Kuinka lukea enemmän – Helmet-lukuhaaste 2021

Helmet-haasteeseen sopivaa luettavaa

Ihmiset – minä mukaan luettuna – usein valittaa, että ei tule luettua niin paljon kuin oikeastaan haluaisi, kun ei vain aika riitä. Ja sitten ihmiset – tässä kohtaa lue: minä – roikkuu Facebookissa niin monta tuntia päivässä, että sitä ei kehtaa tunnustaa kenellekään, edes puolianonyymissä blogissa. Viime vuonna mä löysin kuitenkin Facebookista jotain, mikä sai mut itse asiassa lukemaan enemmän, eikä vain kavereiden päivityksiä ja kissavideoiden tekstityksiä: Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän.

Itse asiassa mä olin kuulunut ryhmään jo useamman vuoden, mutta viime vuoden tammikuussa rupesin sitten suorittamaan haastetta. Ja nimenomaan suorittamaan, tällaiselle vähän neuroottiselle excelin täyttäjälle se tarkoitti sivujen kahlaamista melkoista vauhtia, jotta sai ruksittua seuraavan kirjan listalta. Mutta tulipahan luettua, ja mikä parasta, sellaisia kirjoja, joita en muuten olisi tullut lukeneeksi (viime vuoden yllättäjiin kuului esim. Elizabeth Acevedon Runoilija X, johon en ikinä olisi omin päin koskenut, mutta joka oli todella hyvä). Ryhmän suosituksista täyttyi paitsi haasteen 50 kirjaa, myös kirjaston varauslista loppuvuodeksi ja suosikeissakin on vielä melkoisesti viime vuoden haasteeseen sopivia. Ja lukuvauhti jäi päälle. Mä olen sellainen hamsterilukija, että hyllyssä on oltava koko ajan odottamassa iso pino luettavaa, muuten iskee paniikki, eikä tule luettua mitään.

Tänä vuonna aloitin lukuhaasteen sitten yhtä innokkaasti, ja tammikuussa luin kymmenen kirjaa. Mun taktiikka on, että kaikki mitä luen, pitää sopia haasteeseen, mutta sijoittelen kirjat lopullisille kohdilleen vasta haasteen loppupuolella. Eli osa kirjoista on täsmäluettua haastetta varten, osan taas olisin lukenut muutenkin, ja katson sitten, mihin kohtaan ne sopii. Ja haastekohdat (ja ne ihanat excelit) löytää tietysti Helmet-kirjastojen sivuilta.

Vaikka mä roikun Facebookissa luvattoman paljon, niin en itse julkaise juuri mitään. Tämän listan pistin kuitenkin sinne ryhmään, koska parasta antia siellä on juuri toisten lukusuositukset ja kirja-arviot. Eli jos tämä näyttää tutulta listalta, niin olet mun Facebook-kaveri ja lukuhaasteryhmän jäsen ja tämä on noussut sun feediin. Helmikuulta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa listaa, mutta koetan saada senkin tehtyä. Mutta tässä siis tammikuussa luettua, kronologisessa järjestyksessä:

Ann Cleeves: The Moth Catcher (Yöperhoset)

Vera Stanhope -sarjaa, eli taattua laatua. Sopii hyvin esimerkiksi kohtiin 5. kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan, 7. kirjassa on kaveriporukka, 14. kirja on osa kirjasarjaa ja 31. jännityskirja tai dekkari (ja nämä Ann Cleevesin dekkarit on sellaisia kivoja, jotka ei pelota, vaan on vain mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja).

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Ei omasta mielestäni yhtä hyvä kuin Kinnusen aiemmat, tässä selitettiin asioita liikaa, eikä luotettu lukijan omaan ajatteluun ja tietämykseen. Lukemisen arvoinen kuitenkin ehdottomasti ja sopii esim. kohtiin 2. kirjan on kirjoittanut opettaja, 3. historiallinen romaani, 5. kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Selma Vilhunen tulee ohjaamaan elokuvasovituksen, ja kirja on tosi elokuvallinen, eli toimii siinä ehkä vielä paremmin), 12. kirjassa ollaan metsässä, 16. kirjassa eletään ilman sähköä, 20. kirjassa on ammatti, jota ei enää ole.

Pajtim Statovci: Bolla

Todella hyvää kaunokirjallisuutta, ja tästä taas ehkä pidin vähän enemmän kuin Statovcin edellisestä. Sopii hyvin esim. kohtiin 6. kirja kertoo rakkaudesta ja 11. kirja kertoo köyhyydestä.

