Arkistojen aarteita: kotiäidin CV

 

Tämä tuli mieleen lukiessani kommentteja noista erilaisista elämänvalinnoista. Tämän CV:n ensimmäinen versio on  alunperin julkaistu maaliskuussa 2013, nyt mä vain vähän lisäilin.

Kaksostenrattaat

Minulla on vankka kokemus erityisleveiden kuljetusten hoitamisesta.

Perhelehdissähän näkee aina välillä juttuja otsikolla ”Päivitä CV äitiyslomalla”. Sitten selitetään, miten arvokkaita taitoja ihminen oppii lapsia kotona hoitaessaan, ja miten näitä voi sitten tuoda esiin uutta duunia hakiessaan. Kirsi Pihakin aina vauhkoaa äitijohtajuudesta. Että kyllä siinä jotain täytyy olla.

No, mä olen sitten miettinyt, mitä kaikkia arvokkaita taitoja olen oppinut näiden perhevapaavuosieni aikana. Onhan niitä kertynyt:

– osaan käyttää kestovaippoja ja taitella harson. Osaan myös vianmäärityksen perusteet.

– kielitaitoni on laajentunut valtavasi, voisin helposti kirjoittaa ”mammahorinat – suomi -mammahorinat” -sanakirjan. Voitko käsi sydämellä sanoa, että ennen kuin suunnittelit lapsen saamista, tiesit, mitä tarkoittaa avorattaat, babybjörn, hahtuvavillikset, kiintymyysvanhemmuus, maissinaksu, niskakakat tai teutoniat? Minulla on myös vähintään tyydyttävät tiedot ranskalaisesta mammahorinasta – osaatko esimerkiksi luokitella kuuluvatko ”gigoteuse”, ”barboteuse” ja ”grenouillère” kasvikuntaan, eläinkuntaan vai vaatekuntaan?

–  sietokykyni päälleni roiskittuja eritteitä kohtaan on kasvanut melkoisesti. Lattialle roiskituille eritteille enää nauran.

–  pystyn kuulostamaan innostuneelta sellaisista aiheista kuin kaivinkoneet, höyhenet, voikukat ja pitkät kepit. Voisin varmasti tehdä radiomainoksen mistä tahansa näistä.

–  osaan pakata hoitolaukkuun kaiken tarpeellisen ja varalusikan kahdessa minuutissa. Usein muistan myös ottaa hoitolaukun mukaan.

– kriisitilanteessa osaan keskittyä olennaiseen, eli etsimään kaapista pingviinilaastaria.

– osaan suoralta kädeltä luetella kahdeksan eri talvihaalarimerkkiä ja tehdä vertailevan yhteenvedon jokaisen ominaisuuksista ja hinta-laatusuhteesta. Minulla on myös vähintään tyydyttävät tiedot ranskalaisista lastenvaatemerkeistä ja talvipukeutumisesta.

– hallitsen ainakin kolme erilaista harhautustekniikkaa, joilla lusikka saadaan vastahakoisen vauvan suuhun. Tiedän myös, ettei avokaado oikeasti ole toimiva sormiruoka.

– minulla on viiden ja puolen vuoden kokemus maidontuotantoalalta. Hallitsen niin maidontuotannon teorian kuin käytännönkin ja minulla on kattava kuva myös maidontuotantoon käytetyistä apuvälineistä.

– olen logistiikkaekspertti. Pystyn optimoimaan kolmen lapsen ja seitsemän kauppakassin kuljetukset kolmeen eri paikkaan ottaen huomioon vallitsevan liikennetilanteen.

– urheiluvalmentajana olen keskittynyt joukkuepyöräilyyn. Eityisesti olen kehittynyt ”ylämäkeen vuorotellen työntäminen” -osakokeessa.

Mutta jos miettii, mitä mä olen eniten tehnyt näiden yhteensä reilun viiden vuoden aikana, niin kyllä kärkijoukkoon nousee vaipanvaihdot. Sitähän sanotaan, että missä tahansa lajissa voi tulla mestariksi 10 000 toistolla. Laskin, että vaikka mies on tehnyt oman osuutensa, niin kyllä mulla on toi raja mennyt rikki jo joku aika sitten. Eli ehkä voisin otsikoida seuraavan työhakemukseni vaikka: ”Mis sie tarvitset oikein hyvvää vaipanvaihtajaa.  Täs siul on sellanen!”

p.s. Oikeasti ainut asia mitä sain esikoisen hoitovapaasta irti työnhakuun oli motivaatio. ”Mä olen kyllä tosi innoissani palaamassa työelämään”, tuli työhaastattelussa ilmeisesti sellainen epätoivon kiilto silmissä että paikka tuli. Ja kaksosten hoitovapaan jälkeenhän mä palkkasin itseni heti vetämään lasten filosofiakahviloita, vaikutin niin pätevältä.

Mitä arvokkaita taitoja itse olet oppinut lasten kanssa kotona? Olisiko niistä oikeasti hyötyä muuallakin kuin päiväkodin pienten puolella?

p.s. Myönnetään, synttäriviikonloppuna ei ollut aikaa eikä energiaa oikean postauksen kirjoittamiseen. Mutta ehkä synttäreihinkin vielä palataan.

 Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Ensimmäiset päivät kaksosten kanssa

 

vastasyntyneet kaksoset pipot

Tästä kuvasta mä en tunnista kumpi on kumpi. Olin tosi iloinen, että ne oli tyttö ja poika, eipähän voitu sekoittaa niitä pysyvsti ainakaan.

Ensimmäinen päivä

Kun me kaikki oltiin päästy kaksosten sektion jälkeen synnyttäneiden osastolle huoneeseemme, ja vauvat nukkui rauhallisesti kopassaan, mies rupesi lukemaan ja mä rupesin lähettämään tekstareita. Varmisitin vielä mieheltä, että pysytään ennalta mietityissä nimissä – meillä oli siis tyttö- ja poikanimet valmiina, lapsia kun ei ollut tarkoitus kastaa ja Ranskassa on tapana puhua vauvoista oikeilla nimillä heti alusta alkaen. Laitoin puhelimen äänettömälle saman tien, kun huoneeseen tuotiin toinenkin uusi äiti vauvansa kanssa. Soitin mun äidille, ja kerroin, että tyttö ja poika tuli. Taustalta kuului esikoisen hihkuna, kun se kuuli saaneensa pikkusiskon ja -veljen ja rupesi villisti hyppelemään ympäriinsä. Vanhemmat lupasi tuoda tuoreen isosiskon katsomaan vauvoja heti vierailuajan alkaessa.

