Leluteekki muuttaa!

legotalo ovi picNyt rupeaa olemaan valmista, ja ovi uuteen blogiin on avattu! Tai no, eihän se siis uusi ole, vaan täältä vanhasta osoitteesta on kaikki Leluteekin postaukset kommentteineen vain siirretty uuteen osoitteeseen: http://blogi.leluteekki.fi/ . Blogloviniin osoitteen pitäisi päivittyä pikapuoliin, mutta blogilistalta uusi osoite löytyy erikseen, uudella puolella on kyllä seurantanappikin asennettuna. Laitan tästä osoitteesta viimeistään parin päivän sisään myös automaattisen uudelleenohjauksen tuonne uuteen osoitteeseen, joten älä hämmästy, jos hyppäät sinne, vaikka luulit tulevasi tänne – koska mä tietysti toivon, että te lukijat pysytte matkassa mukana, vähän orvolta tuntuisi pitää monologia tuolla uudella puolella. Mutta pidemmittä puheitta, nähdään siellä!

Miniloma mukavuusalueen ulkopuolelle

lasten muotinäytös backstage

Värityskuviakin päästiin viikonloppuna tekemään, kavereiden kanssa.

Jos joku olisi ennen esikoisen syntymää kertonut mulle, että mä vielä vietän viikonloppuni huoltamalla lapsiani muotinäytöksen kulisseissa, osallistumalla hyväntekeväisyystapahtumaan tuikituntemattomien ihmisten kanssa ja kaupittelemalla omaa osaamistani design-tapahtumassa, niin kohteliaasti sanottuna en olisi ehkä uskonut. Mutta sellaisen viikonlopun mä nyt vietin.

Muotinäytöksessä

Muotimaailma on mulle tosi vieras. Mä en ole visuaalinen ihminen, ja se että vaateteollisuus pyörii jatkuvan kulutuksen ympärillä häiritsee mua. Mä olen aina ajatellut, että en haluaisi lasteni olevan malleina millekään merkille, myyvän jotain, mihin mä en itse  pysty uskomaan. Plus että vähän isompien mallien osalta tulee sitten kuvioihin kaikki vääristyneen kauneusihanteen mukanaan tuomat ongelmat.

muotinäytös naamari

Meikki ja kampaus valmiina.

Mutta sitten meidän lapsia pyydettiin malleiksi, Kidd.O:n järjestämään lastenmuotinäytökseen Helsinki Design Weekin Lasten viikonloppuun (Kuvia lavan puolelta löytyy jo Kidd.O:n fb-sivulta). Ja kun pyydettiin, niin mä sanoin, että totta kai ne tulee mukaan (varmistettuani ensin lapsilta itseltään, että ne oli innoissaan ja mieheltä, että se pystyy viemään ne sinne). Ihan vain auttaakseni kavereita, ei nimittäin taida olla ihan yksinkertaista haalia kokoon melkein viisikymmentä oikean kokoista lasta.

Lauantaina me sitten oltiin muotinäytöksessä, Teurastamon Autohallin bäkkärillä (mäkin kerkesin paikalle hyvissä ajoin). Lapset oli vaihtaneet vaatteensa ja niillä oli hienot kampaukset ja kasvomaalaukset, omenoita ja riisikakkuja oli tarjolla niin paljon kuin jaksoi mussuttaa, ihanat naamarit odotti pöydällä. Ja sitten: musiikki alkaa, omalle paikalleen jonoon, naamari päähän ja lavalle temppuilemaan (näytöksen teemana oli sirkus). Ja mä huomasin olevani ihan innoissani.

muotinäytös pic sisään -ulos

Vilinää riitti, kun sisääntulot seurasi toistaan.

Mä olin kokonaan unohtanut, miten paljon mä rakastan esiintymistä ja sitä ison esityksen tunnelmaa, ja vaikka nyt en ollutkaan lavalla itse (meidän lapset oli niin reippaita ettei edes tarvinneet mua mukaansa), niin joo, sitähän muotinäytös on, se on esitys yleisölle, on sen tarkoitus sitten mikä tahansa. Eli kun esikoinen näytöksen jälkeen hyppi innosta ja hoki miten kivaa oli, ja pääsenhän mä uudelleen, niin mä lupasin, että totta kai pääset jos vain lisää esityksiä tulee. Ehkä mä koetan ajatella asian niin, ettei niitä vaatteita niin paljon tarvitse ostaa, vaikka niitä esiteltäisiin ja katseltaisiinkin.

