Miksi, oi miksi?

20130716-223758.jpg

Viime kesän matkalla montenegrolaisella lossilla – kohti seuraavaa vuorta.

Lupasin joskus jatkoa tähän kyselyikään – tapahtuipa viime vuoden kesälomalla:

– Nyt mä en kyllä jaksa enää kantaa sua.

– Miksi?

– No kun tässä on nää jyrkät portaat.

– Miksi?

– No tää on aika jyrkkä tää mäki.

– Miksi?

– Ai että miksi on jyrkkä mäki? Tästä kato rupeaa kohoamaan vuori, katopa tonne ylös niin näet. Täällä on niin vuoristoista.

– Miksi?

– No tää Balkan on sellaista aluetta, täällä on paljon näitä vuoria, ihan joka puolella.

– Miksi?

– No silloin kauan kauan sitten kun maapallo on muodostunut, niin tähän kohtaan on tullut vuoria.

– Miksi?

– Se liittyy kai niitten mannerlaattojen liikkeeseen, että kun maapallo on aluksi ollut ihan sellaista sulaa ainetta, niin kuin nestettä, ja sitten osa on jähmettynyt siihen pinnalle, se on se kuori niitä mannerlaattoja, niin ne vielä sitten liikkui siinä päällä ja joihinkin kohtiin tuli ryppyjä, ne on näitä vuoria.

– Miksi?

– Ai miksi mannerlaatat liikkuu? Siellä alla, täällä maan alla siis, tosi syvällä, on sellaista ihan sulaa laavaa, sen päällä ne sitten liikkuu.

– Miksi?

– Että miksi on laavaa? Ne on niitä aineita mistä maapallo on muodostunut silloin tosi kauan sitten.

– Miksi?

– Ne on vaan ne aineet muodostaneet tällaisen pallon.

– Miksi?

– No ne ensin leijui – eikun miten se meni – no siis varmaan leijui vaan avaruudessa ne aineet, ja sitten niistä muodostui tää maapallo.

– Miksi?

– Siis miksi leijui? Joo, siis ihan ihan ensin ne kaikki aineet, ihan kaikki maailman aineet taisi olla yhdessä, ja sitten tuli sellainen valtava räjähdys, alkuräjähdys, avaruus syntyi ja ne aineet lähti siitä leviämään ympäriinsä.

– Miksi?

– No kun oli se valtava valtava räjähdys, se alkuräjähdys.

– Miksi?

– Katopa, portaat loppui, nyt enää ihan vähän matkaa – haluatko että mä kannan sua taas?

– Miksi?

– Siksi että mä huomaan, etten mä ole kauhean hyvin perillä näistä alkuräjähdysjutuista, että voidaan katsella vaikka näkyiskö pakettiautoja.

– Miksi

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

 

Perheloma Albaniassa, osa 2

kotor, montenegro

Kotor, Montenegro – kuvien lukumäärästä voi päätellä, että se oli yksi meidän lempipaikkoja tällä reissulla.

Mä lupasin jatkaa hehkutustani Albanian (ja Montenegron) kesästä, kunhan välikausi-inventaario valmistuu, ja koska säkit juuri äsken siirtyi inventoituina eteisestä kellariin, niin täältä pesee. Aiemmasta postauksesta löytyy siis ensimmäiset neljä plussaa (ja pientä miinusta) Balkanin kesästä (ja muitakin jututtuja löytyy samalta matkalta.) Tässä osassa aiheessa on luonnon jälkeen toinen suuri syy matkustaa Balkanille: ihmiset.

5) Ruoka. Mietin kuuluisiko tää tonne luontoteemaan, koska raaka-aineet on tietysti aika isossa osassa, mutta pitää niitä osata käyttääkin. Albaniassa saa paljon italialaista ruokaa, ja esim. pizzat on vähän toista kuin doktor ötkerit. Ihmiset ymmärtää myös grillaamisen päälle. Ja oliiviöljyn. Ja filotaikinaan leivotun juuston.

Pieni miinus on sitten se, että me ei vältytty vatsapöpöiltä, mutta niin kai se usein etelänmatkoilla on, eikä nyt saatu mitään päivää kauemmin kestänyttä.