Ehdin jo itsekin ottaa kirjan esiin, ennen kuin kätilö tuli katsomaan mua, tarkisti jälkivuodon, ja sopivasti toinen vauvoista rupesi heräilemään. Mä pyysin, että voisin saada sen rinnalle, mikä oli vähän hankalampi operaatio, kun en itse pystynyt edes kääntymään kyljelleni. Tyynyn kanssa vauva kuitenkin saatiin tuettua jotakuinkin hyvään asentoon, ja se ymmärsi heti, mistä on kysymys. Samassa esikoinen syöksyi huoneeseen ja heittäytyi mun päälle – onneksi naaman suuntaan eikä haavan päälle. Siinä se herkkä ensi-imetys sitten meni, vähän sinnepäin, kun samalla koetin halailla esikoista ja vastailla sen lukemattomiin kysymyksiin. Mutta tällaista mä olin ajatellut useamman lapsen äitiyden olevankin: kehenkään et ehdi keskittyä kunnolla.

vauva ja isosisarus

Esikoinen ilahtui tosi paljon vauvojen lahjuskassista löytyneistä leluista, vaikka vauvat ei vielä ihan kauheasti leikkimisestä perustaneetkaan.

Mulla oli sairaalakassissa mukana lahja esikoiselle – en väittänyt, että se on vauvoilta, koska kyllähän 4-vuotias tajuaa, ettei vauvat mitään lahjoja ostele, mutta selitin sen olevan erityinen isosiskolahja. Paperinukke oli onnistunut valinta, uusi isojen tyttöjen lelu, ja ajatus siitä, että sen pääsee isovanhempien luokse päästyä leikkaamaan, auttoi esikoista lähtemään sairaalasta ilman pahempia itkuja.

Mä olin menettänyt jonkun verran verta sektiossa, ja kätilö totesi, että voin pysyä suosiolla pitkälläni seuraavaan päivään. Imetin molempia vauvoja, mutta ne sai myös luovutettua rintamaitoa pullosta, pienen syntymäpainon vuoksi ei ollut varaa odotella maidonnousua. Illalla vierailuajan päätyttyä vauvat käytiin hakemassa osaston toimistoon yöksi, josta ne sitten kyllä tuotiin kaksi kertaa imetettäväksi. Musta oli aivan käsittämättömän ihanaa vain maata selällään sängyssä koko yö. Raskauden alusta asti mun oli pitänyt herätä joka yö ainakin kaksi kertaa vessaan, ja moneen kuukauteen en ollut voinut nukkua kuin kyljellään – ja jokaista kyljenvaihtoa varten piti herätä kääntämään maha.

Jaloilleen

Seuraavana aamuna vauvat tuotiin mulle hoidettaviksi, ja olin vähän hädissäni, koska mähän olin edelleen sängyssä selälläni kuin koppakuoriainen. Kätilö kuitenkin auttoi kaikessa rauhassa vauvojen imetyksessä ja syöttämisessä ja vaihtoi niiden vaipat, ja sitten ne taas nukkui. Mieskin pääsi paikalle vierailuajan alkaessa. Mä olin toivonut perhehuonetta juuri siksi, että tiesin, etten alkuun pystyisi itse hoitamaan vauvoja, mutta niitä ei ollut vapaina, ja ihan hyvin se meni näinkin, tuntui, että piippailin nappia vähän väliä, mutta aina sieltä tuli ystävällisesti hymyilevä kätilö.

Sektiohaava tarkastettiin välillä, ja se näytti kuulemma ihan siistiltä. Kipuja ei ollut, mulle oli varmaan laitettu morfiinia suoneen, koska tippa oli edelleen paikoillaan. Nyt oli kuitenkin tarkoitus päästä ylös sängystä. Kyljen kautta pääsin jotenkin kampeamaan istuvilteen, mutta siitä seisomaan noustessa rupesi huippaamaan niin paljon, että kätilö totesi, että parempi siirtää yritys iltapäivään. Sain siis lounaankin sänkyyn.

Vauvat nukkui ja välillä niitä syötettiin. Mä luin ja lepäilin. Iltapäivällä mun vanhemmat toi esikoisen taas katsomaan meitä. Sillä oli selvästi ikävä ja sovittiin, että mies menee sen kanssa kotiin. Illansuussa mä pääsin kätilön tukevasti pitelemänä nousemaan ylös ja vessaan. Mietin, tuntuukohan joskus tosi vanhana samalta, että jokainen kymmenen sentin askel on mieletön ponnistus. Mä olen ollut vähän hidas toipumaan sektioistani, kummallakin kerralla huonekaveri on käynyt itsekseen suihkussa jo leikkauspäivän iltana. Yöllä vauvat oli mun kanssa huoneessa, ja niiden herätessä piippasin kätilön auttamaan syötössä. A-vauva, joka oli ollut huono nukkuja jo mahassa ja pitänyt mua aamuöisin valveilla mellastuksellaan, jatkoi samaa tyyliä, se heräili aamuyön tunteina aika tiheästi. Se on edelleen meidän lapsista huonoin nukkuja.

Hikeä, verta ja kyyneliä

Toisessa synnytyksessä on se hyvä puoli, että joihinkin asioihin osaa jo varautua. Niinpä mulle ei tullut yllätyksenä se, miten aamulla oli lakanat märkinä hiestä ja kyyneleet tuntui valuvan joka välissä. Tippa oli otettu pois ja mulle annettu purkilliset paracetamolia  ja ibuprofeiinia, joita nappailin kuuliaisesti vuoronperään. Liikkuminen oli hankalaa, mutta mahdollista, joten hiihtelin aamiaiselle ja sen jälkeen vauvojen lääkärintarkastukseen. Kummallakin oli kaikki hyvin, ja jotenkin en itse osannut niistä kauheasti huolehtiakaan, esikoiseen verrattuna ne oli niin selkeästi hyvinvoivia täysiaikaisia vauvoja.

Siinä käytävällä vauvoja kopassa työnnellessäni koin ahaa-elämyksen kaksosten äitiydestä. Kaikilla meillä siinä käytävällä oli omat koppamme työnnettävänä, ja kaikkien kopassa oli se maailman kallisarvoisin asia, oma vastasyntynyt – ja mä olin saanut niitä kaksi. Tuntui siltä, ettei sellaista onnea voi oikein ymmärtääkään.

kaksosvauvat sairaalassa

Lounasruokailijan itkettynyt mutta urhea virnistys.

Iltapäivällä haavaa rupesi särkemään enemmän, ja mä sain välillä jotain vahvempaakin lääkettä. Sekään ei tuntunut auttavan. Sitten kätilö ehdotti vienosti, että jospa kyse oli ilmavaivoista. Mä olinkin jossain vaiheessa morfiinihuuruissani epäillyt, että vatsaan oli jätetty vielä kolmas vauva, koska siellä joku myllersi niin hurjasti. No, sain siis lääkettä ilmavaivoihin ja koetin parhaani mukaan liikutella itseäni sängyssäkin. Olo oli kuitenkin kaikinpuolin ärtynyt ja tuskainen – jälkeenpäin mä tajusin, että kyse oli varmaan morfiinin vierotusoireista. Vieraita oli kuitenkin tulossa vauvoja katsomaan, mikä toisaalta oli kivaa, koska sain jotain tekemistä, mutta toisaalta olo oli tosiaan aika tuskainen. Mutta onhan se ihanaa, kun voi esitellä uudet vauvansa ystäville.

