Kuinka lukea enemmän – Helmet-lukuhaaste 2021

Helmet-haasteeseen sopivaa luettavaa

Ihmiset – minä mukaan luettuna – usein valittaa, että ei tule luettua niin paljon kuin oikeastaan haluaisi, kun ei vain aika riitä. Ja sitten ihmiset – tässä kohtaa lue: minä – roikkuu Facebookissa niin monta tuntia päivässä, että sitä ei kehtaa tunnustaa kenellekään, edes puolianonyymissä blogissa. Viime vuonna mä löysin kuitenkin Facebookista jotain, mikä sai mut itse asiassa lukemaan enemmän, eikä vain kavereiden päivityksiä ja kissavideoiden tekstityksiä: Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän.

Itse asiassa mä olin kuulunut ryhmään jo useamman vuoden, mutta viime vuoden tammikuussa rupesin sitten suorittamaan haastetta. Ja nimenomaan suorittamaan, tällaiselle vähän neuroottiselle excelin täyttäjälle se tarkoitti sivujen kahlaamista melkoista vauhtia, jotta sai ruksittua seuraavan kirjan listalta. Mutta tulipahan luettua, ja mikä parasta, sellaisia kirjoja, joita en muuten olisi tullut lukeneeksi (viime vuoden yllättäjiin kuului esim. Elizabeth Acevedon Runoilija X, johon en ikinä olisi omin päin koskenut, mutta joka oli todella hyvä). Ryhmän suosituksista täyttyi paitsi haasteen 50 kirjaa, myös kirjaston varauslista loppuvuodeksi ja suosikeissakin on vielä melkoisesti viime vuoden haasteeseen sopivia. Ja lukuvauhti jäi päälle. Mä olen sellainen hamsterilukija, että hyllyssä on oltava koko ajan odottamassa iso pino luettavaa, muuten iskee paniikki, eikä tule luettua mitään.

Tänä vuonna aloitin lukuhaasteen sitten yhtä innokkaasti, ja tammikuussa luin kymmenen kirjaa. Mun taktiikka on, että kaikki mitä luen, pitää sopia haasteeseen, mutta sijoittelen kirjat lopullisille kohdilleen vasta haasteen loppupuolella. Eli osa kirjoista on täsmäluettua haastetta varten, osan taas olisin lukenut muutenkin, ja katson sitten, mihin kohtaan ne sopii. Ja haastekohdat (ja ne ihanat excelit) löytää tietysti Helmet-kirjastojen sivuilta.

Vaikka mä roikun Facebookissa luvattoman paljon, niin en itse julkaise juuri mitään. Tämän listan pistin kuitenkin sinne ryhmään, koska parasta antia siellä on juuri toisten lukusuositukset ja kirja-arviot. Eli jos tämä näyttää tutulta listalta, niin olet mun Facebook-kaveri ja lukuhaasteryhmän jäsen ja tämä on noussut sun feediin. Helmikuulta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa listaa, mutta koetan saada senkin tehtyä. Mutta tässä siis tammikuussa luettua, kronologisessa järjestyksessä:

Ann Cleeves: The Moth Catcher (Yöperhoset)

Vera Stanhope -sarjaa, eli taattua laatua. Sopii hyvin esimerkiksi kohtiin 5. kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan, 7. kirjassa on kaveriporukka, 14. kirja on osa kirjasarjaa ja 31. jännityskirja tai dekkari (ja nämä Ann Cleevesin dekkarit on sellaisia kivoja, jotka ei pelota, vaan on vain mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja).

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Ei omasta mielestäni yhtä hyvä kuin Kinnusen aiemmat, tässä selitettiin asioita liikaa, eikä luotettu lukijan omaan ajatteluun ja tietämykseen. Lukemisen arvoinen kuitenkin ehdottomasti ja sopii esim. kohtiin 2. kirjan on kirjoittanut opettaja, 3. historiallinen romaani, 5. kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Selma Vilhunen tulee ohjaamaan elokuvasovituksen, ja kirja on tosi elokuvallinen, eli toimii siinä ehkä vielä paremmin), 12. kirjassa ollaan metsässä, 16. kirjassa eletään ilman sähköä, 20. kirjassa on ammatti, jota ei enää ole.

Pajtim Statovci: Bolla

Todella hyvää kaunokirjallisuutta, ja tästä taas ehkä pidin vähän enemmän kuin Statovcin edellisestä. Sopii hyvin esim. kohtiin 6. kirja kertoo rakkaudesta ja 11. kirja kertoo köyhyydestä.

Anne Tyler: Redhead by the Side of the Road 

Taattua Anne Tyleria, elämän pienten asioiden tarkastelua ja ihmisten arkea ja ihmissuhteita. Sopii esim. kohtiin 6. kirja kertoo rakkaudesta ja 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia.

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Palasin lapsuuden lempikirjaan, kun huomasin siitä tehdyn tv-sarjan (joka ei ollut yhtä hyvä kuin kirja, mutta ihan viehättävä). Sopii sen lisäksi esim. kohtaan 34. kirjassa tarkkaillaan luontoa ja 46. kirjassa syödään herkkuja.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Lukuhaasteryhmästä poimittu ehdotus kohtaan 18. kirja kertoo sateenkaariperheestä (naispari ja yhteinen lapsi). Romaani kertoo paljon muustakin, nimi viittaa malariaan ja kirjasta suuri osa sijoittuu Thaimaahan malariaklinikalle. Suosittelen, muutenkin kuin haastekohdan täyttämiseksi. Sopii myös esim. kohtiin 12. kirjassa ollaan metsässä (tässä tapauksessa trooppisessa sademetsässä) ja 19. kirjassa leikitään.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito

Täältä poimittu ehdotus kohtaan 25. kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa. Nuorten fantasiaromaani, joka ei sytyttänyt, maailma ja juoni tuntui väkisin väännetyltä eikä vetänyt mukaansa ollenkaan samalla tavalla kuin esim. Maria Turtschaninoffin Maresi (joka tästä tuli asetelmiltaan mieleen niin paljon, että ei tuntunut ihan hyvien tapojen mukaiselta).

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10 (Nainen hytissä 10)

Ilmeisestä syystä valittu: sopii kohtaan 10. kirjan nimessä on numero. Hyvä dekkari (vai trilleri?) muutenkin, eikä liian pelottava. Näin korona-aikana tuntui sopivan myös kohtaan 20. kirjassa on ammatti, jota ei enää ole (päähenkilö on matkailuun erikoistunut toimittaja).