6) Lapsirakkaat ja avuliaat ihmiset. Täähän on aikamoinen klisee, mutta kyllä lapset oli ihan erityisasemassa koko reissun ajan. Kukaan ei siis enää vislannut mun perään, mutta sen sijaan mun lapsia siliteltiin kadulla jatkuvasti, niille sanottiin kädestä päivää ja viimeistään siinä vaiheessa kun vierustoveri otti esikoisen syliinsä kun noustiin täyteen bussiin, niin mä totesin ,että ei tosiaan olla enää Suomessa. Mä en tiedä, miksen mä osaa ottaa tästä oppia itse, vaan käyttäydyn ihan yhtä tylsän suomalaisesti edelleen.

7) Rentous. Tämä liittyy ehkä erityisesti niihin avuliaisiin ihmisiin. Muuten mua stressaisi aika lailla matkustaminen paikassa, jossa aikataulut on tyyliä ”yleensä seitsemän aikaan ton risteyksen takana olevan pizzerian vierestä lähtee minibussi” (tämähän toki koskee vain Albaniaa – ja ehkä Kosovoa – Montenegron ja Kroatian bussiaiakataluthan löytyy netistä englanniksi). Mutta ei se mitään, Albaniassa on tosi toimiva joukkoliikenne, se vain toimii vähän eri tavalla: sanot taksille, mihin kaupunkiin olet menossa, taksi ajaa sen oikean pizzerian /liikenneympyrän / kuralätäkön kohdalle, etsii oikeaan paikkaan menossa olevan ajoneuvon kuskeineen ja pakkaa sinut ja tavarasi kyytiin. Perillä minibussin kuski sitten joko kyselee tien hotelliin (kadunnimiä ei Tiranan lisäksi paljon näkynyt) ja ajaa suoraan sinne tai etsii taksin joka tuntee tien ja pakkaa sinut ja tavarasi mukaan. Kaikki hoituu. Ja jos hotellivaraus ei mennyt ihan putkeen, niin ei hätää, kyllä joku huone löytyy tai sitten löytyy toinen hotelli. Kaikki hoituu.

8) Kukaan ei vedätä turistia. Tämäkin liittyy niihin avuliaisiin ihmisiin. Minibussin kuski suosittelee taksikuskia koska tämä puhuu albanian lisäksi englantia ja serbiaa ja turistin on hyvä olla kyydissä, eikä (ainakaan pelkästään) siksi, että taksikuski on serkun mies ja sille ollaan palvelus velkaa. Ja jos hotellissa perhehuoneen sijasta päätyykin minisviittiin tyrittyään varauksensa, niin siitä ei laskuteta maltaita.

albania

Dhermissä, Albaniassa. Tämä kuva voisi esittää myös sitä hellettä, joka oli jonkinmoinen miinus, mutta se esittää siis tuota talonluurankoa, jollaisia on maisemassa aika tiheään ympäri maata.

9) Siisteys. Myönnetään, kun sanottiin Albania, niin mun mielikuva oli sellainen Neuvostoliitto kohtaa Etelä-Italian  ja olin hitusen huolissani tämän kaiken ällöttävyyskertoimesta. Mutta väärässäpä olin. Tien varret voi olla rojuisia, mutta kaikki paikat, missä me nukuttiin tai syötiin oli todella viimeisen päälle siistejä – eikä me kierretty mitään viiden tähden paikkoja. Samoin ihmisten talot ja pihat on tosi nätiksi laitettuja – tosin siinä vieressä voi sitten olla se roskapussien ja vuohien täyttämä joutomaa. Ja vieressä voi olla tuollainen kuvassa näkyvä tuleva hotelli, joka on ilmeisesti ollut tulemisensa prosessissa jo jokusen vuoden, ja tulee olemaankin.