Illalla viraiden ja miehen lähdettyä mä otin kirjani ja etsiydyin maitohuoneeseen pumppaamaan maitoa. Olin imettänyt vauvoja joka syötöllä, mutta ne ei jaksaneet imeä kovin kauan, ja niinpä mä ajattelin vähän avittaa maidonnousua. Flashback esikoisen sairaala-aikaan oli kyllä melkoinen, silloin mä istuin maitohuoneissa pari kuukautta. Pumppaaminen oli kyllä hyvä ajatus, mutta olisi vielä enemmän pitänyt panostaa siihen imettämiseen, kotona ollessa mentiin nopeasti siihen, että imetin vain pari kertaa päivässä ja muut ateriat annettiin pumpattua maitoa pullosta. Sain suunnan kyllä käännettyä parin kuukauden jälkeen, ja vauvat oli lopulta pelkällä imetyksellä, mutta turhan hankalasti se meni.

 Kotiin

Esikoisen sektion jälkeen mä olin sairaalassa kuusi päivää, ja olin silloinkin niin heikossa kunnossa, että olisi ehkä pitänyt jäädä vielä päiväksi. Tällä kertaa mä kuitenkin toivuin selvästi nopeammin, ja kun vauvatkin oli hyvässä kunnossa, kotiinlähdöstä ruvettiin puhumaan jo aika pian. Toisen vauvan bilirubiiniarvot oli vähän koholla, joten sitä seurattiin, ja tieto siitä, päästäänkö jo neljäntenä päivänä kotiin, venyi viimeiseen asti. Mikään kauhea kiire mulla ei kotiin ollut, koska mä tiesin, että siellä ei tulisi levättyä yhtä paljon kuin sairaalassa, ja vauvojen lisäksi olisi esikoinen hoidettavana – ja vain me kaksi hoitajaa.

kotona

Mutta siinä mä sitten istuin sairaalasängylläni, vauvat valmiina kaukaloissaan kotiinlähtövaatteissaan. Vauvat nukkui, kun päästiin kotiin, joten me vain kannettiin ne huoneeseensa jatkamaan unia. Mies rupesi laittamaan ruokaa, mä menin pitkälleni. Ja sitten me syötiin. Mä ehkä aavistin, että edessä oli vielä valvottuja yön tunteja, rintapumpun hurinaa, kymmeniä päivittäisiä vaipanvaihtoja – uuvuttavat pari kuukautta ennen kuin vauvat hymyilisi ekan kerran ja oltaisin jo vähän voiton puolella  Mutta juuri sillä hetkellä kaikki oli aika hyvin. Illalla esikoisen mentyä nukkumaan me istuttiin miehen kanssa olohuoneessa kumpikin vauva sylissämme, syötettiin niitä ja katseltiin alkusyksyn auringonlaskua. Tuntuu, että siitä on jo niin kauan, ja miten siitä kuitenkin voi olla jo neljä vuotta.

Kaksosvauvat kotona

Ensimmäistä kertaa kaikki viisi pöydässä. Kamera on tarkentanut ruokaan. Se olikin hallitsevassa osassa miehen vapaiden aikana, jolloin meillä syötiin kaksi lämmintä ateriaa joka päivä. Eikä yleensä sipsejä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Kaksosten synnytyskertomus

kaksosten synnytyskertomus - suunniteltu sektioTasan neljä vuotta sitten mä tarkistin herätyskellon vielä kerran, asettelin tukisukat valmiiksi yöpöydälle ja koetin saada unenpäästä kiinni, kaksoset viimeistä yötä mahassani.

Sektiopäätös

Oikeastaanhan tämä tarina alkaa jo siitä, mihin esikoisen synnytyskertomus päättyi. Silloin tuli selväksi, että mahdollinen seuraava synnytys tulisi olemaan sektio; esikoisen kiirellinen sektio meni niin kiireelliseksi, että kohtuun jouduttiin tekemään kaksi viiltoa, ja niinpä arven repeämisriskin takia ei alatiesynnytys enää ollut mahdollinen. Alunperin tää harmitti mua tosi paljon, mutta vähitellen ajatuksen kanssa oppi elämään, ja siinä vaiheessa kun me saatiin tietää, että tulossa onkin kaksoset, niin oli oikestaan vähän helpottavaa tietää synnytystapa varmasti jo etukäteen.

Suomessa lähtökohtaisesti kaksoset synnytetään alakautta, mutta jos A-vauva (eli ensimmäisenä ulos tulossa oleva vauva) on perätilassa tai poikittain, niin synnytystapa on sektio. Sen sijaan B-vauvan perätila ei haittaa, kaksosodottajien synnytysvalmennuksessa lääkäri ilmaisi asian niin, että ”jos siitä on yksi mahtunut tulemaan, niin kyllä se toinen sieltä tulee vaikka olisi miten päin.” Toisinaan käy tietysti myös niin, että A-vauva syntyy alateitse, mutta B-vauva joudutaan leikkaamaan, kun synnytyksessä tuleekin yllättävä komplikaatio. Että kaksoset voi olla tuplapotti siinäkin mielessä: saa toipua samaan aikaan alatiesynnytyksestä ja sektiohaavasta. Ei käy kateeksi.

kaksosmaha

Kolme kuukautta ennen synnytystä mä vielä a) mahduin L-koon äitiysfarkkuihin ja -paitaan b) kävin rennosti piknikillä esikoisen kanssa.

No, mulla siis tiedossa oli sektio, ja joskus viikolla 37 Naistenklinikalla sovittiin sille tarkka päiväkin elokuiselle keskiviikolle eli rv38+5. Mua pelotti tosi paljon, että vauvat lähtee syntymään itsekseen jo aikaisemmin, niin iso osa kaksosista kuitenkin syntyy ennen laskettua aikaa, mutta sektiot suunnitellaan vasta rv39, jos vain mahdollista, jotta vauvat ehtii mahdollisimman kauan kasvaa rauhassa. Naistenklinikalla kuitenkin rauhoiteltiin, että jos supistuksia rupeaa tulemaan, niin sitten vain tulen suoraan synnytysosastolle ja sektio tehdään kiireellisenä, eikä se leikkausarpi vielä ensimmäisistä supistuksista poksahda. Nyt jälkikäteen harmittaakin, ettei sitten odotettu vielä muutama päivä kauemminkin, jotta vauvat olisi olla mahassa niin kauan kuin vain mahdollista.

Aika kummalliselta tuntui tietää päivä jo etukäteen ja merkitä se kalenteriin. Esikoisen syntymään mä ehdin valmistautua vajaan tunnin, mutta nyt valmistautumisaikaa oli runsaasti. Mä koetin vauvoillekin selittää, että nyt sitten tulee lähtö, pian nähdään.