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Olin varannut tämän muutenkin, mutta sopii hyvin kohtaan 32. kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa olematta lainkaan kissakirja (päähenkilö lukee ja tutkii Edith Södergrania, joka kansikuvassakin esiintyy, kissa sylissä). Autofiktiobuumia, ja näin keski-ikäisenä parikymppisen minäkertojan seuraaminen tuntui suorastaan antropologiselta elämykseltä, niin paljon on ehtinyt itse ja maailma muuttua. Hyvää pohdintaa kyllä, tämä kirja olisi ansainnut tulla luetuksi vähän hitaammin ja ajatuksella.

Karen Joy Fowler: We Are All Completely Beside Ourselves (Olimme ihan suunniltamme)

Taas ryhmästä poimittu suositus, kohtaan 40. kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Niin kerrotaankin, ja ajatuksia ja tunteita herättävästi, mutta myös muusta, perheistä ja vanhempien ja lasten ja sisarusten suhteista mm. Ennen kaikkea todella taitavasti rakennettu ja kirjoitettu romaani, joka oli varsinainen ”page turner”. 

Totesin muuten, että käytännössä kaikki romaanit sopivat kohtaan 29. kirjan henkilön elämä muuttuu ja suuri osa kohtaan 37. kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Oletteko osallistuneet Helmet-haasteeseen? Tai johonkin muuhun lukuhaasteeseen? Ja itse asiassa mä kaipaisin suositusta esimerkiksi kohtaan kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, olisiko vinkkejä? Luulin, että se olisi helppo, mutta ei ole vielä tullut vastaan.

Voit tykätä Leluteekistä myös Facebookissa, jos vaikka tulisi lisää postauksia.

Mitä ekaluokkalainen lukee

 

mitä ekaluokkalainen lukee: peppi, keittokirja ja koiratytötOtsikko on google-haun innoittama, blogiin oli ilmeisesti joku osunut etsiessään lukuvinkkejä ekaluokkalaiselle. Kuva taas on eilisen kirjastokäynnin satoa: kirjanvaihtohyllystä esikoinen bongasi Merja ja Marvi Jalon Koiratytöt -sarjaa, kesäjuhlia esittelevästä teemahyllystä lasten leipomuskirjan ja lastenosaston puolelta sitten Astrid Lindgrenin Peppi-kirjat.

Tämä on oikeastaan aika kattava otos siitä, mitä esikoinen lukee: klassikkoja, joita löytyy omasta hyllystäkin (talvella lapsi kahlasi jopa läpi Nalle Puhin, joka on mun äidin peruja, vanha käännös ja pienellä printillä), uudempia kirjoja, joita mä en tunnekaan, ja myös tietokirjoja. Toki munkin hyllystä löytyi Jalon sisaruksia, mutta niitä hevoskirjoja. Tosin Merja Jaloa mulla ei taida olla kuin yksi, kun ne oli sellaisia ”sitten naapuritallin hurja tappajaori hyväksyi minut ohjastajakseen ja voitimme Pohjoismaiden ravimestaruuden talllin komeimman pojan hurratessa katsomossa”.  Täysin epäuskottavaa: ensinnäkin, kenellä muka on ravitalli naapurissa, ei meillä Itä-Pasilassa ainakaan, ja toisekseen, millä tallilla muka käy poikia monikossa, niin että joku niistä voisi olla se komein. Koiratytöt vaikuttaa selailun (ja kannen värin) perusteella koiraversiolta tästä teemasta, ja esikoisen mielestä niitä oli vaikea ymmärtää, joten jäävät ehkä vielä odottamaan.

20140618-202822-73702556.jpgKirjaston teemahyllystä lapsi halusi ehdottomasti lainata myös Suomen rantakasvion ja suostui sitten ottamaan myös tuon musta vähän helpommin lähestyttävältä vaikuttavan Luonnontutkija -kirjan. Koulun kirjastosta sillä on ollut kyllä talven mittaan lainassa useampiakin kasvi- ja luontokirjoja, ja nehän on itse asiassa ihan kivaa luettavaa, koska tekstipätkät kuvien välissä on aika lyhyitä ja tutuista kasveista ja eläimistä on mielenkiintoistakin lukea. Ja kukapa ei tykkäisi kuolata keittokirjojen äärellä? Nämä ohjeet näyttävät myös oikeasti niin helpoilta, että voitaisiin testatakin.

Tämän vuoden suosikkeja uudemmista isojen lasten kirjoista on olleet Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja Timo Parvelan Ella-kirjat. Ne oli ihan täysosuma vielä hitaasti lukevalle ekaluokkalaiselle, sillä sarja alkaa tosi helppolukuisista kirjoista, joissa tekstikin on erityisen isoa ja kirjat lyhyempiä, joten jo viikossa lapsi sai luettua koko kirjan ihan itse läpi, ja se taas tietysti kannusti lukemaan seuraavankin. Tarinat ovat myös ilmeisen hauskoja, koska mullekin on haluttu jakaa niistä parhaita paloja. Muutaman kirjan jälkeen fontti sitten vähän pienenee ja jutut pitenevät, mutta siinä vaiheessa niidenkin lukeminen jo sujui.

Muistatteko muuten itse sitä aikaa, kun vasta opettelitte lukemaan? Mä muistan itse erittäin selvästi sen hetken, kun viisivuotiaana yhtäkkiä tajusin, mitä Rauman aseman seinällä luki (”alennuskortit ovat voimassa ke to pe la su ma ti” – isoäidiltä piti kyllä kysyä, mikä se ketopelasumati on, eikä se millään meinannut uskoa, että niin siellä seinällä luki). Ja muistan, että varmaan joskus sen jälkeen luin tosi pitkän pätkän Maija Poppasta, siinä meni aikaa ja se oli vähän väsyttävää, ja olin vähän harmissani, kun huomasin edenneeni kirjassa kaksi sivua. Mutta muuten mä en oikeastaan sitä harjoitteluvaihetta muista, sitten mä olinkin jo tokaluokkalainen, kesälomamatkalle pakattiin kolmetoista kirjaa ja luin ne kaikki kahden kuukauden aikana vähintään kaksi kertaa, Trappin perheen viisi kertaa, koska se oli paras ja paksuin.