10) Ihmisten kielitaito ja pärjääminen ilman kieltä. Englannilla, ranskalla ja italialla (jota meistä kukaan ei siis puhu, mutta monet albanialaiset puhuu sujuvasti) pärjättiin. Ja jos ei pärjättty, niin aina löytyi joku tulkkaamaan.

söpö kissa

Lapset oli sitä mieltä, että yksi parhaista jutuista matkalla oli kissat – niitä oli kaikkialla, tässä taas Kotorissa (jossa niitä olikin erityisen paljon). Mä en ikinä lapsena saanut silittää kulkukissoja, mutta nämä sai. Voiko niistä saada jotain kirppuja pahempaa?

11) Nyt menee jo yli kymmenen kohdan eikä enää liity ihmisiin Balkanilla, mutta mä olen niin tosi tyytyväinen meihin; että me lähdettiin reissuun ja se sujui niin hyvin. Me ei ennen lapsiakaan oltu mitään ”moottoripyörällä halki Myanmarin viidakoiden” -tyyppisiä matkailijoita, mutta me omatoimimatkailtiin lähinnä Itä-Euroopassa miehen kanssa. Lasten saamisen jälkeen ollaan käyty oikeastaan vain mummoloissa Ranskassa ja Brysselissä, mikä nyt on vähän sama kuin kävisi mummolassa Pihtiputaalla tai Kontulassa.

Mutta nyt siis tuli lähdettyä, ja matka oli mahtava. Lapset oli jo sen verran isoja, että se tietysti helpotti paljon: ei vaippoja, rattaita tai vauvanruokia, ja päiväunetkin skipattiin usein. Mutta muutenkin kaikki sujui paljon paremmin kuin mä uskalsin odottaa, ne ei saaneet kohtauksia siitä, että majapaikkaa vaihdettiin vähintään parin päivän välein, vaan tutki vain uuden paikan aina innoissaan, pahoinvoinnista huolimatta ne suostui aina vain uuden ajoneuvon kyytiin, ja ylipäätään koko kolme viikkoa sujui paljon vähemmällä kiukuttelulla ja huudolla kuin elämä kotona (myös omalta osaltani). Oli kivaa olla yhdessä.

boka kotor, montenegro

Kirkko pienellä saarella Kotorin lahdella Montenegrossa.

12) Yksi iso plussa oli eksotiikka. Kotimaan matkailussa on puolensa, mutta kyllä joskus on kiva päästä paikkaan joka näyttää, tuoksuu, kuulostaa, tuntuu ja maistuu ihan erilaiselta. Luonto tekee siitä ison osan, mutta myös ihmiset ja niiden kädenjälki. Maapallo rupesi tuntumaan taas valtavalta paikalta, kun jo kolmen tunnin lennon ja no hmmm, jonkinmoisen bussimatkan päässä on jo ihan eri maailmassa ja Suomi tuntuu olevan tosi tosi kaukana.

Tätä matkaa siis muistellaan pitkään – ja kuka tietää, ehkä me vielä palataan samoihin maisemiin.

p.s. Mä taidan kokeilla sellaista joka toinen päivä päivitystahtia, nyt kun en enää lööbaile hoitovapaalla. Katsotaan.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista Albanian kesässä

Vlora, Albania

Aivan naurettavan hienoja auringonlaskuja. Vain Välimeren itärannikolla. Vlora, Albania.

Sain Jennijeeltä jo jokin aika sitten haasteen listata kesän kymmenen plussaa ja kymenen miinusta (Jennin Tuumista ja tuokioista löytyy ihania kukkakuvia niiden muiden plussien lisäksi) ja lupasin toteuttaa listan meidän matkasta Albanian kesään – tosin kyllä mä voisin yleistää tän listan koskemaan myös Montenegron kesää, kun sillä puolen oltiin loppujen lopuksi yhtä kauan.

Mä pähkäilin tätä aikani, ja kirjoitinkin jo pitkät pätkät, ennen kuin totesin, että itse asiassa ne plussat (ja miinuksetkin) voi jakaa kahteen luokkaan, ja koska matka oli ihan mahtava, niin mä jaan tän postauksenkin kahtia, jotta vähän vähemmän innokkaat Albania-fanitkin jaksaa lukea loppuun saakka.