Hyvää tekemässä

Viisitoista vuotta sitten mä en kuulunut yhteenkään järjestöön. Musta tuntui, etten mä halua sitoutua mihinkään, että yhden asian ajaminen ja rahan kerääminen siihen on jotenkin epäilyttävää. Sitten mä lähdin ohjaajaksi Prometheus-leirille, ja ohjaajakoulutuksessa sanottiin, että yhdistyksen jäseneksi ei ole mikään pakko liittyä, mutta jos nyt olet ajatellut antaa viikon aikaasi tälle hommalle, niin varmaan olet sitä mieltä, että tämä on tärkeää, ja olet tähän sitoutunut. Ja sen voit osoittaa myös liittymällä jäseneksi. Mä totesin, että onhan se näinkin, liityin Protuun ja samoilla lämmöillä pariin ympäristöjärjestöön ja Amnestyyn. Sen jälkeen listaan on tullut vielä lapsiin ja vanhemmuuteen liittyviä yhdistyksiä.

Mä olen todennut, että yhden asian liikkeet voi saada maailmassa pieniä ja suuria muutoksia aikaan, ja tehdä paljon hyvää, sellaista mikä ei muuten olisi tapahtunut tai olisi tapahtunut paljon hitaammin. Niinpä mä sanoin heti olevani mukana, kun Ehdoton ehkä -blogin Saara pyysi kanssaan Kävele naiselle ammatti –tapahtumaan. Naisten pankki on kerännyt viidessä vuodessa seitsemän miljoonaa euroa, mitä kaikkea niillä on saatu aikaan voi kurkata Naisten pankin sivuilta.

kävelytapahtuma

Bloggaajat liikkeellä, instagram laulaa.

Toinen juttu tässä on, että mähän en ”oikeasti” tunne Saaraa. Enkä muitakaan meidän kävelyporukasta. Ja mähän en osaa jutella tuntemattomien kanssa. Mutta me ollaan luettu ja kommentoitu toistemme blogeja, ja siltä pohjalta tavattu yhdellä kokoonpanolla keväällä. Se oli tosi mukavaa, ja mukavaa oli nytkin. Ehkä nuoremmille ihmisille virtuaaliset ihmissuhteet ei ole enää sellainen ihmetyksen aihe kuin mulle, mutta mulle ne kyllä edelleen on, joka kerta mä yllätyn siitä, että ihmiseen tosiaan voi tutustua niinkin keinotekoisessa paikassa kuin blogissa.

Itsensä myymisestä

Kidd.O:n porukka kysyi myös, haluaisinko tulla pitämään filosofiakahvilaa Lasten viikonloppuun. Totta kai, on kiva päästä esittelemään ihmisille mitä mä teen. Tosin tilanne on vähän haastava, kun ryhmästä ei tiedä mitään ennalta, osallistujat ei oikein tiedä, mihin ovat tulossa ja lisäksi hallissa hurisee parinsadan ihmisen lisäksi jotkin makkaratehtaan ilmastointilaitteet. Mutta oli ihan mukavia hetkiä.

Sen sijaan siihen mä en pystynyt, että olisin kierrellyt yleisön joukossa jakamassa esitteitä ja mainostamassa filosofiakahviloita. Mä olen sellaistakin tehnyt esim. matkamessuilla Suomenlinnaa mainostaessani, mutta silloin mä olenkin ollut ”vain töissä täällä”. Leluteekki sen sijaan on niin lähellä omaa minää, että sen kauppaaminen ihmisille on mulle vaikeaa. Mun pitäisi pystyä ajattelemaan, että kerron ihmisille kivasta ideasta enkä ole myymässä itseäni. Ja ehkä mä vielä jonkun kerran pystynkin ja lähden minilomalle senkin mukavuusalueen ulkopuolelle, siitähän voisi seurata lisää hyviä hetkiä.

Oletko sä viime ylittänyt omia rajoja, tai tehnyt asioita, joita et ennen olisi uskonut tekeväsi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Mitä lapsesta saa laittaa nettiin?