Onko teillä hyviä suosituksia ekaluokkalaiselle sopivista kirjoista?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Toivepostaus: ”Kuinka kasvattaa bébé?” – näkökulma meidän ranskalais-suomalaisesta perheestä

kuinka kasvattaa bebePamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé?” -kirja oli tosi hyvää luettavaa, pitkälle ajateltua ja hyvin ja hauskasti kirjoitettua. Joten kiitos lukijalleni Vellamolle, joka kysyi mielipidettäni siitä ja näin vihdoin patisti lukemaan kirjan. Tätä kirjaa on varmasti mielenkiintoista lukea vaikka ei omia lapsia olisikaan; tai tapaisi ranskalaisia lähinnä mäkkärin pahvirasiassa. Mutta kun itse olen viimeiset seitsemän ja puoli vuotta koettanut kasvattaa näitä omia ranskalaislapsiani, niin mä luin kirjaa ihan erityisellä mielenkiinnolla, ja nyökyttelin kyllä pitkin matkaa: just, juuri näin, no niinpä. Ja tuli myös muutama sellainen ahaa-oivallus, kun omat kokemukset asettui osaksi sitä isompaa kulttuurista viitekehystä.

Mä luin kirjasta brittipainoksen ”French Children Don’t Throw Food – Parenting Secrets from Paris” kun se sattui kirjaston hyllyssä olemaan (suomennos on siis tehty suoraan alkuperäisestä ”Bringing up Bébé” -nimestä), mutta ajattelin jättää ruokakulttuurin käsittelyn ihan omaan postaukseensa – tosin saa nähdä, voiko ranskalaisesta kulttuurista puhua puhumatta ruoasta, mutta yritetään.

Miten niin ”ranskalaista kasvatusta”?

Ensiksi huomio siitä, miten ylipäätään voi puhua ”ranskalaisesta lastenkasvatuksesta”, niin kuin se olisi jokin yksittäinen oppi. Ei se tietenkään olekaan, mutta niin kuin Druckermankin kirjassa selittää, Ranskassa tosiaan on hyvin vahvasti havaittavissa vallitseva kasvatustyyli ja -ideologia, joka on ranskalaisille itselleen itsestäänselvyys. Itse veikkaisin, että sen taustalla on pitkälti koululaitos: ensinnäkin siihen kuuluva ihmiskuva (joka juontaa Rousseaun ajatteluun ja psykoanalyysiin) on ranskalaisen koululaitoksen perustana ja sitä myös opetetaan lukion filosofiassa, eli lähes puolet kansakunnasta on sisäistänyt paitsi omana kokemuksena koulukasvatuksesta, myös ihan osana opetussuunnitelmaa.

Pienten lasten kasvatukseen vaikuttaa myös se, että 3-vuotiaasta eteenpäin ranskalaislapset ovat ”koulussa”, ja ranskalaisten koulujen opetussuunnitelmat tehdään pitkälti kansallisella tasolla, eikä eroja koulujen välillä juurikaan ole edes maan eri osissa. Toki Ranskasta löytyy Montessori- ja Steiner-kouluja ja vanhempia, jotka ajattelevat ja toimivat toisin kuin ”virallinen” kasvatusideologia, mutta kasvatuksen suhteen ei kuitenkaan ole sitä samaa tilannetta kuin Amerikassa (ja Suomessa), että jokaisen vanhemman on itse mietittävä omat linjauksensa ja poimittava ideansa sieltä ja täältä. Mun mielestä edes suomalainen neuvolajärjestelmä ei enää tuota sellaista yhtenäiskulttuuria kasvatuksen suhteen.

Kirja antaa ehkä hieman siloitellun kuvan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, Druckerman toteaa itsekin, että hänen otoksensa ranskalaisia on kuitenkin melko rajattu: pariisilaista hyvinkoulutettua ylempää keskiluokkaa. Kirjassa puhutaan ruumiillisesta kurituksesta vain ohimennen, vaikka mun kokemukseni mukaan se on Ranskassa edelleen elävä käytäntö. Ruumiillista kuritusta ei ole kielletty laissa, ja nettikeskusteluissa sille löytyy aina runsaasti kiivaita kannattajia. Ei siis ihmisiä, jotka hakkaisivat lapsiaan, vaan vanhempia joiden mielestä heillä pitää olla oikeus antaa lapselleen ”fessé”, läimäys pepulle, jos lapsi ei usko puhetta.

Jo se, että läimäykselle on oma sanansa, kertoo musta paljon. Näitä läimäyksiä pääsee kyllä myös todistamaan Ranskassa kadulla ja puistoissa kulkiessa. Koko meidän ikäluokka on kasvatettu läimäyksillä (tai nipistyksillä tai luunapeilla tai tukistuksilla), mutta sitä mä en osaa sanoa, onko ne edelleen vallitseva käytäntö vai vähitellen väistymässä. Kiivaita vastustajia kyllä löytyy, mutta mulla on fiilis, että suurin osa ranskalaisvanhemmista ei ota asiaan ihmeemmin kantaa, koska pitää edelleen niin normaalina sitä, että muutaman kerran lapsen elämän aikana sitä joutuu läimäyttämään.

Lapset ovat ihmisiä

Kirjassa esitetään musta kuitenkin pienten huomioiden ja esimerkkien kautta tosi hyvin ranskalaisen lastenkasvatuksen kantava ajatus: lapset ovat ihmisiä. Hah, tuhahtaa närkästynyt lukija, totta kai myös amerikkalaisten (tai meidän suomalaisten) mielestä lapset ovat ihmisiä. Mutta ei, eivät ole, meidän mielestähän lapset ovat lapsia, ja siksi lapsia kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia. Ranskalaisten mielestä taas lapset ovat samalla tavalla rationaalisia olentoja kuin aikuiset ihmiset, pienikokoisempia vain ja joissain taidoissaan vielä vajavaisia.

kuinka kasvattaa bébé -kirjassa kokataan

Kirjassa puhutaan paljon lasten kanssa kokkaamisesta, ja kyllä, myös meillä mies kokkaa paljon lasten kanssa.

Tää ero tulee meillä kotona esiin edelleen vähintään viikottain. Esimerkiksi kun mies odottaa lapsilta jotain, vaikka että ne varoo kokatessa kuumaa kattilaa kun siitä on sanottu, ja mä rynnistän paikalle tiuskahtamaan: ”Se on 3-vuotias, ei se ymmärrä!” Ranskassa ”sehän on vasta 3-vuotias”, ei ole mikään argumentti.