Eli ensimmäinen hyvä syy matkustaa Länsi-Balkanille on luonto. No mikä siinä luonnossa on niin ihmeellistä?

Joonianmeri: dhermi, albania

Meri on kirkas, meri on lämmin, meri on henkeäsalpaavan kaunis. Dhërmi, Albania.

1) Meri. Adrianmeri ja varsinkin Joonianmeri. Mä olen joskus käynyt Caprillakin, mutta en muista, että meri olisi ollut yhtä uskomattoman läpikuultavan turkoosi kuin Albanian ”rivieralla” Dhërmissä.

Ja ensimmäinen miinus – tää nyt on vähän hakemalla haettu, mutta Välimeren rannathan on useimmiten tuollaisia kivirantoja kuin noissa kuvissa, ja jos ei ole asianmukaisia jalkineita (ja siltikin) niin on hankala päästä uimaan ja sieltä pois. Noilta rannoilta kyllä löytyi vähän hiekkaakin kaiveltavaksi, mutta vesirajaan ei lapset voineet tehdä kanavia ja muita hiekkaleikkejä.

No sitten mentiin hiekkarannalle, Montenegron puolella Ulcinjissa. Rantaa on 12 kilometriä, että hiekkaa riittää. Mutta niin riitti ihmisiäkin. Ja sitä hiekkaahan on sitten joka paikassa, seuraavat kaksi viikkoa – me tosin lähdettiin eteenpäin jo kahden päivän jälkeen, vaikka oli tarkoitus viipyä neljä, väkeä oli liikaa ja vesi ei vaikuttanut puhtaalta (ainut paikka siis koko reissulla, muuten vesi oli tosi kirkasta ja rannat tosi siistejä).

boka kotor, montenegro

Vuoret, tässä Kotorin lahden toisella rannalla Montenegrossa.

2) Vuoret. Tokihan mä tiesin, että Balkanin niemimaa on vuoristoinen, mutta en mä jotenkin ihan tällaista ollut kuvitellut. Siitä saakka kun ruvettiin laskeutumaan Dubrovnikiin, vuoret on koko ajan olleet ympärillä. Ja mitkä vuoret! Mä en ole ikinä ollut mikään erityinen vuorten ihailija, mutta pakkohan niitä on ihailla. Ja aina kun ajattelee, että nyt on kyllä kaikkein upeimmat maisemat, niin eiköhän seuraavan mutkan takana ole vielä upeampaa. Mutta pisti kyllä miettimään, miten noille seuduille on ylipäätään ikinä ihmisiä asettunut asumaan. Tosin suomalaisena ei ehkä pitäisi sanoa mitään.

Toinen miinus: ne vuoret. Ja varsinkin niillä kiemurtelevat tiet. Mä olin oikeasti unohtanut, että meidän lapset kärsii matkapahoinvoinnista, mutta se muistui kyllä sitten nopeasti mieleen. Aina kun ajatteli, että kas, nythän tullaankin tasamaalle, niin eiköhän silmäkulmassa taas jo vaaninut seuraava vuori jota piti lähteä ylittämään.

dhermi, albania

Auringossa oli tietysti vähän liiankin kuuma, mutta vedenrajassa menetteli ilman varjoakin. Dhërmi, Albania.

3) Lämpö. Yhtenä aamuna Kosovossa, kuuden maissa sateen jälkeen, oli hetken sen verran viileää, että olisi voinut laittaa pitkähihaisen. Muuten voi sanoa, että on ilmoja pidellyt.

berat, albania

Beratin kaupunki on kuvista päätellen oikein hieno; mä en nähnyt siitä oikeastaan mitään, koska vietin koko päivän ilmastoidussa hotellissa kuumepotilaan kanssa. Mies lähti kuumeettomien kanssa uhmaamaan alkuillan hellettä ja näytti sitten kuvia.

Kolmas miinus: se lämpö. Olisi pitänyt uskoa opaskirjaa ja jättää sisämaa suosiolla väliin, rannalla +36 astetta vielä meni kun puhalsi kevyt tuuli, mutta sisämaan +40 oli meille ihan liikaa. Albaniaan kannattaa ehdottomasti mennä ennemmin kesäkuun alkupuolella tai vielä mieluummin syyskuussa kun meri on vielä lämmin.

dhermi, albania

Kuuletteko? Siellä ne sirittää. Dhërmi, Albania.