Mietin, voisinko olla kommentoimatta tätä viimeisintä ”mitä vanhemmat julkaisevat lapsistaan netistä” -juttua. Tietysti siksi, että omat lehmät on ojassa: lapset esiintyy blogissa tunnistettavina. Ja siksi, että nämä keskustelut aina jumittaa sellaiseen juupas-eipäs inttämiseen. Ja mä en jaksaisi inttää. Enkä mä tykkää siitäkään, että tästäkin keskustelusta tulee tosi nopeasti sellaista syyttelyä ja omalla paremmuudella toisia päähän kumauttelua. Ja huonon äidin leimaa jaetaan taas aika nopeasti.

Mä ymmärrän kyllä molemmat kannat. Toinen osapuoli on sitä mieltä, että vanhemmat rikkoo Facebookin vauvakuvilla lapsen yksityisyyttä, että lapsen pitää saada itse päättää, mitä siitä löytyy netistä, ja alaikäisenä se ei voi sellaisia päätöksiä perustellusti vielä tehdä. Ja sitä paitsi, kaikki netissä oleva pysyy siellä ikuisesti, ja niinpä vauvakuvat ja pottajutut tekee lapsesta vapaata riistaa tulevaisuuden hyväksikäyttäjille, koulukiusaajille ja nettistalkkereille ja vie siltä vielä mahdollisuudet tyttöystävään, työpaikkaan tai presidentiksi pääsemiseen.

Toinen osapuoli taas on sitä mieltä, että höpö höpö, on niitä pottajuttuja ennenkin levitelty kahvipöydissä, tulevaisuudessa kaikkien ihmisten vauvakuvat on netissä, ja mistä me muutenkaan tiedetään, miten nettiä tulevaisuudessa käytetään.

Tossa Ylen jutussa Lastensuojelun keskusliiton lausunnosta musta mielenkiintoista oli tää toteamus:

”Voi sanoa, että alaikäinen on selkeästi aikuista haavoittuvampi julkisuudessa. Kasvu ja kehitys on kesken, ja hän etsii suuntaa omalle identiteetille. On riski lapsen kasvulle ja kehitykselle että joku vahvasti rakentaa sitä identiteettiä ulkopuolelta, Heinonen toteaa.”

Tää jäi nyt aika irralliseksi heitoksi, joka kaipaisi aika lailla enemmän avaamista, koska perusteltuna se voisi olla aika hyvä syy lasten nettinäkyvyyden rajoittamiselle. Tällaisenaan mä kuitenkin heti sanoisin siihen vastaan, että a) eihän ne äidin 15 vuotta sitten nettiin lataamat vauvakuvat ole sen lapsen katseltavina. Tietysti jos se rakentaa identiteettiään googlaamalla niin tämä voi olla ongelma, jos kuvat on nimellä löydettävissä (tai tulevaisuudessa jollain kuvantunnistushaulla). Ja b) ei sitä lapsen netti-identiteettiä rakenna ulkopuolelta kukaan muu kuin sen omat vanhemmat, joilla kai nyt muutenkin on lapsen identiteetin rakentumisessa aika vahva rooli (eikä toki aina positiivinen).

No, mun oma kanta on, että vaikka tämä on kysymys, joka jokaisen vanhemman olisi syytä miettiä aika tarkkaan, niin mä en haluaisi lähteä ihan tolle ensimmäiselle linjalle, että ei lapsista ikinä mitään nettiin. Mä olen ehkä sinisilmäinen, mutta musta siinä annetaan liian suurta valtaa niille kaikenmaailman pahantekijöille ennen kuin ne on ehtineet mitään pahaa tekemäänkään. Ja musta tervellä järjellä pystyy vetämään sopivat rajat lapsen yksityisyyden kannalta (sellaiset jutut missä pilaillaan lapsen kustannuksella on sitten asia erikseen).

Tietenkään ihmisten ei tarvitse laittaa lapsistaan kuvia ja nmiä nettiin, mutta jos vanhemmat haluaa jakaa kuulumisiaan Facebookissa tai verkostoitua ja saada vertaistukea blogeissa, niin musta ne on ihan ok syitä. Kiusaajat löytää kiusaamisen aihetta joka tapauksessa, ja teinit löytää vanhemmistaan ja lapsuudestaan noloilun aihetta joka tapauksessa. Toki internetin tekee tässäkin erityiseksi sen kattavuus, sekä tilassa että ajassa, eli siksi sitä lasten nettiesiintymistä olisi hyvä miettiä, mutta ei se nyt ehkä ihan niin paljon eroa muista kasvatusvalinnoista.