Tämä ajatustapa heijastuu ihan kaikkeen lasten kasvatuksessa. Kun tuore äiti valittaa keskustelupalstalla, että vauva nukkuu huonosti ja kohta äitiysloma loppuu, niin ensimmäinen neuvo on aina, että selitä tilanne vauvalle, kyllä se ymmärtää. Kerro sille, että äiti lähtee kohta töihin, ja äidin pitää saada nukkua, äiti hoitaa sitten taas päivällä. Toinen puoli asiaa on se, että lapset otetaan huomioon ihmisinä. Lapsia tervehditään joka paikassa ja aikuiset keskustelee niiden kanssa. Meidän lapset on usein vieraiden seurassa vähän ujoja, eikä myöskään ole tottuneet siihen, että leipomossa kysellään nimenomaan heidän kuulumisiaan, ja niinpä ne Ranskassa vaikuttaa varsinaisilta metsäläisiltä.

Ranskalaisessa kasvatuksessa arvostetaan lapsen omatoimisuutta ja itsenäisyyttä ”autonomie”. Kasvatuksen tarkoituksena on auttaa lasta oppimaan pärjäämään itsekseen. ”Très autonome” on todistukseen kirjoitettuna suuri kehu (ja kyllä, 3-vuotiaat saavat koulusta kirjalliset todistukset, jossa taitoja opetussuunnitelman eri osa-alueilla on arvioitu muutaman sivun verran). Itsenäisyys kuitenkin käsitetään Ranskassa eri tavalla kuin Suomessa. Druckerman kertoo kirjasta omista huolistaan, kun 5-vuotiaiden luokka on lähdössä leirikouluun ilman vanhempia, mikä on Ranskassa ihan normaalia. Toisaalta Ranskassa on myös ihan normaalia, että 16-vuotiaan lukiolaisen pitää pyytää lupaa vanhemmilta mennäkseen sunnuntai-iltapäivänä kaverin kanssa elokuviin. Ei siis pelkästään kertoa, että ajattelin mennä, vaan pyytää lupa (jonka voi saada, jos läksyt on tehty).

Parisuhde ja aikuisten oma aika

Mä olen ensimmäisen vauvakuumeen ajoilta, eli nyt kahdeksan vuotta, kuulunut kymmenen samaan aikaan esikoista kuumeilleen ranskalaisäidin keskusteluryhmään. Ovulaatioiden, harjoitussupistusten, tiheän imun kausien, turvaistuinten ja koulumatkojen lisäksi siellä on vatvottu aika paljon parisuhteita. Näissä keskusteluissa mä tunnen usein olevani aika eri planeetalta.

Yksi perheeseen liittyvä asia, jota mä en ole lakannut ihmettelemästä on kotitöiden jako. Näiden mun kavereiden miehet vie ja hakee kyllä lapsia ja jotkut saattaa laittaa ruokaa, mutta esim. pyykit ja siivous ja yleinen vastuu kodista ja lapsista on kyllä äideillä. Druckermann toteaa tästä, että naiset ei valita kotitöiden jaosta (tai siitä että niitä ei ole jaettu), koska oletus on edelleen, että töissä käynnistä huolimatta naiset tekee lähes tulkoon kaikki kotityöt – jos mies tekee jotain (niin kuin nykyään usein tekee), niin se on kiva bonus. Tämä tuntuu pitävän paikkansa mun keskusteluryhmässä, ja tämä on myös asia joka hiertää meillä kotona: mä urputan kun mies ei mun mielestä tee omaa osaansa, ja se taas ei ymmärrä, miksi mä en arvosta hänen panostaan.

Toinen asia, joka on Ranskassa hyvin eri lailla kuin Suomessa, liittyy naisen erilaisiin rooleihin. Näistä mun kymmenestä kaveriäidistä seitsemän palasi esikoisen synnyttyä kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, suurin osa siksi, että halusi (yksi jäi kuudeksi kuukaudeksi ja kaksi oli työttömänä). Yksi äideistä teki nelipäiväistä viikkoa ensimmäiset vuodet, mutta käytti kerran kuussa sen viidennen päivän itseensä, kävi shoppaamassa, jumpassa tai kavereiden kanssa lounaalla lapsen ollessa päiväkodissa. Työ ja työminä on tosi tärkeä osa elämää, myös lasten ollessa ihan pieniä. Suomessa pitkät vanhempainvapaat tekee sen, että paljon useammin se työminä laitetaan hyllylle vuosikausiksi. Mä en haluaisi lyhyempiä vapaita Suomeen (ja Ranskassakin kaikki aina ihailee täkäläisiä pitkiä vapaita), mutta ei kai sen tarvitsisi olla joko tai.

Ranskassa lapset annetaan myös usein isovanhempien hoitoon viikonlopuiksi ja viikoksikin jo vauvaiässä, jotta vanhemmat saavat kahdenkeskistä aikaa. Samoin lasten aikaisia nukkumaanmenoaikoja pidetään tärkeänä vanhempien parisuhteelle. Druckermanin kirjassakin lainataan Ranskassa suositun televisio-ohjelman otsikkoa ”On n’est pas que de parents”, olemme muutakin kuin vanhempia. Se tuntuu tosiaan olevan ranskalaisäitien tärkein ohjenuora.

Olisiko musta ranskalaiseksi äidiksi?

Druckerman vaikuttaa vilpittömästi ihailevan ranskalaista lastenkasvatusta. Tosin olisi varmaan vaikeaa olla se amerikkalainen, joka haukkui ranskalaiset kasvatusopit maan rakoon ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä Pariisissa. Mun on helpompi huudella täältä Pohjolasta – sitä paitsi pohjoismaisella lastenkasvatuksella on Ranskassa huomattavasti parempi maine kuin amerikkalaisella. Mutta kyllä meilläkin voisi olla ranskalaisilta opittavaa. Vähintäänkin miettimisen aihetta tarjoaa mun mielestä kirjan ydinsanoma: lapset ovat ihmisiä, ja me äidit olemme muutakin kuin vanhempia.

Oletteko lukeneet kirjan? Mitä mieltä olitte?

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa (tai Twitterissa tai Instagramissa, kuinka vaan).

 

Kirjoista joita luen

americanahMies aina välillä kysyy epäuskoisena, kuinka monta kirjaa mä oikein luen viikossa. Se on koodikieltä, joka tarkoittaa, että miksi viikon puhtaat pyykit on edelleen kylpyhuoneessa yhtenä kasana eikä meidän kaapeissa.* Oikeasti mä en kyllä edes lue niin kamalan paljon, netissä roikkuminen on vähentänyt sitä melkoisesti. Mutta luen mä blogien ja Facebook-päivitysten lisäksi edelleeen romaanejakin. (Tietääkö joku muuten, onko ensimmäinen Facebook-päivityksistä koostuva kirja ilmestynyt? Mä odotan mielenkiinnolla.)