Anne Tyler: Redhead by the Side of the Road 

Taattua Anne Tyleria, elämän pienten asioiden tarkastelua ja ihmisten arkea ja ihmissuhteita. Sopii esim. kohtiin 6. kirja kertoo rakkaudesta ja 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia.

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Palasin lapsuuden lempikirjaan, kun huomasin siitä tehdyn tv-sarjan (joka ei ollut yhtä hyvä kuin kirja, mutta ihan viehättävä). Sopii sen lisäksi esim. kohtaan 34. kirjassa tarkkaillaan luontoa ja 46. kirjassa syödään herkkuja.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Lukuhaasteryhmästä poimittu ehdotus kohtaan 18. kirja kertoo sateenkaariperheestä (naispari ja yhteinen lapsi). Romaani kertoo paljon muustakin, nimi viittaa malariaan ja kirjasta suuri osa sijoittuu Thaimaahan malariaklinikalle. Suosittelen, muutenkin kuin haastekohdan täyttämiseksi. Sopii myös esim. kohtiin 12. kirjassa ollaan metsässä (tässä tapauksessa trooppisessa sademetsässä) ja 19. kirjassa leikitään.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito

Täältä poimittu ehdotus kohtaan 25. kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa. Nuorten fantasiaromaani, joka ei sytyttänyt, maailma ja juoni tuntui väkisin väännetyltä eikä vetänyt mukaansa ollenkaan samalla tavalla kuin esim. Maria Turtschaninoffin Maresi (joka tästä tuli asetelmiltaan mieleen niin paljon, että ei tuntunut ihan hyvien tapojen mukaiselta).

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10 (Nainen hytissä 10)

Ilmeisestä syystä valittu: sopii kohtaan 10. kirjan nimessä on numero. Hyvä dekkari (vai trilleri?) muutenkin, eikä liian pelottava. Näin korona-aikana tuntui sopivan myös kohtaan 20. kirjassa on ammatti, jota ei enää ole (päähenkilö on matkailuun erikoistunut toimittaja).

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Olin varannut tämän muutenkin, mutta sopii hyvin kohtaan 32. kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa olematta lainkaan kissakirja (päähenkilö lukee ja tutkii Edith Södergrania, joka kansikuvassakin esiintyy, kissa sylissä). Autofiktiobuumia, ja näin keski-ikäisenä parikymppisen minäkertojan seuraaminen tuntui suorastaan antropologiselta elämykseltä, niin paljon on ehtinyt itse ja maailma muuttua. Hyvää pohdintaa kyllä, tämä kirja olisi ansainnut tulla luetuksi vähän hitaammin ja ajatuksella.

Karen Joy Fowler: We Are All Completely Beside Ourselves (Olimme ihan suunniltamme)

Taas ryhmästä poimittu suositus, kohtaan 40. kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Niin kerrotaankin, ja ajatuksia ja tunteita herättävästi, mutta myös muusta, perheistä ja vanhempien ja lasten ja sisarusten suhteista mm. Ennen kaikkea todella taitavasti rakennettu ja kirjoitettu romaani, joka oli varsinainen ”page turner”. 

Totesin muuten, että käytännössä kaikki romaanit sopivat kohtaan 29. kirjan henkilön elämä muuttuu ja suuri osa kohtaan 37. kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Oletteko osallistuneet Helmet-haasteeseen? Tai johonkin muuhun lukuhaasteeseen? Ja itse asiassa mä kaipaisin suositusta esimerkiksi kohtaan kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, olisiko vinkkejä? Luulin, että se olisi helppo, mutta ei ole vielä tullut vastaan.

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa, jos vaikka tulisi lisää postauksia.

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Kirjoista joita luen

americanahMies aina välillä kysyy epäuskoisena, kuinka monta kirjaa mä oikein luen viikossa. Se on koodikieltä, joka tarkoittaa, että miksi viikon puhtaat pyykit on edelleen kylpyhuoneessa yhtenä kasana eikä meidän kaapeissa.* Oikeasti mä en kyllä edes lue niin kamalan paljon, netissä roikkuminen on vähentänyt sitä melkoisesti. Mutta luen mä blogien ja Facebook-päivitysten lisäksi edelleeen romaanejakin. (Tietääkö joku muuten, onko ensimmäinen Facebook-päivityksistä koostuva kirja ilmestynyt? Mä odotan mielenkiinnolla.)

Blogin pitämisen aloitettuani mä olen välillä miettinyt, pitäisikö aloittaa myös kirjablogi. Lukukokemusten jakaminen on aina antoisaa. Mulle käy myös niin, että mä helposti luen kirjat vähän ahmimalla ja unohdan niistä suurimman osan saman tien, jos en merkkaa niitä johonkin.