Sektioon valmistautuminen

Mä kerkesin valmistautuakin sektioon, kun se tosiaan oli tiedossa jo alusta lähtien.  Naistenklinikalla järjestetään leikkaukseen tulijoille fysioterapeutin valmennus, johon mäkin lyllersin, ja se oli kyllä tosi hyvä, fyssari selitti, miten leikkauksesta toipumista voi edistää ja näytti asentoja sängystä nousemiseen ja vauvan nosteluun. Kirjastosta löytyi myös sektiosta toipumista käsittelevä amerikkalainen kirja, jossa oli myös ihan hyviä vinkkejä.

Tällä kertaa mä pakkasin sairaalakassinkin valmiiksi. Esikoinen ja koira lähti sektiota edeltävänä iltana mun vanhempien luokse, ja me mentiin miehen kanssa hyvissä ajoin nukkumaan – meille oli annettu ohjeeksi saapua synnytysosastolle klo 7 aamulla. Oli kyllä aika vaikea saada unta.

Aamulla ensimmäiseksi kiskoin ne sairaalasta annetut tukisukat jalkaan (pienentävät leikkauksiin liittyvää veritulpan riskiä), join vettä (syöminen oli kielletty) ja soitettiin taksi. Olisihan siinä ollut tyyliä lähteä taas bussilla synnyttämään, mutta kaksosmahan kanssa pariakymmentä metriä pidemmät kävelyt rupesi olemaan jo pois laskuista.

kaksosmaha

Tää kuva ei tee oikeutta kaksosmahalle, mutta ne jotka tekee, ei ole perheblogiin sopivia.

Osastolle päästyä ei sitten enää ollutkaan kiirettä. Me tavattiin meidän oma kätilö, joka onneksi puhui ihan sujuvaa englantiakin, miehen suomi kun on aika rajallista. Ensin otettiin vielä verikokeet, mulla oli verihiutaleiden määrä ollut aika alhainen, ja piti mm. tarkistaa oliko se riittävä siihen, että leikkaus voitiin tehdä spinaalipuudutuksessa eikä nukutuksessa. Mä olin tosi helpottunut, kun varmistui, että ei tarvitse nukuttaa, se mua oli jännittänyt tosi paljon. Halusin olla hereillä vauvojen syntyessä, ja nukutuksessa tehtävään leikkaukseen mieskään ei olisi päässyt mukaan.

Saatiin sairaalavaatteet meille molemmille ja vauvoista otettiin taas sydänkäyrää (mä olin käynyt käyrillä pari kertaa viikossa viimeisten viikkojen ajan, joten se rupesi olemaan tuttua puuhaa). Molemmat vauvat oli hereillä – usein ongelmana oli ollut, että A-vauva nukkui aamulla otettujen käyrien ja ultrien aikana, ja sitä jouduttiin tökkimään ja tuuppimaan ja herättelemään mehulla. Se on edelleen, 4-vuotiaana, melkoisen aamu-uninen.

kaksosten synnytys, käyrillä

Ei ollut älypuhelimia, piti ihan vain itselaukaisimen kanssa pelleillä.

Sitten odotettiin. Ja odotettiin. Meidän edelle meni pari hätäsektiota ja muutama kiireellinen sektio. Mua ei onneksi ruvennut heikottamaan, vaikka en ollut syönyt mitään. Kätilö kyllä lupasi laittaa tipan heti, jos tuntuu, että en enää jaksa.

Sektio

Ja sitten tuli meidän vuoro. Kätilö työnsi sänkyä, mutta mä sain omin jaloin kävellä leikkaussaliin. Siellä oli väkeä kuin pipoa, mistä meitä oli varoitettukin, kaksosten synnytyksessä kun tarvitaan kaksi kätilöä ja lastenlääkäri on myös aina paikalla. Sen lisäksi vielä leikkaussalihoitaja, anestesialääkäri, anestesiahoitaja ja yksi opiskelija. Kaikki tervehti ystävällisesti, ja tunnelma oli kaikinpuolin rento ja lupsakka. Mies aseteltiin leikkauspöydän pääpuoleen ja käskettiin katsomaan muualle sinä aikana kun mulle laitettiin kanyyli käteen ja ruvettiin laittamaan puudutetta selkään. Sehän sattuu, mutta sidettävän rajoissa. Sitten pitkälleen odottelemaan vaikutuksen alkamista. Hommaan saatiin vähän jännitystä, kun me kerrottiin, ettei oltu haluttu tietää vauvojen sukupuolta etukäteen.

Mua ei ole kummassakaan sektiossa sattunut, puudutus on toiminut juuri niin kuin pitääkin, mutta kovin tarkkaan mä en ole halunnut ajatella sitä, että se mikä tuntuu siltä kuin joku vetäisi sormella viivaa mahaan onkin itse asiassa veitsi joka leikkaa mahan auki. Onneksi siinä naaman edessä on telineessä roikkumassa lakana, joten leikkausta ei yhtään näe itse, eikä Suomessa mun tietääkseni saa myöskään itse vetää vauvaa mahasta ulos niin kuin Amerikassa joskus tehdään.

Esikoisen sektiossa mun verenpaine romahti yhtäkkiä ja meinasin pyörtyä, se tuntui tosi inhottavalta vaikka pitkällään olinkin. Mä sanoin tästä anestasialääkärille ja niinpä se seurasi mun verenpainetta erityisen tarkkaan ja kyseli vointia koko ajan. Leikkauksen alkaessa paine lähtikin vähän laskuun, mutta olo pysyi hyvänä, kun pääpuolta laskettiin vähän saman tien ja kanyyliin ruiskaistiin jotain painetta nostamaan.

A-vauva saatiin ulos tosi nopeasti. ”Poika!” hihkui henkilökunta useampaankin otteeseen. Napanuora katkaistiin ja vauvaa taputeltiin vähän puhtaaksi sivupöydällä ja käärittiin pakettiin, joka tuotiin sitten mun rinnalle. Leuan alla oli juuri tilaa pienelle mytylle. Se oli ihan tutun näköinen, vaaleaa tukkaa vain nimeksi ja töröttävä ylähuuli.

vastasyntynyt kaksoset

Tutulta se näytti. Vain A-vauva sai käteensä rannekkeen ja mä pelkäsin koko sairaalassaoloajan hukkaavani B:n johonkin, ja etten enää tunnistaisi sitä.

Samaan aikaan kun minä ja mies höpötettiin vauvalle, mun mahaa paineltiin ja tongittiin kahden ihmisen voimin, B-vauva nimittäin oli ottanut tilaisuudesta vaarin ja livahtanut karkuun jonnekin mun kylkiluiden taakse. Parilla painalluksella se kuitenkin saatiin sieltä esiin ja nostettua ulos. ”Ja täältä tuli tyttö!” ”Bien sûr”, oli miehen kommentti, sen mielestä ilmeisesti lapsia yleensäkin syntyy eri sukupuolta tasaisesti vuoronperään. ”Mikäs oli syntymäaika?” muisti joku huikata perään, ja ikäeroksi kirjattiin yksi minuutti.