4) Kaskaat, oliivi- ja sitruunapuut, vuorten pihkan tuoksu. Välimeri, ei siitä mihinkään pääse.
Ja oikeastihan mä koetin keksiä miinuksia vain, ettei menisi ihan ylettömäksi hehkuttamiseksi. Mutta hehkutan silti: mahtava reissu, kyllä kannatti. Ja lisää hehkutusta on siis luvassa osassa kaksi: perheloma Albaniassa!

Edit: kaikki jutut matkasta löytyvät kategoriasta Balkanin matka 2013.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Oma maa mansikka

oma maa mansikka

Näköala omasta keittiönikkunasta. Ei näy Adrianmeri, ei, mutta onhan siihen silti kiintynyt.

No ei, otsikko on täysin harhaanjohtava. Matkalla oli mahtavaa, ja hyvin olisi voinut olla vielä pari viikkoa. Mutta kun kotiin nyt oli tultava, niin mä koetin miettiä, mitäs hyviä puolia täältä löytyy.

  • Viileä ilma. Joo, mä tiedän, on vähän rienaavaa kutsua +26 asteen hellettä viileäksi, mutta tosi virkistävältä se kyllä Seutulassa tuntui Dubrovnikin +36 asteen jälkeen. Ja siellähän oli helppoa olla verrattuna Albanian sisämaan +40 asteeseen. Olisi vain pitänyt uskoa opaskirjaa ja jättää sisämaa väliin.
  • Hanavesi. Hieno asia.
  • Hiljaisuus. Kesäinen Helsinki on sitten äänetön paikka. Ei surraa autot eikä kaskaat, kukaan ei huuda eikä musiikki raikaa.
  • Kieli. Onhan se jännä ymmärtää mitä ihmiset ympärillä puhuu. Ja nekin ymmärtää mua. Tästä piti taas lentokentällä huomauttaa esikoiselle kun se rupesi kommentoimaan jotain kanssamatkustajista.
  • Oma tila ja aika. Perheloma on ihana asia, mutta on myös aika maniota päästä välillä perheestään edes oven taakse.
  • Valo. Balkanin auringonlaskut oli melkoisia, mutta kyllä suomalaisen kesäillan ja -aamun valo vielä näin elokuullakin toimii.
  • PC, tekstinkäsittely ja kunnon näppis. Mä en oikein vielä tullut sinuiksi tuon tabletin kanssa, blogin päivitys oli hankalaa ja toisten blogien kommentointi vielä hankalampaa.
  • Tutut kulmat ja kaverit.
  • Pojalta ei ainkaan tarvitse kahta kertaa kysyä: oma pyörä!

Eli eiköhän me tässä pikku hiljaa taas osata asettua.

p.s. Paras kaikesta meinasi unohtua! Kukkakärpäsansa. Viime kesänä reissusta tullessa kukkakärpäset oli vallanneet tiskialtaan, ja meni aikaa ennen kuin onnistuin googlaamaan niille toimivan hävityskonstin, mutta kun se tosiaan tepsi, ja banaanikärpästen hävitys onnistui, niin nyt viritin niille ansan jo ennen lähtöä: juomalasiin parin sentin kerros balsamiviinietikkaa ja hitusen vettä ja tiskisaippuaa (rikkomaan pintajännite), sitten kelmu lasin päälle, pieniä reikiä kelmuun ja saalista odottamaan. Banaanikärpäset ryömivät rei’istä lasiin, maistavat etikkaa ja hukkuvat siihen. Nyt kotiin tullessa vain kaadoin etikat ja jokusen ruumiin pois eikä tarvinnut katsella mustia pillkuja silmissä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Taaperon vessassa käynti matkalla

vessa Balkanilla

Meidän taaperothan on jo aika isoja (tai no, aika pieniä ne on vieläkin, mutta tässä kuussa ne täyttää kolme – voih) ja kaikkien asianomaisten iloksi ne on olleet jo puolisen vuotta täysin kuivia, eli vessassa käynti ei ole olut matkalla mikään erityinen ongelma, semminkin kun täällä Balkanilla kohdalle osuneet vessat on olleet melkein järestään ihan älyttömän siistejä (ja tätä tuttua mallia, turkkilaisia on löytynyt vain bussiasemilta). Paperiakin on yleensä, ja hyvänhajuista käsisaippuaa.