Blogin pitämisen aloitettuani mä olen välillä miettinyt, pitäisikö aloittaa myös kirjablogi. Lukukokemusten jakaminen on aina antoisaa. Mulle käy myös niin, että mä helposti luen kirjat vähän ahmimalla ja unohdan niistä suurimman osan saman tien, jos en merkkaa niitä johonkin.

Tässä kolmenkymmenen vuoden aikana mä olen kokeillut muutamaa tapaa kirjata muistiin lukemiani kirjoja. Koulusta saatiin joskus sellainen kirjatornimoniste, johon oli tarkoitus kerätä sata lukemaansa kirjaa. Jaksoinkohan mä kirjata kymmenen. Päiväkirjoihin mä olen usein kirjoittanut, mitä olen sillä hetkellä lukemassa, mutta en jaksa itselleni kirjoittaa niistä mitään kovin pitkiä avautumisia.

Bookcrossingista mä innostuin tosi paljon joskus kymmenen vuotta sitten, ja paitsi piilottelin kirjoja, myös kirjoitin profiiliini arvostelun kaikesta lukemastani. Sitten sekin jäi. Nyt keksin, että Instagramissa voi pitää myös kirjat muistissa. #kirjapäiväkirjat2014 -hashtagilla löytyy siis mun (ja muutaman muunkin) tänä vuonna lukemia kirjoja. On kiva katsoa, millaiset tyypit on lukeneet saman kirjan, ja mitä ne siitä on kirjoittaneet, vaikka se olisikin vain pari sanaa (tosin mun pitäisi varmaan kirjoittaa kommentit kirjan kielellä, jotta niistä olisi enemmän iloa muille).

Ongelma tietysti on siinä, että kirjan tiivistäminen pariin sanaan johtaa siihen, että aika paljon jää sanomatta. Nytkin huomasin vasta postattuani Chimamanda Ngozi Adichien Americanah – romaanin kuvan, että en sanonut sanaakaan siitä, että kirja kertoo paljon myös siirtolaisuudesta, ja että yksi sen teemoista on sattuman merkitys elämässä. Sen lisäksi, että kirjassa pohditaan rotua ja rasismia Amerikassa, ja siinä on herkullisia yksityiskohtia afrotukan hoidosta ja nigerialaisten uusrikkaiden elämästä – ja päähenkilö on vielä bloggaaja. No, mutta nythän se tuli sanottua.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

*Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että mieshän siis hoitaa valtaosan ruoanlaitosta, eikä mun sen suhteen tarvitse ihmetellä, kuinka monta shakkipeliä se oikein pelaa viikossa.

Mitä meillä on luettu tällä viikolla

Ensin yski yksi lapsi. Sitten kaksi. Sitten kolme. Sitten mullakin nousi lämpö. Nyt viidentenä päivänä yskä on taittumaan päin, ja kun meluhaitat on vähäisempiä, niin mä rupean kallistumaan sille kannalle, että on kätevää, kun lapset sairastaa yhtä aikaa. Kaksosten ollessa vielä vauvoja yksi neljän lapsen äiti kertoi, miten näppärästi heillä meni vesirokko, kun kaikki saivat sen kerralla, mikä kuulosti musta aivan painajaismaiselta. Mutta rupean siis ehkä olemaan samaa mieltä – ja vesirokko meillä on jo sairastettu, joten siitä mun ei tarvitse mudostaa mielipidettä.

Lapsena sairastamisessa oli parasta se, kun sai kuunnella ääneen lukemista tuntikausia. Mä olen siinä laiskempi, mutta  tällä viikolla olen kuitenkin luekenut lapsille, vähän enemmänkin kuin sen 15 minuuttia päivässä. Ehdin juuri aloittaa instagramiin #kirjapäiväkirjat2014, mutta totesin, että nää ei ehkä kuitenkaan kuulu sinne. Mutta tässä siis pieni otos siitä, mitä meillä on tällä viikolla luettu, jos näistä vaikka saisi vinkkiä siitä, minkä tyyppisiä kirjoja 7-vuotiaalle ja 3,5-vuotiaille voi lukea. Esikoinen otti kuvat ja kysyin myös mielipidettä tästä isompien kirjasta.

evoluutio

Jani Kaaro ja Väinö Heinonen: Evoluutio.

– Mistä kirja kertoo?

– Miten asiat on tulleet. Ja se poika matkusti maailman ympäri.

– Mikä kirjassa on parasta?

– Siinä kerrotaan oikeista jutuista ja se on kiintoisa.

Yhdyn mielipiteeseen, kirja on todella mielenkiintoinen ja varsin yleissivistävä tällaiselle ei-luonnontieteilijälle. Ja mukavaa ääneenluettavaa ekaluokkalaiselle (tätä on siis luettu iltalukemiseksi tai pienempien päiväunien aikaan). Me ollaan viime aikoina luettu myös Konrad Lorenzin ”Eläimet kertovat”, joten luonnontiede on ollut kantava teema. Itsekseen lapsi lukee Timo Parvelan Ella-kirjoja, jotka ovat juuri sopivia tällä hetkellä; ihan oikeita kirjoja joissa on hauska tarina, mutta tarpeeksi isolla tekstillä ja sen verran lyhyitä, että koko kirjan jaksaa lukea parissa päivässä.

le chateau fort

Le Château fort

Esikoinen sai tämän joululahjaksi, mutta se kiinnostaa vähintään yhtä paljon noita kolmevuotiaita. Kirjassa seurataan linnan historiaa kelttiläisestä kylästä ritariaikaan ja taas raunioksi, jossa nykypäivän turistit ottaa valokuvia. Jokaisella aukeamalla on linna yhtenä aikakautena, ja kuvat on täynnä yksityiskohtia sen ajan elämästä. Mä yleensä luen lapsille vain suomeksi, ja ranskankielisiä kirjoja siis ”simultaanitulkkaan” lukiessani, mutta tässä on niin paljon teknistä sanastoa, että se menisi tosi raskaaksi, joten tätä mä olen lukenut ranskaksi. Mutta tietokirjat toimii meillä siis hyvin kaikkien yhteisenä luettavana.