Mies sai auttaa napanuoran leikkaamisessa, ja sitten A-vauva nostettiin punnittavaksi ja tarkastettavaksi ja mä sain B-vauvan rinnalleni. Se oli selvästi vähän isompi, ja ihan eri näköinen kuin veljensä, tummatukkainen ja suurisilmäinen. Lääkäri oli ruvennut jo ompelemaan haavaa kiinni, ja selitti mulle samalla löytäneensä kudoksista myös endometrioosia – tämä osa multa meni kyllä vähän ohi, sillä mä juttelin samalla vauvalle ja keskityin toisella korvalla kuuntelemaan, mitä mies jutteli kätilön kanssa A-vauvasta.

Sitten B-vauvakin vietiin punnittavaksi ja pakattiin peittojen sisään samaan sänkyyn veljensä kanssa, ja mies ja meidän oma kätilö lähti viemään niitä osastolle.

kaksosvauvat samassa sängyssä

Taas yhdessä.

Mut ommeltiin kokoon ja kärrättiin heräämöön. Pääsin samalle paikalle kuin neljä vuotta aikaisemmin esikoisen sektion jälkeen, ja nyt kyllä huomasi, miten kipeänä mä silloin oikein olin raskausmyrkytyksen jäljiltä. Vaikka vietin silloin koko päivän heräämössä, niin en oikeastaan ollut nähnyt koko huonetta. Hoitajakin oli sama kuin edellisellä kerralla, se kävi ilmi, kun selattiin mun kansiota. Olo oli tosiaan kuitenkin hyvin erilainen, olin ihan virkeä ja tajuissani ja aika pian pystyin jo vähän heiluttelemaan varpaitakin. Mies tuli katsomaan mua, ja mä meinasin hermostua, senhän piti olla vauvojen kanssa. Ne kuitenkin kuulemma nukkui saatuaan tilkan maitoa pullosta (mikä meinasi hermostuttaa mua myös, sillä olin vakaasti päättänyt imettää niitä. No, jos mä jotain esikoisen kanssa olen oppinut, niin ihan kaikkeen ei kannata takertua.)

Heräämössä meni pari tuntia, sen jälkeen mä pystyin liikuttelemaan jalkoja sen verran ja vaikutin riittävän toipuneelta, että mut kärrättiin synnyttäneiden osastolle. Mies odotti siellä vauvojen kanssa, ne oli pakattu samaan sänkyyn, ja pipot päässä niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Poika, 2340g, tyttö, 2650g. Siinä  me sitten oltiin, kaksoset ja niiden äiti ja isä.

Varsinainen synnytyskertomushan päättyy tähän, mutta mä niin innostuin (ja herkistyin), kun löysin tietokoneen kätköistä näitä ensimmäisten päivien kuvia, joita en ollut nähnyt neljään vuoteen, ja ajattelin jatkaa myöhemmin vielä vähän niistä ekojen päivien tunnelmista kaksosten kanssa .

Klikkaa linkkiä ja seuraa Leluteekkiä bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa. Instagramista ja Twitterista Leluteekki löytyy myös, samoin Pinterestistä.

Sitten minusta tuli äiti

omakuva

Hehheh, niinhän mä luulin. Kuva Merja Yeung.

Mä olen sellainen ihminen, että mä tarvitse unta 9 tuntia yössä.

Mun täytyy syödä kunnon aamiainen heti herättyäni, muuten en pysty tekemään mitään.

Teekupilliseni mun pitää juoda aamulla kaikessa rauhassa samalla kun luen lehden.

Toisaalta mä en kyllä pysty nousemaan sängystä ihan heti herättyäni, vaan mun täytyy vähän aikaa ensin venytellä pitkälläni.

Kotoa mä en voi lähteä mihinkään, jos en ole pessyt hampaita, se on vain ihan mahdotonta.

Mä käytän aika paljon aikaa pukeutumiseen, enkä kyllä laita samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin.

Mä olen tosi herkkä valolle, en kestä suoraa auringonpaistetta ollenkaan, vaan kesällä mulla täytyy aina olla sekä aurinkolasit että hattu.

Jos mä olen kipeänä, niin en pysty tekemään mitään, mun täytyy vain levätä niin kauan, että ei enää ole lämpöä.

Iltaisin mun täytyy lukea sängyssä ainakin puoli tuntia ennen kuin voin ruveta nukkumaan.

Mä vain olen sellainen ihminen.

Tai niinhän mä luulin. Sitten musta tuli äiti.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

 

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Äiti

äitienpäiväkortti

Äiti
Äiti on vaaleatukkainen
Äiti askartelee kanssani
Äidin tuntee silmälaseista
Äiti on kiltti

Mä en ole ihan varma, olenko vähän haikea vai ihan vain tyytyväinen, kun lapsi on jo niin iso, että osaa valita sanansa ja olla korrekti ja kohtelias.

Joka tapauksessa, hyvää äitienpäivää kaikille lukijoille!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Rakkaalla äidillä on monta nimeä

äiti tuu ikkunaan”Emila! Emila!” Lastenhuoneesta kuuluu vaativa huuto. ”Saako jo herätä?”

Meidän lapset siis kutsuu mua etunimeltä (joskaan nuorimmaiset ei vielä selviä viimeisestä tavuta ihan oikein). Mutta mulla on ollut myös aika monta muuta nimeä.

Mä itse kutsuin (ja kutsun edelleen) vanhempiani lempinimillä parivuotiaasta, samoin isoäitejäni mä kutsuin etunimillä. Kavereiden äidit oli kaikki Äitejä, ja ”Äiti tuu ikkunaan” -huutoon piti aina lisätä se ”täällä huutaa…” (vaikka meitä olisi ollut koko kööri avittamassa, kun kuudetta kerrosta ylemmäs ei huuto meinannut kuulua. Me asuttiin ykkösessä ja mun ei tarvinnut huutaa, joten siinä ei etunimen käytöstä ollut hyötyä.)

Esikoista odottaessa mä ajattelinkin, että mulle luontevinta olisi, että lapsi kutsuisi mua etunimellä, niin kuin nyt muutkin ihmiset. ”Äiti on tässä, odota niin äiti antaa, tulepa tänne äidin luo” -puhe tuntui musta tosi vieraalta, ja mä puhuin vauvalle itsestäni ensimmäisessä persoonassa, niin kuin nyt muillekin ihmisille. Niinpä esikoisen ensimmäinen sana ei suinkaan ollut äiti, vaan meidän koiran nimi, Önne.

Maman

Me oltiin isäkuukausi Ranskassa esikoisen ollessa puolitoistavuotias, ja miehen lisäksi siellä kaikki muutkin kutsui mua lapselle puhuessaan nimellä Maman. Lapsi itse puhui noin viisi sanaa, mutta loman aikana niitä tuli lisää, ja yksi oli Maman. Se kuulosti oikeastaan aika kivalta, ja niinpä mä otin sen itsekin käyttöön. Taaperotapaamisissa en sekoittunut muihin äiti-kutsuihin, kun olin Maman.