Tässä kolmenkymmenen vuoden aikana mä olen kokeillut muutamaa tapaa kirjata muistiin lukemiani kirjoja. Koulusta saatiin joskus sellainen kirjatornimoniste, johon oli tarkoitus kerätä sata lukemaansa kirjaa. Jaksoinkohan mä kirjata kymmenen. Päiväkirjoihin mä olen usein kirjoittanut, mitä olen sillä hetkellä lukemassa, mutta en jaksa itselleni kirjoittaa niistä mitään kovin pitkiä avautumisia.

Bookcrossingista mä innostuin tosi paljon joskus kymmenen vuotta sitten, ja paitsi piilottelin kirjoja, myös kirjoitin profiiliini arvostelun kaikesta lukemastani. Sitten sekin jäi. Nyt keksin, että Instagramissa voi pitää myös kirjat muistissa. #kirjapäiväkirjat2014 -hashtagilla löytyy siis mun (ja muutaman muunkin) tänä vuonna lukemia kirjoja. On kiva katsoa, millaiset tyypit on lukeneet saman kirjan, ja mitä ne siitä on kirjoittaneet, vaikka se olisikin vain pari sanaa (tosin mun pitäisi varmaan kirjoittaa kommentit kirjan kielellä, jotta niistä olisi enemmän iloa muille).

Ongelma tietysti on siinä, että kirjan tiivistäminen pariin sanaan johtaa siihen, että aika paljon jää sanomatta. Nytkin huomasin vasta postattuani Chimamanda Ngozi Adichien Americanah – romaanin kuvan, että en sanonut sanaakaan siitä, että kirja kertoo paljon myös siirtolaisuudesta, ja että yksi sen teemoista on sattuman merkitys elämässä. Sen lisäksi, että kirjassa pohditaan rotua ja rasismia Amerikassa, ja siinä on herkullisia yksityiskohtia afrotukan hoidosta ja nigerialaisten uusrikkaiden elämästä – ja päähenkilö on vielä bloggaaja. No, mutta nythän se tuli sanottua.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että mieshän siis hoitaa valtaosan ruoanlaitosta, eikä mun sen suhteen tarvitse ihmetellä, kuinka monta shakkipeliä se oikein pelaa viikossa.

Heko heko mikä eko

taapero y

No, kun joku kuva piti laittaa. Näille tulee varmaan jatkoa lähipäivinä, lapset on innostuneet valokuvauksesta.

Pakko vääntää sanaleikkiä näistä ekoteoista. Sinisen keskitien Bleue siis haastoi mut listaamaan ekotekoja ja -vinkkejä tuon ilmastovanhemmuus -juttuni kommenteissa. Ekopostauksia löytyykin nyt jo Siniseltä keskitieltä, Pudonneita omenoita -blogin Liinalta, Arjen takaa -blogista, Salamatkustajalta ja Sekavuustilasta.

Mä luen parhaillaan Barbara Kingsolverin ”Flight Behaviour” – nimistä romaania, jossa pääosia näyttelee äitiys ja ilmastonmuutos. Paikoin viesti on niin masentavaa, että – no olen vain ihan pohjiani myöten masentunut. En vain jaksa tajuta, miten me tai meidän valitsemat poliitikot ei saa asioihin vauhtia. On se nyt hieman noloa, että maailmanloppu näyttää aiheutuvan ihan saamattomuudesta – vai ahneudesta? Romaania suosittelen kuitenkin lämpimästi.

Mulla on näiden ekotekojen kanssa aina se ongelma, että ne on niin suhteellisia. Mun matokompostit ei paljon paina siinä kun suomalainen maatalous rehevöittää Itämerta, ja toisaalta mun matokompostit ei myöskään paljon paina verrattuna siihen, mitä kaikkea mä oikeasti voisin tehdä jos haluaisin. Mutta jos ihmisiltä vaatii liikaa, ne ei tee sitäkään vähää, ja valitettavasti munkin pienet piiperrykset on enemmän kuin mihin monet kokee pystyvänsä – tai viitsivänsä, tai haluavansa tai…

Mä pyörittelin näitä omiani mielessäni viikon odotellen, että lista jotenkin siitä kasvaisi ja sädekehä sen mukana, mutta ei nyt siltä näytä. Ajatuksena oli listata omia pieniä ekotekoja, jos niistä vaikka joku saisi innoitusta, mutta tuolla Bleuen listassa oli noita munkin juttuja jo aika kattavasti, niin enpä nyt listaa kaikkea uudelleen tähän.