this is new yorkM.Sasek: This is New York

Tämäkin on oikeastaan esikoisen kirja, jonka se sai mun veljeltä ja kälyltä niiden asuessa New Yorkissa (ja ei, me ei päästy kyläilemään). Tätäkin siis simultaanitulkataan, ja lisäksi sovitetaan 50-luvusta nykyaikaan, mutta kuvat on ihania joka tapauksessa.

pikku toukka paksulainenEric Carle: Pikku toukka paksulainen

Pikku toukka paksulainen on klassikko, ja vähän pienempien kirja, mutta lapset rakastaa sitä yhä, joten sitä luetaan säännöllisesti. Sitä paitsi se sopii hyvin kevääseen, kun puhutaan hyönteisistä ja uudesta elämästä.

kaniini etsii kevättäLorna Hussey: Kaniini etsii kevättä

Tämäkin sopii tietysti kevääseen. Esikoinen sai tämän kerran tuliaisina yhdeltä ystäväperheeltä, ja se on ollut tosi tykätty ja toimiva. Sivut on pahvia, ja niissä on kohopainatukset, ja lapset tykkää hipeltää niitä. Tarina on yksinkertainen ja sopivan mittainen yhdeltä istumalta luettavaksi, ja kuvien eläimet ja yksityiskohdat on kivoja.

arvaa kuinka paljon sinua rakastanSam McBratney: Arvaa mikä on maailman paras paikka

Kun mä kuulin ensimmäisen kerran näistä ”arvaa kuinka paljon sinua rakastan” -kirjoista, ajatus tuntui musta vähän liian ällömakealta. Mutta… Mä oikeasti tykkään tästä kuvituksesta tosi paljon, musta on hauskaa, miten noi jänikset on samaan aikaan tosi aidon jäniksen näköisiä, mutta välillä liikkuu ihmismäisesti, ja pidän kirjojen englantilaisista maisemista. Ja itse asiassa mä pidän näistä tarinoistakin. Tosin on vähän kiusallista, kun mä en meinaa saada viimeistä sivua luettua, kun ääni pettää mun nieleskellessä kyyneliä. Tämä ”maailman paras paikka” oli siitä hyvä, että tarina ei ole vuodenaikasidonnainen niin kuin niissä ensimmäisissä, ja tämä on myös vähän pidempi. Tietysti ”Arvaa kuinka paljon sinua rakastan kun on kevät” olisi nyt omiaan, mutta vielä helpompi on arvata, että sitä on tällä hetkellä kirjastosta aika mahdoton löytää. Nuorimmaiset tykkää tosi paljon myös niistä piirretyistä, mitä tällä hetkellä pyörii Areenassa, tunnuslaulu on Felixin lemppari.

Tatun ja patun kummat keksinnöt kautta aikojenAino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen

Tatu ja Patu on meillä edelleen suursuosikkeja, mutta onneksi valikoimaan on saatu vähän vaihtelua. Felix sai tämän nimipäivälahjaksi kuukausi sitten (tänään on itse asiassa Mathilden nimipäivä, mutta kun kaikki on vielä kipeinä, niin juhlallisuudet on päätetty siirtää ensi viikkoon), ja sitä on luettu aika ahkerasti. Monet keksinnöistä on aikuisestakin hauskoja, ongelma on sitten vähän se (niin kuin muissakin Tatu ja Patu -kirjoissa), että lapsille joutuu aika monessa kohdassa selittämään, mikä on vain Tatun ja Patun hassuttelua ja mikä on ihan oikeasti. Meidän lasten suosikki on egyptiläinen aamutoimiautomaatti.

les engins de chantierLes engins de chantier

Kun mun pikkuveljeni oli kauhakuormaajaiässä, kirjastossa vain pyöriteltiin päätä, kun äiti kävi kysymässä, mistä löytyisi niitä käsittelevä kirja. Nykyäänhän suomeksikin on ihan kiitettävästi työkonekirjoja tarjolla, mutta meille niitä on siunaantunut aika monta myös ranskaksi. Tätäkään mä en jaksa kääntää, eli luen ranskaksi.

richard scarryRichard Scarry: Höyrlaivan arvoitus

Syksyllä lapset oli aivan hulluina Touhulan arvoituksiin, joita ne katsoi Areenasta. Erityisesti Felix rakasti sitä, ja niinpä kun mä etsin joululahjakirjoja, niin totesin, että kyllä se on tämä. Valinta oli sikäli hyvä, että Felix tykkää myös kirjasta tosi paljon, mutta itse mä en siitä kauheasti tykkää. Scarryn isot kuvasanakirjathan on ihania (tai ainakin kaikista lapsista on, mäkin rakastin niitä lapsena), mutta tässä tarina on vähintäänkin kömpelö, kuvien laatu on vähän suttuinen ja Kissalan Hessukin on käännetty Sam Kissalaksi, niin että lukiessa täytyy olla tarkkana, jotta sanoo sen oikein. No, tätä voi katsella itsekseenkin, ja kyllä mä aina silloin tällöin sen jaksan lukeakin.

maikki ja kellarin kummituksetSalla Savolainen: Maikki ja kellarin kummitukset

Nappasin tämän joltain alennuskirjapöydältä, ja hyvä että nappasin: ihan mainio kirja. Mä tykkään Salla Savolaisen kuvituksista kovasti, ja tässä on siis tarinakin Savolaisen käsialaa. Lapset tykkää tästä myös kovasti, ensimmäisillä kerroilla pienemmät luuli pelkäävänsä niitä kellarin kummituksia, mutta ne ei oikeasti ole yhtään pelottavia, ja koko kummitusjuttu on lopulta tosi hassu – ekaluokkalainenkin nauraa edelleen joka kerta kirjaa luettaessa.

hirveää parkaisi hirviöKatri Kirkkopelto ja Suna Vuori: Hirveää, parkaisi hirviö

Tämä sen sijaan osoittautui liian hirveäksi meidän pienille. Kuvat on ihania, ja oikeasti kirjassa ei ole mitään pelottavaa, vaan filosofista pohdintaa olemassaolosta ja kuolemasta ja todella lämmin tunnelma, mutta Felix ei kestänyt hirviöiden kynsiä ja sarvia. Mä taidan koettaa, jos saisin lukea tämän esikoiselle, ja ehkä lainataan sitten muutaman vuoden kuluttua uudestaan.

Jaha, johan näitä tässä olikin (ja lapset on katsoneet jo tunnin videoita, eli aika pistää kone kiinni ja käydä hetkeksi sohvaan lukemaan ennen illallista). Ja melkoinen yhteensattuma, mutta juuri kun olin tätä julkaisemassa, huomasin Sinisen keskitien Bleuen pistäneen liikkeelle haasteen Blogien lastenkirjaviikosta. Eli parin viikon päästä palataan taas kirjojen pariin!