Äiti

Parivuotiaana lapsi kuitenkin sitten hoksasi, että mä olenkin Äiti, ja rupesi käyttämään sitä nimitystä. Mä totesin, että sekin kuulosti oikeastaan aika kivalta, kyllähän mä olen sen äiti. Niinpä kun kaksoset syntyi, mä esittelin itseni niille äitinä, ja käytin jo ihan sujuvasti kolmatta persoonaa itsestäni puhuessani: ”Odota kulta ihan hetki, äiti on tässä, äiti vaan nostaa tän veljen tästä pöydältä ensin pois.”

Äiti-Maman

Mies tietenkin sanoi lapsille edelleen Maman mua tarkoittaessaan. Fiksut lapset rupesikin aika nopeasti käyttämään nimitystä Äiti-Maman, noin niin kuin varmuuden vuoksi, ei ainakaan jää kenellekään epäselväksi, kenestä puhutaan.

Emilia

Mä oletin, että esikoisen mennessä ranskalaiseen kouluun Äiti ehkä vaihtuisi taas ranskalaiseen muotoon Maman. No näin ei käynyt, vaan 3-vuotiaana lapsi rupesi kutsumaan mua etunimeltä ihan oma-aloitteisesti. Eikä siihen vaikuttanut sekään, miten mä höpötin äidistä vauvoille, eikä niiden Äiti-Maman -huudot. Ja koska nuorimmaiset tietenkin ottaa kaikessa mallia esikoisesta, niin aika pian niiltäkin rupesi kuulumaan erilaisia versioita Emiliasta. Vielä joskus Äiti lipsahtaa pienten puheeseen, mutta aika harvoin enää.

Musta se tuntuu ihan mukavalta. Oikeastaan vain silloin, kun läsnä on tuntemattomia ihmisiä, mä tulen ajatelleeksi, että kuulostaa ihan siltä kuin mä olisin lapsille jotain muuta kuin äiti; hoitaja, täti tai vaikka äitipuoli. Mutta ei nimi äitiä pahenna, ja Emiliahan mä olen, ja se että lapset kutsuu mua etunimeltä on meidän juttu.

Millä nimellä lapset kutsuu sua, oletko Äiti vai onko teillä joku lempinimi käytössä?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Miksi minusta tulee isona ruotsalainen lapsiperhe

20131023-154643.jpg

Aavan meren tuolla puolen, jossakin on maa…

Aamu alkoi ruotsalaisella 80-luvun popilla. En tiedä teistä, mutta harva musiikkityyli saa mua yhtä takuuvarmasti hyvälle tuulelle. Siinä ”Vill ha dig” -biisin tahtiin hytkytellässäni mä rupesin miettimään, miten oikeastaan koko Ruotsi saa mut aina hyvälle tuulelle. Ja koska ilmeisesti Suomi hävisi Ruotsille olympialaisten jääkiekossa (tätä oli muuten tosi vaikea tarkistaa netistä, mutta luotettava tietolähteeni oli kaksi 5-vuotiasta luistelukoululaista, joiden kuulin keskustelevan aiheesta), niin ajattelin jakaa nämä ruotsalaisten hyvää mieltä tuottavat ominaisuudet teillekin, jos vaikka jotakuta jäi lätkämatsi harmittamaan.

Disclaimerina mainittakoon, että itselläni tähän liittyy toki aimo annos nostalgiaa: mä olen herkkinä teinivuosinani viettänyt kaksi loistavaa ratsastusleiriviikkoa Gotlannissa.

Mutta hei, 7 syytä tulla hyvälle tuulelle Ruotsista ja ruotsalaisista:

  1. Niillä on parhaat äitiyskirjat. Katarina Mazettin ”Familjegraven” on niin hauskaa ja osuvaa kuvausta lapsiperhearjesta, että ei tottakaan. Ja Maria Svelandin ”Bitterfittan” on pohdintaa siitä, millaisia meistä kaikista tuli lapsia saatuamme (mutta vain ruotsalaisäidit lähtevät pohtimaan sitä viikoksi Majorcalle).
  2. Hoitovapaa jonka voi jakaa vaikka päivän pätkiksi siihen saakka kun lapsi täyttää 8 vuotta.
  3. Niillä on maailman cooleimmat (ja ensimmäiset) lattepapat.
  4. Solsidan. Niillä on maailman paras perhekomedia.
  5. Tasa-arvo. ”Vi föräldrar” -lehteä (joka ei ihme kyllä ole maailman paras perhelehti, mutta ei se kauaksi jää) lukemalla selviää, että ensinnäkin Mariam ja Salman Södertäljestä esiintyy lehdessä siksi, että niiden 10-kuisella Ibrahimilla on maitoallergia, eikä siksi että ne on jännittävä maahanmuuttajaperhe, ja toisekseen, että vanhempainvapaiden ja kotitöiden tasainen jakaminen on Ruotsissa ihan miljoona kertaa yleisempää kuin Suomessa.
  6. Sovmorgon. Yllämainitun lehden yleisimpiä aiheita tuntuu olevan, miten päättää, kenen vuoro on saada sovmorgon. Ja tälle ei siis ole sanaa suomeksi, mutta se tarkoittaa sitä, kun toinen vanhemmista (eikä aina se sama) nousee hoitamaan lapset viikonloppuaamuna ja toinen saa nukkua vähän pidempään.
  7. Fredagsmys. Onko mitään ruotsalaisempaa. Ja tällekään ei tietenkään ole sanaa suomeksi – miksi olisikaan, koska ei täällä tosiaan ole tapana pyhittää perjantai-iltaa sille, että laitetaan jotain hitusen syntistä herkkuruokaa ja tehdään jotain kivaa koko perheen kesken (vaikka usein ne vain katsoo leffaa. Mutta sekin kuulostaa kivemmalta kun sille on oma sanansa.)

Nyt mä rupean kuulostamaan kateelliselta, mutta pois se minusta! Ruotsalaisia ajatellessa voi tulla vain iloiseksi. Ja hei, koska kaikki makeet ruotsalaisjutut kuitenkin tulee Suomeen, ja korkeintaan parinkymmenen vuoden viiveellä, niin meidän lapsilla on varmasti mahdollisuus nauttia sovmorgonista!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Mediakasvatusta – Pitääkö mun kaikki hoitaa?

keittiö pic

Hah, juuri ovelasti editoin kuvasta pois lattialla lojuneen muovipussin.

Lyhytelokuvaan tarvittiin tyypillinen suomalaisen lapsiperheen koti kuvauspaikaksi. Jotenkin ohjaaja Selma Vilhunen tuli ajatelleeksi meidän asuntoa (nyt varmaan disclaimerina mainittakoon, että Selma on siis mun ystävä jo lukioajoilta). Kun myös kuvaaja ja lavastaja oli sitä mieltä, että kyllä, tohon seinälle kun lisätään vähän tauluja ja parit verhot tähän, ja terassin kautta saadaan kivasti valaistusta niin, että aamuaurinko paistaa Ketosten ikkunasta, niin kuvauspaikka oli löytynyt. Mä olin ensin ajatellut, että lähdettäisiin tuotantoyhtiön kustannuksella syyslomalle Kreikkaan, mutta miehellä oli mielestään töitä, ja niinpä me päädyttiin kaupunkilomalle Kamppiin. Kivaa sekin oli, käveltiin kaupungilla, käytiin joka ilta ulkona syömässä ja esikoisen koulumatka lyheni käveltyyn varttiin.