Esikoisen kanssa oltiin aikoinaan Berliinissä käymässä kun se juuri oli opettelemassa pois vaipoista, ja se oli vähän hankala vaihe. Kaupungille lähtiessä mä laitoin sille vaipan, ja selitin, että täällä matkalla täytyy nyt tehdä näin (ja 2-vuotias suhtautui hämmästyttävän ymmärtäväisesti). Sitten vain käytiin vessassa aina kun voitiin, eikä vaippa tainnut kastua kuin kerran. Pottia ei missään ollut, mutta vessassa käyni onnistui tottumattomaltakin, kun mä istuin pöntölle ensin ja otin lapsen istumaan omien jalkojen väliin – tukevampaa, eikä putoamisen pelko estä toimitusta.

Veneeseen on joskus pakattu mukaan sellainen istuimen pienennysrengas, se ei ihan mahdotonta tilaa vie ja helpotti pienen vessassakäyntiä – mutta en mä kyllä sellaistakaan olisi viitsinyt raahata albanialaisissa minibusseissa, eli hyvä juttu, että taaperot on oppineet käymään ihan isojen ihmisten vessassa.

Ihan oma lukunsa on sitten tietysti se, kun taaperolle iskee vatsatauti. Ja kyllä, kaikilla lapsilla on tällä matkalla vuorollaan ollut maha sekaisin (ja toisiin tapauksiin liittyi kuumettakin), mutta onneksi on silloin oltu vessan ulottuvilla ja suuremmilta katastrofeilta on vältytty. Ja mukana ollut nesteytysjuomajauhe on kyllä helteessä tullut tarpeeseen, samoin särkylääkkeiden annosteluun tarkoitettu ruisku, koska sillä on helpompi juottaa puoliksi nukkuvaa ja täysin vastahakoista lasta sopivan pienissä erissä.

Mutta taaperon vessassa käynnin – tai edes kuivaksiopettelun – suhteen ei siis matkallakaan tarvitse stressata, ainakaan täällä Balkanilla. Hitusen kyllä hermoja raastaa se, että vessaseuraksihan kelpaa vain äiti, joten ravintolassa syömisen nautintoa vähän tärvelee se, että mä saan nousta aterian aikana pöydästä noin neljä kertaa käyttämään lapsia vessassa. Mutta en stressaa, en, ja sitä paitsi ihan liian pian ollaan taas kotona ja taaperotkin (toivotttavasti) taas kipittää vessaan ihan ilman äitiäkin.

p.s. Aiheesta on taas kiittäminen googlea – nyt siis saa vaivoilleen vastiketta kun otsikon hakusanoilla osuu tähän blogiin. Ja täytyyhän äitiblogissa olla tasaisin väliajoin jotain eritejuttua.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai seuraa Leluteekkiä facebookissa.

Monikielinen maailma

Tiedättehän, miten sitä ulkomailla aina arvuuttelee, mistä muut turistit on kotoisin. Mitä kieltä ne puhuu, miltä ne näyttää, miten ne käyttäytyy. No täällä Albaniassa tämä(kin) on asteen monimutkaisempaa – tai yksinkertaisempaa. Kanssaturistit on nimittäin valtaosaltaan albaaneja. Mutta onko ne Kosovon albaaneja, Albanian albaaneja, Makedonian albaaneja, Italian albaaneja, Sveitsin ( Kosovon) albaaneja, Quebecin albaaneja, Saksan albaaneja vai Kreikan albaaneja, siinä mä joudun turvautumaan proosallisesti rekisterikilpiin ja ystävällisiin kommentteihin. Ja jos ne onkin Kreikan Albanian kreikkalaisia, niin mä putoan jo kärryiltä.