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Suomalaisia satuja satupäivän kunniaksi

rudolf koivu suomalaisia satuja Bleue haastoi lukemaan satuja tänään vietettävän satupäivän kunniaksi. Teki vähän tiukkaa ehtiä mukaan varsinaiseen päivään (kyllä, satuja voi lukea myös muina päivinä, mutta kun nyt kerran oli haaste), koska hain lapset vähän myöhemmin, kaksi kolmesta esitti eriasteista itkua ja huutoa kotimatkalla ja ennen illallista oli juuri ja juuri aikaa katsoa osa Pikkukakkosesta. Illallisen jälkeen taas poika ilmoitti haluavansa pelata shakkia – erittäin ovela veto, koska mihin tahansa muuhun ”pikkukoneella” pelattavaan peliin olisi tullut jyrkkä ei, mutta nythän mies veti puolen tunnin shakkikerhon jossa vetäjä oli vähintään yhtä innoissaan kuin osallistujat.

shakkikerhoSiinä vaiheessa kun päästiin lukemaan iltasatua, ongelma oli se, että meillä ei ole kuin muutama satukirja, eikä mulla ole tähän mennessä tullut mieleenkään lukea niitä 3-vuotiaille. Mutta nyt nappasin esikoisen hyllystä omasta lapsuudestani peräisin olevan ”Suomalaisia satuja” (näyttää olevan Sanoman julkaisu vuodelta 1975), johon on kerätty 1920-1940 -luvun joululehdissä julkaistuja Rudolf Koivun ja Raul Roineen satuja joihin ihanan kuvituksen on tehnyt tietysti Rudolf Koivu. Mä muistan, että lapsena tykkäsin noista kuvista ihan älyttömästi, varsinkin sellaisista joissa oli itämaisia prinsessoja, mutta itse saduista mulla ei juuri ole mielikuvaa.

rudolf koivuNyt mä valitsin ihan vain nimen perusteella Rudolf Koivun ”Sisar ja veli”, kun nyt istuin siinä lepakkotuolissa kaksoset sylissäni (kauankohan ne vielä mahtuu yhtä aikaa syliin?) Lukeminen sujui yllättävän hyvin, satu oli aika lyhyt ja joka sivulla voitiin katsoa kuvaa, ja vaikka välillä pitikin selittää, miksi kala oli kuolemaisillaan siinä rannalla ja miksi se nyt vedessä ui ihan hyvin ja missä veljen ja sisaren isä ja äiti on (kuollut? miksi on isä ja äiti kuollut? miten voi kuolla?), niin päästiin kuitenkin kunnialla loppuun saakka ja lapset olisi halunneet samaan syssyyn lukea vielä seuraavankin. Jätettiin se kuitenkin huomiselle. Satupäivä siis silloinkin, kiitos Bleue taas lukuvinkistä, näin epäsuorastakin!

Luetteko te satuja? Me ei siis tosiaankaan usein lueta, mutta nyt huomasin taas, että se on aika kivaa vaihtelua noihin arkisia asioita käsitteleviin lastenkirjoihin.

p.s. Bleuen puolella uhosin kertovani itse keksimäni sadun, mutta sen vuoro saa olla sitten, kun on taas mun vuoro laittaa esikoinen nukkumaan, pienemmät ei jaksa kuunnella ilman kuvitusta – paitsi autossa, Albanian maanteillä mun sadut oli kova sana, koska niistä ei tullut paha olo niin kuin ”pikkukoneen” räpläämisestä.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Miksi meillä luetaan niin vähän?

Lue lapselle 15 minuuttia päivässä, niin siitä tulee nobelisti tai ainakin se oppii puhumaan ja saa peruskoulun päättötodistuksen. Näinhän sitä luvataan, ja kaikkihan me halutaan lapsistamme fiksuja ja elämässä pärjääviä. Kaksikielisille lapsille on erityisen tärkeää lukea kirjoja molemmilla kielillä, jotta sanavarasto kehittyy tasapainoisesti ja kielen eri vivahteet tulevat tutuiksi. Mä rakastan lukemista ja olen todennäköisesti käyttänyt elämästäni nukkumsen jälkeen suurimman osan lukemiseen. Meillä on kuvakirjoja kahdella kielellä noin kolme hyllymetriä ja kirjastossa käydään säännöllisesti. Mutta silti mä en lue lapsilleni edes sitä 15 minuuttia päivässä.

Miten tää näin meni? Sinisen keskitien Bleue haastoi kertomaan lukutottumuksista (blogista löytyy myös paljon kivoja kirjavinkkejä ja pohdintaa ihan muista aiheista). Esikoiselle mä luin aikoinaan, nelikuisena se rupesi tykkäämään lukemisesta ja ”Rymyretki” -kirja on meillä molemmilla selkäytimessä. Eli mä taidan taas syyttää kaksosia. Niille ei vauvana tullut juuri luettua (siinä oli sitä muuta puuhaa) ja pikkutaaperoina ne olisi kyllä tykänneet lukemisesta – mutta vain jos ne sai istua sylissä yksin ja kääntää sivuja ihan itse. Kahden kanssa lukuhetkistä tuli hirveää huutoa ja tappelua. Lukeminen rupesi sujumaan vasta 2-vuotiaasta, kun iltaimetykset jätettiin pois ja tilalle otettiin kirjan lukeminen sängyssä. Mies lukee niille pitkiäkin pätkiä, mutta mä olen illalla yleensä niin finaalissa, että haluan vain poistua huoneesta mahdollisimman nopeasti. Ja päiväsaikaan tuntuu, että kotona ollessa mulla on aina jotain muuta tekemistä, ja kun ne nyt usein leikkii yhdessä aika kivasti, niin enpä sitten ryhdy tuhlaamaan hyvää puuhasteluhetkeä lukemiseen (tai no, useinhan se mun puuhastelu saattaa sisältää lukuhetken mulle).

No, kun mä asiaa ajattelen, niin vaikka en tästä aio ottaa sen erityisempää morkkista, niin olisi niille kiva lukea vähän enemmän. Vaikka lapset jotka tykkää lukemisesta on joka tapauksessa sitä mieltä, että aina luetaan liian vähän, joten niiden kannalta on ihan sama, tuleeko 15 minuuttia täyteen vai ei. Mutta koska mä itse tykkään lukemisesta, niin olisi kai reilua että luen myös lapsille, kun nekin siitä tykkää.