Yhtenä kuvauspäivänä jätettiin kuitenkin koulu väliin, ja tultiin katsomaan kuvauksia. Kaksoset, jotka oli juuri täyttäneet vuoden, nukkui onneksi päiväuniaan vaunuissaan ulkona, mutta me esikoisen kanssa saatiin istua kuvaajan taakse katsomaan kun meidän keittiössä Ketoset tekee lähtöä häihin. Yhden kerran, toisen kerran, kolmannen kerran.  Kuvattiin eri suunnasta, lasten kanssa ja ilman lapsia.

Niin kuin mä olin ajatellutkin, se oli tosi hyvää mediakasvatusta. Meillä ei ole telkkaria, joten esikoinen ei ole ajatellut niin kuin minä aikoinaan, että kuvaputki tarkoittaa sitä, että siitä telkkarin takaosasta menee sellainen putki talon seinään, ja sinne putken toiseen päähän ne pikkukakkosen tyypit tulee esittämään ne ohjelmat. Mutta kun katsoo lähinnä piirrettyjä, niin helposti ajattelee, että jos siinä näkyy ”oikeita” ihmisiä, niin sitten se kaikki on totta. Kuvausten jälkeen mä olen voinut aina vedota siihen, että muistatko, ne on vain näyttelijöitä, ne vain esittää, siinä Selman elokuvassakin näyttää että ne asuu meidän kotona, vaikka eihän ne oikeasti asu. Ja sun huoneeseen laitettiin toinen sänky ja ne lapset leikisti nukkui siellä.

Samanlaisen avartavan kokemuksen saisi varmasti itse tekemällä. Varsinkin elokuvan leikkausten tuomaa tehoa on vaikea selittää, se pitäisi itse kokeilla. Miten ensin näytetään kauas katsovaa ihmistä ja sitten näytetään pyörremyrskyn kuvaa, ja me kaikki ajatellaan, että nyt se pyörremyrsky on tulossa sen ihmisen luo – vaikka oikeasti se tuijotti studion seinää. Oletteko tehneet lasten kanssa näyteltyjä ja editoituja videoita? Meillä on kuvattu vain arkea (ja juhlaa), mutta pitäisi kyllä toteuttaa ihan oikea elokuva. Animaatiota olisi tietysti myös kiva tehdä.

No, sitten elokuva sai Oscar-ehdokkuuden ja pääsi toki uutisiin. Hyvää mediakasvatusta näin aikuisellekin, kun huomaa, että vuoden 2014 Suomessa naiset on edelleen ennen kaikkea naisia, tai tässä tapauksessa äitejä, ei ohjaajia, käsikirjoittajia, tuottajia ja muita elokuva-alan ammattilaisia. Maria tuolla Kotitalouskriisin puolella tätä jo pohti, miten äidin ja ammattilaisen roolit limittyy. Multa ei löydy ihan yhtä paljon ymmärtämystä, kun ei tosiaan ole kyse taaperokerhon leffatyöpajasta. Enkä tosiaan suostu olemaan iloinen ja kiitollinen siitäkään, että vuoden 2014 Suomessa naisen elokuvantekeminen ei lopu äidiksi tulemiseen.

Ja jos ette vielä nähneet kyseistä leffaa, niin Pitääkö mun kaikki hoitaa? on nyt nähtävissä Ylen Areenassa (ikävä kyllä ei ulkomailla). Kyllä mä samastun siihen äitiin – vaikka niiden keittiö onkin paljon sotkuisempi kuin meidän, niin kuin tuosta kuvasta näkee.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Kaksosraskaus – käytännön vinkkejä ja huomioita

kaksosraskaus - käytännön vinkkejäBlogiin oli tultu haulla ”kaksosarkeen helpottavia asioita”. Mä totesin, että kyllä, ne perheet, joihin kaksoset on vasta tulossa tai joilla on pienet kaksosvauvat, ansaitsee kaikki vinkit, mitä vain internetiin mahtuu. Aika monta hetkeä mä olen itsekin viettänyt kauhunsekaisin tuntein miettien, miten ihmeessä me voidaan selvitä kaksosten kanssa, kun jo yhden lapsen vauva-arki oli tuntunut melkoiselta suoritukselta. Ja siinä vaiheessa ei auta vakuuttelut siitä, että kyllä siitä vain selviää, se kaksosarki lähtee rullaamaan ja kohta ei enää ymmärrä, miten yhden vauvan kanssa ihmiset saa aikansa kulumaan. Vaikka niinhän se menee.

Ja kun mä kerran pääsin vauhtiin, niin huomasin, että tästä on tulossa pitkä postaus, joten jaoin sen kahtia, tässä osassa siis käsitellään vain raskausaikaa, ja vauva-arki tulee sitten myöhemmin.

Kaksosraskaus

Unohda kaikki ne ”raskaus ei ole sairaus”, ”odottajan ei tarvitse syödä kahden edestä”, ”terveellinen ruokavalio ja liikunta riittävät vauvan kasvuun” -jutut. Yhden vauvan kanssa joo, kahden kanssa ei. Monikkoraskaus voi sujua ilman ihmeempiä vaivoja laskettuun aikaan saakka ja vauvat syntyä nelikiloisina, mutta se on paljon todennäköisempää jos pidät itsestäsi ja vauvoista huolta.

Raskaana ollessa päällimmäisenä mielessä on aina vauvojen hyvinvointi. Ja hei, hyviä uutisia, siihen voit vaikuttaa! Kaksosvauvoilla yksi yleisimpiä ongelmia on keskosuus ja pieni syntymäpaino, myös täysiaikaisena syntyneillä. Näihin molempiin vaikuttaa suoraan äidin painonnousu raskausaikana. Ensimmäisellä kolmanneksella painonnousu on usein vähäistä (mulla itsellä ei pahoinvoinnin vuoksi tullut painoa yhtään), mutta siitä eteenpäin sitä pitäisi saada 500g/vko, jotta rv24 mennessä painoa tulisi n. 12kg lisää – tämä vähentää merkittävästi ennenaikaisuuden riskiä ja on suorassa suhteessa vauvojen syntymäpainoon. Koko raskauden aikana olisi siis hyvä kerätä 15-20kg, lähtöpainosta riippuen. (Näissä luvuissa lähteenä American Pregnancy Association -sivut.) Painoa ei tietenkään kannata kerätä ahtamalla pullaa naamaansa, vaan vauvojen kasvuun tarvitaan proteiinia, ja paljon.