Mä aloitan vinkeistä:

  • sellaisesta vähän paksummasta kulahtaneesta trikoopaidasta kun leikkelee nenäliinan kokoisia lappuja ja hankkii kukkien suihkutuspullon, ei kosteuspyyhkeitä enää juuri tarvitse. Toimii loistavasti myös lasten nenäliinoina. Voisi käyttää myös talouspaperin korvikkeena, mutta siihen mä en jotenkin ole päässyt. Kun pesee ne pesupussissa, ne voi lätkäistä kuivamaan patterille, eikä tarvitse edes ripustella erikseen.
  • mikrokuituliina on siivouksessa ihan ehdoton, ei tarvitse paljon myrkkyjä käyttää ja korvaa monesti imurinkin (meillä lähinnä siksi, että lapset on vähän hysteerisiä sen äänen suhteen, mutta säästyypä sähköäkin).

Sitten sädekehän kiillottamista:

  • Satu kehui tuolla, että sen ripsiväri on vuodelta 2011 – hah, sanon minä, mun ripsari on vuodelta 2005! Tosin viimeiset pari kuukautta se on kaivannut uusimista, mutta eiköhän sillä vielä kesään saakka pärjäile. Mä en siis käytä kovin paljon kosmetiikkaa. Luin luomukosmetiikan olemassaolosta vasta parisen viikkoa sitten, en sitten tiedä kumpi taas on parempi, Espoossa valmistettu ei-luomu vai jossain merten takana tehty luomu.
  • Mä käyn suihkussa kerran viikossa. Päivittäin pesen kyllä valittuja paloja käsisuihkulla, mikä on helpompaa keskeyttää, jos keittiöstä kuuluu epäilyttävä räsähdys tai huutoa, mutta säästyy siinä varmaan vettäkin.
  • Meidän lapset kylvetetään yleensä pari kertaa kuussa. Tarkistakaa tilanne aistinvaraisesti ennen kuin soitatte lastensuojeluun. Taas säästyy vettä (tosin oikeastihan tää johtuu vain mun laiskuudesta – ja vähän atooppisesta ihostakin).
  • Meillä on kohtuullisen vähän sähkölaitteita, varsinkin kun ottaa huomioon, että mies on elektroniikkainsinööri. Ilman mikroaaltouunia elettiin 10 vuotta, myös kolmen lapsen kanssa. Telkkaria ei ole, eikä sitä niin ollen tarvitse sammutellakaan. Sauna on, mutta siellä siis käydään korkeintaan pari kertaa kuussa.
  • Yli 2-vuotiaiden kotihoidontuessa on se hyvä puoli, että mä en todellakaan osta juuri mitään, mikä ei mene suusta alas, ja senkin vähän käytettynä (ruoka on vielä ostettu uutena). Viimeisten neljän kuukauden aikana mä olen ostanut itselleni kolme paria sukkiksia ja viisi paria sukkia. Niiden edeltäjät oli vuodelta 2009.

Ja syntejä:

  • Meillä syödään lihaa, enemmän kuin tarvitsisi. Monesti luomua, mutta silti. Tästä mä olen nyt tämän viikon aikana koettanut taas omassa kokkauksessani vähentää.
  • Meillä on auto käytössä. Tosin yhteiskäytössä, mutta silti. Tosin vain pari ajelua viikossa, mutta silti. Tämä on ihan puhdasta mukavuudenhalua, ei Helsingissä asuva lapsiperhekään tarvitse välttämättä autoa – se vain helpottaa elämää.
  • Me ollaan viime vuosina lennetty 2-4 kertaa vuodessa. Tosin vain Eurooppaan, mutta silti. Tätä ekosyntiä en tullut ajatelleeksi silloin kun ruvettiin miehen kanssa yksiin – ja niihin aikoihin reissattiinkin vain vuoden tai parin välein, mutta lasten kanssa on ollut ”pakko” käydä sukuloimassa. Tietenkään ei ole pakko, se on vain kivaa. Mutta jonain päivänä, parin vuoden päästä kun ne ei nuku enää päiväunia ja jaksaa kantaa reppussaan muutakin kuin unilelun, lähdetään junalla.
  • Mä ostan lapsille tosi paljon vaatetta, käytettynä, mutta silti.

En tiedä, kannattaako mun ottaa tota Kingsolveria iltalukemiseksi, vähemmästäkin menee yöunet. Mutta jos se välillä taas kertoisi kakkavaipoista ja äidin kirpparikierroksesta, eikä niin paljon siitä maailmanlopusta. Itsepetoksessa on hyvä elää.

Ja bloggaajat saa siis ottaa haasteen vastaan. Myös sellaisia kohtuullisen laiskalle ihmiselle sopivia ekovinkkejä otetaan mieluusti vastaan.

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla