosäitiyden kauhuja, mikäs ongelma tässä nyt oli. Lapset kulki nätisti mun vieressä, käytiin Kidd.O:n osastolla valokuvassa (se hermostuneempi kieltäytyi ehdottomasti), katsomassa pomppulinnan jono ja siirryttiin siitä suosiolla yleisurheiluradalle. Lapset juoksi ja hyppi kivasti aidatulla alueella, puki reippaasti kengät takaisin jalkaansa ja siirryttiin paloautolle.

lapsimessut kuvaus

Kansikuvatyttö (ja -kilpikonna). Kidd.O:n (ja Leluteekin) fb-sivulla näkee tuotoksia.

lapsimessut juoksu

Samy-kilpikonna esiintyy kuvissa, koska sen pääsiäislomasta meidän luona kerrotaan sitten loman jälkeen luokassa. Palaan ehkä Samyyn tuonnempana.

 

lapsimessut paloauto

Yksi, kaksi, kolme – kaikki kiipeää paloautoon.

Portaita ylös paloauton ohjaamoon. ”Mä menen teitä vastaan tonne toiselle puolen”, mä huikkasin ja menin vastaanottamaan niitä vastakkaisen puolen liukumäestä. Esikoinen liukui alas sähköstä rätisten, sitten pienempi tyttö hannasi ja mä nostin sen alas ja sitten, jaha, poikaa ei näykään, missäs se on.

Äkkiä takaisin auton toiselle puolen. Ei poikaa. Ei myöskään auton sisällä. Eikä siellä toisella puolen. Mä koetin kysyä siskolta, tiesikö se, mihin veli oli lähtenyt, mutta sen vakiovastaus: ”Minä en muista”, ei tähän paljon auttanut. Okei, olisiko tuolla trampoliiinien luona? Ei näy. Pienoismallien puolella? Ei näy. Rupeanko kyselemään kaikilta ohikulkijoilta? Huutamaan kovaan ääneen? Ryntäänkö etsimään jonkun kuulutussysteemin? MItä sillä edes oli päällään? Olisiko noi palomiehet nähneet (niiden noin seitsemänsadan muun lapsen yli), mihin se meni?

Puhelin soi. ”Hei, teidän poika taitaa etsiä sua. Ollaan tässä trampoliinien luona.”

Mun kiitokset lapsen napanneelle äidille ei olleet missään suhteessa helpotuksen määrään. Eikä häpeän. Oikeasti, ei mulla ole näitä kuin kolme, enkä silti saa niitä pidettyä kasassa. Ja kuka hukkaa lapsensa Lapsimessuille? (No niistä kuulutuksista päätellen kyllä joku muukin.)

Mitä tästä opimme?

1) Varmista, että lapset tosiaan tietää, mitä on tapahtumassa ja mitä niille sanot.

2) Sama juttu kuin kissojen kanssa: ei ne yleensä kovin kauas heti lähde.

3) Se puhelinnumerolla varustettu nimilappu. (Voisikohan niille tatuoida sen puhelinnumeron vaikka niskaan?)

4) Jos näet vähän eksyneen näköisen lapsen, niin kiitos kiitos kiitos, kun nappaat sen kiinni ja selvität omistajan.

5) Nyt on kyllä puhuttu myös siitä, että jos eksyy, pitää jäädä paikoilleen odottamaan, ja jos vieressä on joku aikuinen, niin kysyy siltä, missä äiti on.

No, sitten puhallettiin saippuakuplia, testattiin curlingia, syötiin banaanit, istuttiin poliisimoottoripyörän selässä, silitettiin rottaa, nähtiin sinisiä sammakoita ja ostettiin metrilakut. Ja sitten olikin aika lähteä kotiin.

Yöllä kello kahdeksan ja yhden välissä poika ehti herätä kuusi kertaa huutamaan mua. Mutta niin se vaan tänään häipyi kaupan kassalta ovien taakse näkymättömiin. Että ilmeisesti traumat ei olleet pysyvää lajia. Ja kaikki oli sitä mieltä, että Lapsimessuilla oli tosi kivaa, joten ehkä sitten ensi vuonna uusiksi. Paitsi sitä eksymistä.

lapsimessut lakut

Vähän jo nuutuneet messuilijat valmiina kotimatkalle.

Mites teidän Lapsimessut? Kävittekö? Eksyittekö? (Lapsihan on sitä mieltä, että minä olin se joka eksyi.) Tykkäsittekö?

Ja pliis, kertokaa joku, että olette hukanneet lapsenne (ja sitten löytäneet ne taas).