Keskustelusta tulee mieleen isoisäni, jolla oli kuulemma tapana sanoa kiertäville ovisilmäkauppiaille, että pitäisi varmaan ostaa tuollainen ovisilmä, että osaisi olla avaamatta kaiken maailman ovisilmäkauppiaille. Ja niinpä mäkin olen nyt päättänyt, että rupean blogista editoimaan lasten nimiä pikkuhiljaa pois, eipähän sitten tarvitse enää olla puolustuskannalla. Sanoin tästä esikoiselle (jonka mielipidettä muutenkin kysyn sitä koskeviin juttuihin ja kuviin), ja se hämmästyi: ”Miksi mua haittaisi, että joku voi nähdä mun kuvan?”

Kuvat saakin jäädä, senkin uhalla, että 20 vuoden kuluttua työhaastattelussa haastattelija kyberkatseellaan ottaa haastateltavasta kuvan, napsauttaa nenästään googlen kuvantunnistuksen päälle ja saa katseltavakseen, miten lapsukaiset käy lapsimessuilla tai askartelee joulukoristeita. Suoraan sanottuna, sääliksi käy sitä haastattelijaa, toivottavasti se on robotti.

Alunperin mä puhuin blogissa lapsista nimillään myös käytännön syistä, kun niitä on kolme, joista kaksi on samanikäisiä ja toiset kaksi samaa sukupuolta, niin niille ei oikein löytynyt mitään näppäriä nimityksiä. Mutta tästä eteenpäin blogissa esiintyvät siis enää esikoinen ja kaksoset, joihin viitataan yksittäin pelkkänä lapsena tai tyttönä ja poikana jos jotenkin pitää erotella.

Millä linjalla te olette lasten nettiesiintymisen suhteen? Mikä on teille se painavin peruste laittaa tai olla laittamatta kuvia ja nmiä? Ja saitteko kiinni siitä, mitä tossa jutussa haettiin sillä ulkopuolisella identiteetin muokkauksella?

p.s. Tässä postauksessahan ei luonnollisestikaan ole kuvitusta.

p.s.2 Tuli mieleen myös isoäitini, joka oli pakinoitsija. Mä esiinnyn myös joissain pakinoissa nimimerkillä, mutta oikeassa elämässä tavatuille ihmisille isoäiti kyllä aina selitti mun olevan se Luru. Pakinoissa ei toki pohdittu mun vaippaihottumaani vaan esimerkiksi päivähoidon tilaa, joten kai mun yksityisyyteni säilyi riittävästi.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Ärsyttävää blogimarkkinointia vai kaksi kannatettavaa kulttuuritekoa?

 

kiddo

Kuva Merja Yeung

 

Mä olen miettinyt tätä blogimarkkinointiasiaa. Leluteekissähän ei markkinointia juuri ole ollut, mutta välillä on käynyt mielessä, pitäisikö olla. Että olisihan se kiva tienata vielä rahaa siitä, mitä joka tapauksessa tekee (tai ainakin ilmaisia shampoita). Tosin toisten blogeissa markkinointii usein ärsyttää: jos tuote on jotenkin kiinnostava, luen jutun, mutta yleensä se ei ole, ja silloin en edes avaa juttua. Markkinoinnissa on myös se ongelma, että mä en kyllä ainakaan mitenkään puolueettomasti pystyisi sellaisia markkinointipostauksia kirjoittamaan. Että maksusta (tai saatuani tuotteen ilmaiseksi) kirjoittaisin, että aika huono on, ei kylllä kannata kenenkään ostaa. No, ehkä sitten voi markkinoida vain sellaista, josta löytyy hyvää sanottavaa, ja niin mä ajattelin nyt tehdä.

Eilen oli Mikeal Agricolan ja suomen kielen päivä. Mä olen enimmäkseen kirjoittanut täällä ranskan kielestä, mutta vähän niin kuin ulkosuomalaiset usein, niin mäkin olen aikamoinen suomi-intoilija – vaikka olen siis viimeiset 14 vuotta asunut tukevasti täällä Suomessa. Mutta on se kuulkaa vaan hienoa, että tämä meidän pieni ja jännä kieli on edelleen olemassa, että se elää ja kehittyy ja me voidaan käyttää sitä mihin vain.

Mainiosti suomen kielen päivään sopi ne kaksi kulttuuritekoa, jota mä teille markkinoin. Ensinnäkin Kidd.O -lehden toinen numero ilmestyi eilen ja on nyt saatavissa lehtipisteistä. Mä olen ollut tekemässä lehteen yhtä juttua ja auttamassa toisten painoon saattamisessa, eli en tosiaan ole puolueeton arvostelija (mutta en kyllä myöskään hyödy lehden myynneistä mitenkään). Ensimmäisen Kidd.O:n numeron ilmestyessä syksyllä mä vähän ihmettelin, mihin tällaista lasten vogueta tarvitaan. Mutta musta Vauvanukkeleikin Marjo osui naulankantaan todetessaan, että Kidd.O sopisi mainiosti neuvolan odotushuoneeseen, jossa kukaan ei oikeastaan halua lukea miten ”Mari on kuudennella kuulla raskaana, kun hänellä todettiin aggressiivinen rintasyöpä” vaan mieluummin jotain vähän iloisempaa ja valoisampaa.

Kidd.O ei ole pelkkiä muotikuvia ja ruokaohjeita, vaan tämänkertaisessa numerossa on esim. hyvä juttu siitä, miten puhua seksistä lapsen kanssa, ja mitä tehdään, jos lapsiperheessä tuleekin ero, mutta koko lehdessä on kuitenkin sellainen hyvänmielen asenne, joka sopii erityisesti tähän aurinkoiseen kevääseen. Ja vaikka Taikinanaama naputti sisustamista harrastavista kahvilavauvoista, niin musta Kidd.O:n lifestyle on kyllä sellaista, jossa lapset ei pelkästään poseeraa tahrattoman valkean sohvan vieressä, vaan ne myös hyppii siinä sohvalla ja tunkee muronsa tyynyjen alle.

Ja miten tämä kaikki liittyy siihen suomen kieleen? No Kidd.O on tosiaan suomeksi tehty, ja lisäksi täysin isojen kustannustamojen ulkopuolella, ihan aidosta tekemisen ilosta. On se vaan hienoa, että suomi taipuu myös niiden muoti- ja ruokajuttujen kieleksi. Eli jos nyt joka tapauksessa luen lukee naistenlehtiä, niin vaihteeksi sitten tätä.

Toinen eilisen kulttuuriteko on sitten suomen kieltä aikajanan toisesta ääripäästä. Eilen pääsin nimittäin näkemään Selma Vilhusen uuden dokumenttielokuvan Laulu (siis se Oscar-ehdokkaan ohjaaja – ja mun ystävä, eli tässä disclaimer puolueellisuudesta, kun elokuvankin näin ilmaiseksi ja viiniä ja sipsejä ja musiikkiakin tarjottiin). Laulu tulee ensi-illtaan 11.4. (Helsingissä Kinopalatsissa) ja se kertoo Suomen viimeisen runolaulajan Jussi Huovisen oppilaasta, kuvataiteilija Hanneriina Moisseisesta. Mä en ole koskaan lukenut Kalevalaa selailua enempää enkä kuunnellut kansanmusiikkia Värttinää enempää, mutta elokuvan runolaulut oli aivan hämmentävän tuttuja, ja kosketti jossain hyvin syvällä. Laulussa on monta tarinaa ja tasoa, jotka aukeavat pikku hiljaa, verkkaisesti kuin – no sellainen runolaulu.

p.s. Perjantaina Lapsimessuilla voi tulla bongailemaan mua tuolta Kidd.O:n osastolta (pitäisi olla Vaippavarikon tuntumassa) – tai otattamaan lapsestaan kuvan koko viikonlopun ajan (kaikilla Kidd.O:n malleilla ei mitenkään välttämättä tarvitse olla noin lennokasta virnistystä).

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

 

11 asiaa minusta – and that’s who I am

Bloggaamisessa yks parhaita juttuja on se, miten oma blogi linkittyy osaksi toisten blogien joukkoa. Mä kirjoitan tätä blogia ja luen tuota toista, sieltä taas luetaan jotain kolmatta blogia, jonka lukija taas käy kommentoimassa mun blogia. En tiedä, onko joku jo tutkinut tätä tai koettanut piirtää kaaviota blogien verkostosta, musta se ainakin on kiehtovaa.