Mulle ei neuvolasta sanottu mitään tästä ruokavaliosta ja painonnousun tärkeydestä, onneksi googlasin ahkerasti ja tuttu kaksosäiti myös muistutti asiasta. Syöminenhän kuulostaa helpolta, mutta mulla ainakin vatsalaukku hävisi vauvoille 6-0 taistelussa tilasta, ja niinpä annoksia joutui pienentämään aika nopeasti. Koetin sitten syödä enemmän tai vähemmän koko ajan: aamiaisen, lounaan, välipalan ja päivällisen lisäksi vielä kaksi välipalaa lisää ja iltapala ennen nukkumaanmenoa. Pähkinöitä, rahkaa, juustovoileipiä, maitolasillisia ja aterioilla aina reipas annos lihaa tai kalaa. Ja vielä jotain vihannesta siihen päälle – kävi kyllä työstä, mutta paino nousi, ja vauvat painoivat täysiaikaisina syntyessään 2,3kg ja 2,6kg. Ei mitään jättiläisiä siis, mutta sen verran, että pääsivät suoraan kotiin, eikä kaksosuudesta jäänyt terveysongelmia.

No sitten on se odottavan äidin hyvinvointi. Äidit on erilaisia ja niin on raskaudetkin, mutta keskimäärin kaksosraskaudessa oireita ja vaivoja on enemmän (mä olen omat raskausoireet laskenutkin tonne aikaisempaan postaukseen). Maha kasvaa, ja se kasvaa nopeasti. Mä olin töissä opettajana rv28 saakka, jolloin onneksi alkoi kesäloma (muuten mut olisi laitettu sairaslomalle – kaksosodottajat ei yleensä ole töissä äitiysloman alkuun saakka). Maha oli silloin sen kokoinen kuin yksösraskauden loppupuolella. Sitten oli vielä koko kesä edessä. Mulla omaan jaksamiseen auttoi se, että lepäsin niin paljon kuin pystyin. Koulussa hyppytunneilla kävin pitkälleni, samoin usein töiden jälkeen ja loman alettua aina esikoisen päiväuniaikaan. Makasin vasemmalla kyljellä (veri kiertää siinä asennossa istukkaan parhaiten), luin tai nukuin.

Neuvolassa kehotettiin jatkamaan liikuntaa oman voinnin mukaan. No, oma vointi oli siis se, että jo parinsadan metrin kävely (junalta töihin tai koiran kanssa korttelin ympäri) supisteli tosi paljon ja uuvutti ja hengästytti niin, että olin sen jälkeen taas valmis menemään pitkälleen. Eli liikuntaa en todellakaan yrittänytkään harrastaa. Siihen ehtii palata sitten joskus, kun kaksosten jääkiekkoharkkojen aikana on hyvää aikaa.

Mutta oli myös sellaisia pieniä oloa helpottavia tavaroita.

  • Tukivyö. Tästäkin usein sanotaan, että normaaliraskaudessa ei tarvitse. Mä luulin, että se on vain selkäkipuja varten (joita mulla ei ihme kyllä ollut), mutta onneksi tajusin, että se helpottaa oloa ja liikkumista ylipäätään – ja ehkäisee supistuksia. Mulla oli ennakoivia supistuksia rv14 alkaen aina kun olin liikkeessä tai istuin pitkään, ja sen lisäksi, että se tuntuu aika inhottavalta, niin pelkäsin koko ajan, että ne rupeaa kypsyttämään kohdunkaulaa. No, näin ei onneksi käynyt, mutta tukivyön kanssa mä pystyin jopa kävelemään hitaasti ilman että rupesi heti supistelemaan.
  • Tukisukat. 2010 oli kuuma kesä, mutta mä totesin hyvin nopeasti, että helteelläkin on kivempi pitää polvipituisia mustia tukisukkia kuin elää elefantinjalkojen kanssa.
  • Tyynyt nukkumiseen. Varmaan yksösraskauden loppupuolella monet huomaa saman, mutta kun esikoisen kanssa mulla ei maha ehtinyt kasvaa, niin en ollut tätä kokeillut. Nyt nukuin kaksi kolmannesta raskaudesta yksi tyyny jalkojen välissä, toinen mahan alla ja kolmas selän takana. Ja jos kuulostaa hankalalta, niin olet oikeassa – mutta kylkeä ei muutenkaan voinut kääntää heräämättä, koska maha oli käännettävä erikseen, joten sama se, jos siinä sitten asetteli tyynytkin uudelleen. Ja kävi vessassa. Ja joi vettä. Ja söi voileivän. Ja koetti vakuuttaa A-vauvalle, että nuku nyt äläkä myllää, herätät sen B:nkin muuten.
  • Äitiysvaatteet. Esikoisen kanssa mä pärjäsin parilla paidalla, yksillä äitiyshousuilla ja -hameella, muuten käytin omia vaatteitani. Nyt mä olin ajatellut vähän panostaa äitiysvaatteisiin, koska onhan ne mukavampia. Ostin xs-kokoisen satsin käytettynä heti raskauden alussa (esikoisen imetys vei yhden vaatekoon). Synnytykseen lähdin L-kokoisessa teltassa. Eli vaatteet tosiaan kannattaa ostaa käytettynä ja myydä eteenpäin sitä mukaa kun ne jää pieniksi. Mulla mahan lisäksi kasvoi rintakehän ympärys niin, etten mahtunut niihin omankokoisiin äitiysvaatteisiin. M-kokoinen äitiysmekko, jossa juhlin veljeni häät toukokuussa, ei enää heinäkuussa mennyt kaulaa pidemmälle, kun olisin lähtenyt siinä kansallispäivän juhliin Ranskan suurlähtystöön. Piti sitten mennä vähän arkisemmassa mekossa – mutta ne tukisukat jätin sinä iltana pois.

Kaksosraskaus on hyvää aikaa myös harjoitella, mitä monikkoperhe -elämä oikein tarkoittaa: pitää osata pyytää apua. Ystävät ja sukulaiset auttaa yleensä todella mielellään, ja helpointa kaikille se on, kun keksit ihan konkreettisia asioita, mitä voit ehdottaa, kun apua tarjotaan. Lähteä hakemaan vaunuja, auttaa hoitopöydän kasaamisessa, pestä ja viikata vauvojen vaatteet paikalleen, imuroida, siivota jääkaappi, tulla laittamaan ruokaa ja jäädä syömään. Meillä eniten apua tarvittiin tietysti esikoisen hoidossa, ja pari viimeistä raskausviikkoa mun vanhemmat keksi sille kaikenlaista kivaa kesäohjelmaa sinä aikana kun mä makasin kyljelläni ja mies laittoi kämppää kuntoon vauvoja varten.

Ja tästä onkin sitten hyvä jatkaa kaksosten vauva-arki postaukseen.

Erityisesti muilta kaksosten äideiltä toivon tietysti lisäyksiä: mikä kaksosten odotusta helpotti, ja mitä olisit toivonut tietäneesi?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.