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Mediakasvatusta – Pitääkö mun kaikki hoitaa?

keittiö pic

Hah, juuri ovelasti editoin kuvasta pois lattialla lojuneen muovipussin.

Lyhytelokuvaan tarvittiin tyypillinen suomalaisen lapsiperheen koti kuvauspaikaksi. Jotenkin ohjaaja Selma Vilhunen tuli ajatelleeksi meidän asuntoa (nyt varmaan disclaimerina mainittakoon, että Selma on siis mun ystävä jo lukioajoilta). Kun myös kuvaaja ja lavastaja oli sitä mieltä, että kyllä, tohon seinälle kun lisätään vähän tauluja ja parit verhot tähän, ja terassin kautta saadaan kivasti valaistusta niin, että aamuaurinko paistaa Ketosten ikkunasta, niin kuvauspaikka oli löytynyt. Mä olin ensin ajatellut, että lähdettäisiin tuotantoyhtiön kustannuksella syyslomalle Kreikkaan, mutta miehellä oli mielestään töitä, ja niinpä me päädyttiin kaupunkilomalle Kamppiin. Kivaa sekin oli, käveltiin kaupungilla, käytiin joka ilta ulkona syömässä ja esikoisen koulumatka lyheni käveltyyn varttiin.

Yhtenä kuvauspäivänä jätettiin kuitenkin koulu väliin, ja tultiin katsomaan kuvauksia. Kaksoset, jotka oli juuri täyttäneet vuoden, nukkui onneksi päiväuniaan vaunuissaan ulkona, mutta me esikoisen kanssa saatiin istua kuvaajan taakse katsomaan kun meidän keittiössä Ketoset tekee lähtöä häihin. Yhden kerran, toisen kerran, kolmannen kerran.  Kuvattiin eri suunnasta, lasten kanssa ja ilman lapsia.

Niin kuin mä olin ajatellutkin, se oli tosi hyvää mediakasvatusta. Meillä ei ole telkkaria, joten esikoinen ei ole ajatellut niin kuin minä aikoinaan, että kuvaputki tarkoittaa sitä, että siitä telkkarin takaosasta menee sellainen putki talon seinään, ja sinne putken toiseen päähän ne pikkukakkosen tyypit tulee esittämään ne ohjelmat. Mutta kun katsoo lähinnä piirrettyjä, niin helposti ajattelee, että jos siinä näkyy ”oikeita” ihmisiä, niin sitten se kaikki on totta. Kuvausten jälkeen mä olen voinut aina vedota siihen, että muistatko, ne on vain näyttelijöitä, ne vain esittää, siinä Selman elokuvassakin näyttää että ne asuu meidän kotona, vaikka eihän ne oikeasti asu. Ja sun huoneeseen laitettiin toinen sänky ja ne lapset leikisti nukkui siellä.

Samanlaisen avartavan kokemuksen saisi varmasti itse tekemällä. Varsinkin elokuvan leikkausten tuomaa tehoa on vaikea selittää, se pitäisi itse kokeilla. Miten ensin näytetään kauas katsovaa ihmistä ja sitten näytetään pyörremyrskyn kuvaa, ja me kaikki ajatellaan, että nyt se pyörremyrsky on tulossa sen ihmisen luo – vaikka oikeasti se tuijotti studion seinää. Oletteko tehneet lasten kanssa näyteltyjä ja editoituja videoita? Meillä on kuvattu vain arkea (ja juhlaa), mutta pitäisi kyllä toteuttaa ihan oikea elokuva. Animaatiota olisi tietysti myös kiva tehdä.

No, sitten elokuva sai Oscar-ehdokkuuden ja pääsi toki uutisiin. Hyvää mediakasvatusta näin aikuisellekin, kun huomaa, että vuoden 2014 Suomessa naiset on edelleen ennen kaikkea naisia, tai tässä tapauksessa äitejä, ei ohjaajia, käsikirjoittajia, tuottajia ja muita elokuva-alan ammattilaisia. Maria tuolla Kotitalouskriisin puolella tätä jo pohti, miten äidin ja ammattilaisen roolit limittyy. Multa ei löydy ihan yhtä paljon ymmärtämystä, kun ei tosiaan ole kyse taaperokerhon leffatyöpajasta. Enkä tosiaan suostu olemaan iloinen ja kiitollinen siitäkään, että vuoden 2014 Suomessa naisen elokuvantekeminen ei lopu äidiksi tulemiseen.

Ja jos ette vielä nähneet kyseistä leffaa, niin Pitääkö mun kaikki hoitaa? on nyt nähtävissä Ylen Areenassa (ikävä kyllä ei ulkomailla). Kyllä mä samastun siihen äitiin – vaikka niiden keittiö onkin paljon sotkuisempi kuin meidän, niin kuin tuosta kuvasta näkee.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

”Missä täällä on ne tunnelit?” Eli retki Suomenlinnaan

suomenlinna tunneliMe käytiin Suomenlinnassa pari viikkoa sitten. Kaikki alkoi siitä, että kuten mä tuossa taannoin kerroin, niin ostin lapsille taskulamput. Tämä taas lähti liikkeelle varmaan siitä, että mies innostui leikkimään auton hansikaslokerosta löytyvällä taskulampulla (se on kyydissä noin kaksi kertaa vuodessa, eli autosta tosiaan aina löytyy jotain uutta kivaa), joka sitten tietysti piti luovuttaa takapenkin käyttöön matkan ajaksi. Ja sen jälkeen mua muistutettiin joka kauppareissulla siitä, että pitäisi ostaa taskulamppu. Ja koska rajansa munkin masokismilla ja ”pitää oppia jakamaan” -kasvatusperiaatteilla, niin ostin sitten kolme pientä fikkaria.

Seuraava vaatimus oli sitten, että pitää mennä luolaan, koska mitäs taskulampulla muuten tekee. No eipä mitään niin. Helsingissä vaan on vähänlaisesti luolia, mutta tuli sitten mieleen, että olen mä ennenkin ohjannut innokkaita taskulampunkäyttäjiä pimeisiin nurkkiin. Mä olen siis ollut vuosia kesätöissä Suomenlinnassa oppaana ja turistineuvonnassa, ja yksi vakiokysymyksiä on tietysti: ”Missä täällä on ne tunnelit?” Ja koska suutarinlapsilla ei tunnetusti ole kenkiä, meidän lapsista vain esikoinen oli käynyt Suokissa, viitisen vuotta sitten. No, nyt siis oli syysloma, ja mulla ei oikeastaan ollut mitään hyvää syytä olla viemättä lapsia retkelle.

turistin suomenlinna

No eihän me saarella ihan yksin oltu. Ja kun sitä ei ikinä voi tietää, mikä turistin mielestä on eksoottista ja mahtavaa, niin Unescon maailmanperintökohteen sijasta kiinalaisryhmän muistikorteille tallentui meidän lapset.

Suomenlinnaan kannattaa ehdottomasti tehdä retki myös syksyllä tai talvella. Siellä on ihanaa kesäsesongin ulkopuolella, kun on tilaa ja rauhaa. Museoista on auki vain Suomenlinna-museo, mutta eipä niissä käyminen pienten lasten kanssa se pointti ole muutenkaan. Ravintoloista on aina joku auki, joten ruokaa saa paikan päältä muualtakin kuin Siwasta. Meille sattui vielä aivan mahtava ilma, mutta vaikka nyt on lehdet jo tippuneet puista ja on kylmempää, niin silti kannattaa mennä.

suokki lautta lähtö

Pienellä sprintillä ehdittiin lauttaan molempiin suuntiin.

Lautta-aikataulut kannattaa katsoa erityisen tarkkaan sesongin ulkopuolella, ja kotona päiväunia nukkuville ne voi olla vähän haastavat, mutta jos nukkuminen sujuu rattaissa, niin sittenhän voi mukavasti tehdä koko päivän retken. Ja lauttamatka sinänsä on jo melkoisen jännä, varsinkin tolla uudella lautalla, jossa pääsee ylhäältä ihailemaan maisemaikkunoista näkymiä.

retki suomenlinnaan

”Miksi tässä haudassa on laiva?” ”Mikä se antiikki on?” ”Miksi se oli muotia?” Näiden rinnalla ”Where is the Chinatown around here?” on ihan helppo nakki.

Kaupungista lautalla tullessa ensimmäisille tunneleille joutuu vähän kävelemään, ensin siis kirkon ohi Ison Mustasaaren halki, Suomenlinna-museon ohi ja sillan yli. Ja sitten vain valitaan mennäänkö vasemmalle vai oikealle, kummastakin bastionista löytyy sopivan jänniä tunneleita. Jos lähtee oikealle kohti Linnanpihaa, voi käydä kurkkaamassa Ehrensvärdin haudan lisäksi myös kuivatelakalle, jossa on hienoja purjelaivoja talvehtimassa.

Pisin tunnelihan löytyy vasta Suomenlinnan eteläkärjestä, ravintola Walhallan takaa, mutta sinne asti me ei edes yritetty – kesällä senkin viereen pääsee vesibussilla. Tykkejäkin me ihailtiin nyt vain eväspaikaltamme Piperin puistosta.

suokki tykitMukavaa oli, jospa me mentäisiin jo talvella uudestaan – kävi juuri ilmi, ettei lapset ole koskaan kävelleet meren jäällä vaikka on ikänsä asuneet Helsingissä. Tosin Suokkiinhan ei enää jäitä pitkin pääse, kun laivaväylät pidetään auki molemmilta puolilta, mutta hienosti tuolta valleilta näkyy jäätynyt meri talvella.

kaksoset suomenlinnassa

Edit: lisäsin linkit lautta-aikatauluihin ja aukioloaikoihin.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Huvipuisto ja huoltosuhde

snadistadi liukumäki

Eikö tämä ole se klassinen Snadistadi -kuva?

Puutalobabyn Krista järjesti siis viime lauantaina bloginsa lukijoille tapaamisen Ruoholahden SnadiStadissa. Mä tungin mukaan, koska tykkään Puutalobabyn iloisesta tunnelmasta – ja tykkäsin myös ajatuksesta saada lapset ilmaiseksi sisäleikkipuistoon potentiaalisesti sateisena syyslauantaina. No, sittenhän oli mahtavan aurinkoinen sää, mutta sitähän ei etukäteen voinut tietää.

snadistadi käsillään

Mulla oli migreeni aamulla ennen lähtöä, ja mä pyysin, että jos kaikki vois olla vähän rauhallisemmin, vaikka jalat maassa, niin päästään lähtemään ja siellä sitten saa varmasti seisoa käsillään. Joten pitihän sitä sitten seisoa. Tosin toi tekonurmikko vähän pisteli.

Mun visiossa aamupäivästä mä olisin istuskellut rauhassa siemailemassa teetä muiden mukavien äitien seurassa ja jälkikasvu olisi huvittanut itseään pomppulinnoissa ja pallomerissä sopivasti mun näkökentän laitamilla. No, en taas ollut ottanut huomioon sitä, että niitä on kolme ja minua yksi. Eli niinä muutamana hetkenä kun mä siemailin teetä, mulla ei ollut suoraan sanottuna aavistustakaan, missä mun kaikki lapset oli, vaikka yksi tai kaksi olisikin ollut jossain näköpiirin laitamilla (yleensä seisomassa käsillään tai tarvitsemassa välittömästi vessaa). Joten vietin sen pari tuntia ravaamalla trampoliinilta pallomerelle ja pallomereltä pomppulinnaan ja pomppulinnasta kiipeilyhässäkkään ja kiipeilyhässäkästä pyöräparkkiin ja taas trampoliinille ja niin edelleen. Kunnes tuli Muumit ja vartin verran kaikki pysyi samassa paikassa, ensin kauhusta kankeina ja sitten ihan innoissaan.

snadistadi muumit

Siinä ne oli, muumit. Ensin oli ääni vähän kovalla, mutta sitten niitä sai halata. Mä en vaan edelleenkään ihan ymmärrä mikä niissä kiehtoo

No, hallihan on suljettu tila (jos ei hoksaa lähteä hisseillä seikkailemaan), ja kyllä 3-vuotiaatkin näyttää pärjäävän sekä isompien kiipeilytelineissä että pallomeressäkin. Ja onneksi oli kohtuullisen hiljainen aamupäivä, eli ne ei polkeneet ketään jalkoihinsa (tai mistä mä tiedän) eikä ainakaan itse saaneet kenenkään kyynärpäästä silmäkulmaansa. Mä koetin kuitenkin seuraavaa kertaa varten miettiä, mikä olisi tuollaiseen sisäleikkipuistoon sopiva huoltosuhde, ja päädyin kaavaan 1 aikuinen / 1 alle 5-vuotias + 1/5 aikuinen / 1 yli 5-vuotias. Eli kun joskus taas lähden viemään meidän koko joukkoa vastaavaan paikkaan, rekrytoin mukaan kaksi aikuista noita kuopuksia varten ja annan 4/5 itsestäni hörppiä teetä sillä aikaa kun se jäljelläoleva viidesosa huolehtii esikoisesta.

Mikä teidän kokemus on, voiko pienemmälläkin aikuismäärällä pärjätä ilman että itsellä adrenaliini on koko ajan huipussaan?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.