Tämä vähän niin kuin anteeksipyyntönä siihen, että mulla on neljä kanssabloggarien antamaa haastetta vastaamatta. Ei siis ole vastaamatta siksi, ettenkö arvostaisi kanssabloggareita tai olisin unohtanut, mulla vaan tuntuu aina olevan joku supertärkeä oma aihe ja liian vähän aikaa kirjoittaa. Mutta härkää sarvista. Ennen joulua sain jo ”11s -haasteen”, johon vastasin – puoliksi, ja lupasin kertoa ne 11 asiaa itsestäni myöhemmin. Ajattelin nimittäin jo siinä vaiheessa yhdistäväni sen tähän toiseen saamaani haasteeseen.

Merianne kirjoittaa blogissaan elämästään Englannissa kuulo- ja cp-vammaisen pienen tyttärensä äitinä. Sain haasteen kertoa kuka ja millainen olen käyttämällä ”…and that’s who I am” -tumblr -blogin kuvia. Koska kuvia on valtavasti, mä päätin rajoittaa tämän niihin 11 asiaan. Loppujen lopuksi se ei ollut edes kovin vaikeaa; mä tunsin itseni aika vanhaksi, koska suurin osa kuvista olisi paremmin sopinut ”…and that’s who I was when I was 15” -otsikon alle. No itse asiassa nämä mun valitsematkin sopisi, joissain asioissa ihminen ei muutu. Paitsi että tekstiviestejä ei tietenkään silloin ollut vielä keksittykään.

Mutta nyt siis täysin summittaisessa järjestyksessä: 11 asiaa minusta.

tumblr_mf9ruvEV031rogngso1_5001. Mä kirjoitan listoja, kaikesta. Mikään ei selkiytä ajatuksia niin kuin pari ranskalaista viivaa.

tumblr_mdgte03nul1rogngso1_5002. Mä luen nykyään paljon vähemmän kuin 15-vuotiaana, mutta mun on edelleen vaikea keskeyttää lukemistani. Viime vuosina mä en kuitenkaan ole lukenut kadulla kävellessäni.

tumblr_mcpdy5SZ1D1rogngso1_5002. Mä olen kunnianhimoinen, mutta laiska. Hankala yhdistelmä.

tumblr_mcpe79dJL81rogngso1_5003. En tiedä, voiko omatunto olla ylikehittynyt, mutta joskus olisi helpompaa, jos se pysyisi hiljaa.

tumblr_mcpe9nSWuN1rogngso1_5004. OIkeammin, mä inhoan puhelimella soittamista. Jos joku soittaa mulle, niin on ihan kiva puhua.

tumblr_mc8nooWv2w1rogngso1_5005. Eikö kaikki ihmiset joskus eksy ajatuksiinsa?

tumblr_man0piH5F21rogngso1_5006. Mä ajattelen tän mieluummin niin, että kun mä kiinnostun jostain, niin mä haluan ottaa siitä selvää perusteellisesti.

tumblr_m9tti2cz001rogngso1_5007. Suomeksi mä toki tekstaan puhekielellä, mutta ranskaksi kokonaisilla sanoilla, enkä tekstiviestiranskalla.

tumblr_m9gvkhmQj21rogngso1_5008. Mä olen huono tekemään päätöksiä.

tumblr_m2of9dnyDF1rogngso1_5009. Hienoin roadtrip oli Helsinki-Toulouse Baltian kautta, kuskina mun paras ystävä ja kyydissä minä, koira, kissa ja se puoli mun omaisuutta joka sitikan takaluukkuun mahtui.

tumblr_lyt1byyNnY1rogngso1_r1_50010. 15-vuotiaana mä kyllä itkin paljon vähemmän ja harvemmin, tähän väliin on tullut äitiys.

tumblr_mfs30m7luH1rogngso1_50011. Mä luulen, että tässä iässä voi jo todeta, että siisteys ei tosiaan kuulu mun ominaisuuksiini.