Me aiheutetaan tietysti yhtälailla hämmennystä. ”Ah, te tulette Suomesta? Jari Litmanen! Mutta puhutaanko Suomessa ranskaa? Ah, te olette ranskalaisia, mutta asutte Suomessa? Siis hän on suomalainen? Ja lapset puhuvat suomea? Ranskaa? Suomea ja ranskaa?”

Vaikka tässä seurassa lasten kaksikielisyys ei tietenkään ole mitenkään kummallista. Suomessa kaksikielisiksi usein määritellään kovin kapeasti vain ihmiset, jotka on oppineet kaksi kieltä synnyinperheessään ja puhuu niitä molempia yhtä hyvin. Barbara Abdelilah-Bauer selittää mainioissa kaksikielisiä lapsia ja perheitä kuvaavissa kirjoissaan (ranskaksi, en tiedä onko käännetty muille kielille) miten maailmassa paljon yleisempää on kuitenkin monikielisyys, jossa kielet on opittu elämän varrella – kotona, koulussa, uudessa maassa tai uusien ihmisten kanssa – ja miten niitä käytetään tilanteen ja tarpeen mukaan. Kaksi- tai monikielinen on ihminen joka käyttää elämässään useita kieliä ja kokee itsensä monikieliseksi. Ja tällä määritelmällä suuri osa maailman ihmisiä on monikielisiä, ja määrä vain kasvaa.

Dajti-express, Tirana, Albania

20130730-124903.jpg

Viimeisenä päivänä Tiranassa paettiin hellettä köysiradalla kaupungin vieressä kohoavalle Dajti -vuorelle. Koska meidän albania rajoittuu edelleen kiitokseen (”faleminderit”, että siitä lähdetään – hyvää huomenta on täysin mun tavoittamattomissa), niin hetken aikaa oli taksin kanssa epäselvyyttä siitä, minne mennään, mutta ennen kuin asia ehdittiin neuvotella puhelintulkkauksella englantia puhuvan kollegan kanssa, todettiin, että meilähän onkin asialle yhteinen nimi, ”teleferik”. Miten niin albania on vaikeaa?

Silloin pyykkärin päivä on, kirkas, kaunis ja huoleton

dubrovnik, kroatia

Dubrovnik, ensimmäinen ilta ja ensimmäinen pyykki.

kotor, montenegro

Kotor, se seuraava lasti, jota en kehdannut antaa hotellinomistajan huoleksi.

20130726-185649.jpg

Vlorassa ei ollut parveketta, sen sijaan merinäköala kylppäristä.

20130726-185804.jpg

Dhermi. Harmi että kuvasta puuttuu kaskaiden siritys, vuohien kellot ja mereltä puhaltava tuulenvire.

”Lip lap, lip lap, pyykkiä riittää vaan, lip lap, lip lap, kyllä ne puhtaaks saan! Jos vain lantilla leipää saan, ostan toisella manzanillan, silloin pyykkärin päivä on kirkas, kaunis ja huoleton!”

Mähän uhosin, että pesen reissussa vaatteet joka ilta, jotta selvitään vähemmillä kasseilla. No, vaatekertoja on kaikilla neljä mukana, joten joka päivä mä en ole pessyt, ja parissa paikassa on ollut pesukonekin käytössä, mutta kyllä muutama nyrkkipyykki on tullut väännettyä. Viikko vielä edessä, mutta ainakaan vielä ei ole omaa konetta ikävä.

Edit. Ja tietysti sitä omaa konetta tuli ikävä heti seuraavana päivänä; Dhermin paratiisirannat on paratiisillisia siksi, että sinne päästäkseen on kuljettava 1000 metrin korkeudessa olevan ”solan” kautta. Niinpä Beratiin päästessä kaikki lapset oli oksentaneet sekä itsensä että mun päälle. ” Lip lap, lip lap, pyykkiä riittää vaan…”

dhermi, albania
Vasemmanpuolimmaisessa vuoressa näkyy tuollaista hentoa poikkiraitaa: tie.