Ja nyt pistän haasteen eteenpäin, ja tällä kertaa viidelle kanssabloggarille, jotka on käyneet täällä viime aikoina kommentoimassa – kiitos siitä, tiedätte itse, kuinka paljon se aina ilahduttaa (tällä kertaa jätin haastamatta kuitenkin ne, joiden kanssa on muita haasteita pyöritelty). Kertokaa siis itsestänne kuvilla (11 oli musta aika sopiva määrä), ja haasteen saa laittaa eteenpäin (tai olla laittamatta).

Ma liebling on aivan uusi blogi, jonka kirjoittaja Jenni on vuoden vanha äiti, joka jakaa pieniä ja suuria onnenhetkiä ihanina kuvina.

Äiti raitapaita kirjoittaa elämästään kolmen lapsen kanssa.

Tänään on kaunis päivä on Merin vähän erilainen äitiys- ja lifestyleblogi, jossa se lifestyle on mm. kiintymysvanhemmuutta ja pienillä tuloilla elämistä.

Mukki Makki -blogissa Äni jakaa lyhyitä ja ytimekkäitä huomioita elämästä kahden pienen kanssa.

Pikkuplaneetta taas on omien sanojensa mukaan ”blogi perhe-elämästä, oman maailmankuvan avartumisesta ja kauniiden asioiden ihmettelystä ja kuvaamisesta matkalla jonnekin. Pieniä tarinoita.”

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Lahja 1-vuotiaalle

lahja 1-vuotiaalleMitä antaa lahjaksi 1-vuotiaalle? En tiedä teistä, mutta silloin kun pitäisi keksiä synttärilahjaideoita (esim. päivän varoitusajalla), niin mulla usein leikkaa tyhjää. Silloin kun itsellä ei vielä ollut lapsia, oli lahjaideat lapsille erityisen vähissä, nyt voi sentään muistella mitä omille lapsille on annettu lahjaksi.

Oikeastihan 1-vuotissynttärit on vanhempien juhla; hei, vauvavuosi on ohi, me selvittiin siitä! Esikoisen vanhemmat eivät vielä välttämättä edes osaa kuvitella edessä olevia taaperoelämän iloja kirjahyllyyn kiipeämisineen, oksennustauteineen ja itkupotkuraivareineen, vaan toivorikkaasti ajattelevat olevansa voiton puolella. Mutta vaikka päivänsankari ei juhlista vielä paljon ymmärrä, ja mikä tahansa lahja tuottaa lapselle iloa, tuntuu, että juuri 1-vuotislahjan pitäisi olla jollain tavalla Merkittävä.

Me ollaan annettu omille 1-vuotiaillemme klassikkoleluja. Esikoinen sai muotolaatikon ja tykkäsi siitä, vaikka pitkään se tietysti laittoi palikat laatikkoon vain avaamalla kannen. Kaksoset sai taaperokärryn ja hakka-lelun, mikä oli ehkä hyvä yhdistelmä: kun kärryn käyttövuorosta tuli kiistaa, turhautumat saattoi purkaa hakkaan. Molemmat on myös edelleen ahkerassa käytössä 3,5-vuotiaiden leikeissä. Näiden lisäksi mies teki jokaiselle lapselle oman piippausnappulan. Siis muoviboksiin upotetun napin, jota painaessa kuuluu piippaus (ja boksissa syttyy pieni lamppu). Nämä on myös olleet melkoinen suksee.

Yhdistelin meidän lapsille annettuja lahjoja, viimeisillä 1-vuotispäivillä näkemiäni lahjoja ja muita hyviä ideoita.

Lelut

  • vedettävät lelut (esim. se Brion klassikkomäyräkoira)
  • pallo (pieni ja pehmeähkö, jotta voi heitellä ja potkia sisälläkin)
  • pinottavat kupit
  • nuppipalapelit

Kirjat

  • pahvia
  • luukkukirjat rupeavat kiinnostamaan (niiden mukaan voi sitten lahjoittaa teippirullan)

Käytännölliset lahjat

  • liukumattomat tossut
  • pipityyny (pieni kauratyyny, jonka voi laittaa kylmään ja muksahduksen tultua painaa kuhmun päälle)
  • lahjakortti kenkäkauppaan tai kenkien ostaminen yhdessä
  • vedenpitävä talvi / -välikausihaalari (tämän valinnassa täytyy ehdottomasti konsultoida vanhempia)
  • turvaistuin (vanhempien valitsema)
  • ”isojen lasten” lakanat ja vuodevaatteet

Ikimuistoiset ja itsetehdyt lahjat

  • 1-vuotisvalokuvaus (vaikka lahjakortti valokuvaamoon)
  • vauvavuoden valokuvat albumissa
  • valokuva-albumi lahjan antajasta tai kehystetty valokuva lahjan antajasta ja lapsesta yhdessä
  • puuntaimi

Niille joilla todella on jo kaikkea

Pienet lapset eivät kaipaa hienoja ja kalliita lahjoja. Ja varsinkin jos 1-vuotiaalla on isosisaruksia, vanhemmatkin yleensä ilahtuvat eniten siitä, jos kotiin ei tuoda yhtä ainutta tavaraa lisää. Meidän ohje esikoisen 1-vuotispäivän vieraille oli, että tuovat juhliin sopivaa syötävää, ei lahjoja. Mutta merkkipäivää ja sankaria on tietysti mukava muistaa, joten tässä muutamia ideoita, joista päivänsankari varmasti ilahtuu, mutta jotka eivät lisää tavarakaaosta kotona.

  • saippuakuplia
  • kukkia
  • ilmapallo (kaasupallo on tietysti paras)
  • syntymäpäiväkortti

Ja ketäs tänään sitten juhlitaan? No Leluteekkiä! Tasan vuosi sitten painoin perhoset mahassa ”Julkaise” -nappia ensimmäisen kerran. Ja ihan niin kuin aina yksivuotiaan kohdalla, vuosi on hujahtanut ohi ihan huomaamatta, ja samalla siihen on mahtunut valtavasti asioita: 250 postausta ja 1200 lukijoiden kommenttia. Vuoden aikana Leluteekin sivut on avattu 165 000 kertaa, mikä tuntuu aika uskomattomalta.

Blogista on epäilemättä eniten iloa mulle itselleni (ihan niin kuin yksivuotiaista vanhemmilleen), mutta mä toivon, että Leluteekki on lukijoilleen vähän niin kuin hyvän ystävän lapsi, joku jonka olemassaolosta on aidosti iloinen ja jonka tekemisiä on mukava seurailla. Mutta tässä tulee ero siihen yksivuotiaaseen: mä en jaksaisi jatkaa blogin hoitamista ja kasvattamista, jos teitä lukijoita ei olisi. Ihan oikeasti paras lahja on se, että joku lukee näitä juttuja, ja vielä jatkaa niistä keskustelua kommenteissa. Eli kiitos tästä vuodesta, ja saippuakuplat teidän kunniaksenne!

p.s. Olisitteko te tai teidän 1-vuotiaat ilahtuneet tällaisista lahjoista? Mikä oli se kaikkein paras 1-vuotislahja?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Ennen vanhaan

Ainekirjoitushaaste

Ainekirjoitushaasteen aihe tuli tällä kertaa Kukkavarpaalta.

Ennen vanhaan lapsille kehittyi luontainen vastustuskyky.

Ennen vanhaan 10% lapsista ei elänyt yli 5-vuotiaiksi.

Ennen vanhaan ruoasta sai ravintoaineita eikä ympäristömyrkkyjä.

Ennen vanhaan mun isomummo kuoli synnytykseen. Sen kaksosvauvat myös.

Tuntuu että joko kaikki oli ennen paremmin, tai sitten ollaan todella onnekkaita, kun eletään nyt eikä joskus ennen vanhaan. Aina välillä mä mietin, mikä meidän ajassa on sellaista, joka jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua vaikuttaa ihan uskomattomalta; miten ne silloin ennen vanhaan saattoi elää noin, miten ne tollaista uskoi. Ajatteleeko sitä itsekin niin 80-vuotiaana, vai muistaako vielä, että silloin ennen vanhaan elämä oli ihan tavallista, elettiin nykyaikaa.

p.s. Nyt olisi kyllä punakynällä lukenut marginaalissa ”nämä ovat vasta muistiinpanoja – kirjoita aine uudelleen näiden pohjalta! Palautusaikaa tiistaihin.” Eikä olisi yhtään auttanut vikistä, että kun me oltiin siellä Tbilisissä ja oli muutakin tekemistä ja ja…

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.