No mitä meillä sitten luetaan silloin kun luetaan?

lastenkirjat 1

Tässä on esikoisen tämän kesän suosikkeja. Tinttejä se lukee isänsä kanssa, samoin Asterixeja ranskaksi, mutta nyt se keksi lainata niitä kirjastosta suomeksi itsekseen luettavaksi. Viime vuonna ne sai koulusta aapisen kanssa lyhyitä kuvakirjoja, joissa oli aina siihen saakka opituilla äänteillä kirjoitettu tarina (ranskaksi lukemaan oppiessa kirjaimet ei ole niin oleellisia, vaan ne äänteet mitä ne muodostaa), ja niitä meillä oli myös reissussa mukana – siis tuo Lépiotes sur la colline. Jukka Parkkisen Korppi-kirjat oli mun lemppareita lapsena, ja hyvin ne upposi seuraavaankin sukupolveen. Mary Nortonin Kätkijät on mun äidin peruja, ja sekin on toiminut nyt kolmessa sukupolvessa. Uudempia suosikkeja edustaa sitten Risto Räppääjä, myös nuo taaperot tykkää kuunnella sitä. Mustakin se on ihan ok, mutta selvästi 6-vuotias arvostaa sitä enemmän.

lastenkirjat 2Taaperoille luetaan vielä kuvakirjoja. Nyt ollaan siirrytty sellaisista osoittelukirjoista tarinoihin, mutta esim. toi lentokenttäkirja on vielä kova sana. Kristiina Louhen Tomppa-kirjat oli varmaan ensimmäisiä tarinoita (ja ne on kyllä kivoja), mutta nyt voidaan lukea jo pidempiäkin juttuja, niin kuin Mimmi-lehmää tai Tatua ja Patua – tosin mähän siis harvoin luen koko kirjaa kerralla. Barbapapa on niitä harvoja, joita meillä luetaan molemmilla kielillä – yleensä siis mies lukee ranskankieliset kirjat ja mä suomenkieliset, mutta näitä mä simultaanitulkkaan suomeksi (tosin ne on musta aika puuduttavia). Maalarikissat on taas mun äidin perintöä, ja ilokseni myös lapset tykkää siitä. Runomuotoiset kirjat on musta ihania, mutta runojen on silloin oltava oikeasti hyviä – esim. vau’kirjalla on välillä ihan järkyttävän kökköjä runoja, joiden lukeminen raastaa korvaa (ollaan siis myös kuuluttu kirjakerhoon)

Syksyyn ollaan nyt valmistauduttu lukemalla kouluaiheisia kirjoja, aikoinaan esikoiselle hamstrasin niitä Ranskasta ison pinon. Juoni on kaikissa sama: aamulla mennään kouluun, ekaa kertaa se vähän jännittää mutta onhan se kiva olla iso jo, opettaja on mukava ja kavereita on paljon, koulussa piirretään, kuunnellaan satua, leikitään ulkona, syödään, käydään vessassa ja nukutaan päiväunet ja kohta päivä onkin jo ohi ja äiti (tai isä) tulee hakemaan – huomenna nähdään taas! Aika sama juoni siis kuin suomalaisissa päiväkodinaloituskirjoissa, mutta kuvitus ja yksityiskohdat vastaa sitten paremmin meidän lasten todellisuutta ranskalaisessa koulussa.

Tuleeko teillä se 15 minuuttia päivässä täyteen? Kun rupesin miettimään tätä juttua, niin heti petrasin, ja nyt ollaan jo iltapäivään mennessä luettu varmaan puoli tuntia – ehkä musta nyt tuleekin paljon lukeva äiti.

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla tai tykkää Leluteekistä facebookissa.

Heko heko mikä eko

taapero y

No, kun joku kuva piti laittaa. Näille tulee varmaan jatkoa lähipäivinä, lapset on innostuneet valokuvauksesta.

Pakko vääntää sanaleikkiä näistä ekoteoista. Sinisen keskitien Bleue siis haastoi mut listaamaan ekotekoja ja -vinkkejä tuon ilmastovanhemmuus -juttuni kommenteissa. Ekopostauksia löytyykin nyt jo Siniseltä keskitieltä, Pudonneita omenoita -blogin Liinalta, Arjen takaa -blogista, Salamatkustajalta ja Sekavuustilasta.

Mä luen parhaillaan Barbara Kingsolverin ”Flight Behaviour” – nimistä romaania, jossa pääosia näyttelee äitiys ja ilmastonmuutos. Paikoin viesti on niin masentavaa, että – no olen vain ihan pohjiani myöten masentunut. En vain jaksa tajuta, miten me tai meidän valitsemat poliitikot ei saa asioihin vauhtia. On se nyt hieman noloa, että maailmanloppu näyttää aiheutuvan ihan saamattomuudesta – vai ahneudesta? Romaania suosittelen kuitenkin lämpimästi.

Mulla on näiden ekotekojen kanssa aina se ongelma, että ne on niin suhteellisia. Mun matokompostit ei paljon paina siinä kun suomalainen maatalous rehevöittää Itämerta, ja toisaalta mun matokompostit ei myöskään paljon paina verrattuna siihen, mitä kaikkea mä oikeasti voisin tehdä jos haluaisin. Mutta jos ihmisiltä vaatii liikaa, ne ei tee sitäkään vähää, ja valitettavasti munkin pienet piiperrykset on enemmän kuin mihin monet kokee pystyvänsä – tai viitsivänsä, tai haluavansa tai…

Mä pyörittelin näitä omiani mielessäni viikon odotellen, että lista jotenkin siitä kasvaisi ja sädekehä sen mukana, mutta ei nyt siltä näytä. Ajatuksena oli listata omia pieniä ekotekoja, jos niistä vaikka joku saisi innoitusta, mutta tuolla Bleuen listassa oli noita munkin juttuja jo aika kattavasti, niin enpä nyt listaa kaikkea uudelleen tähän.

Mä aloitan vinkeistä:

  • sellaisesta vähän paksummasta kulahtaneesta trikoopaidasta kun leikkelee nenäliinan kokoisia lappuja ja hankkii kukkien suihkutuspullon, ei kosteuspyyhkeitä enää juuri tarvitse. Toimii loistavasti myös lasten nenäliinoina. Voisi käyttää myös talouspaperin korvikkeena, mutta siihen mä en jotenkin ole päässyt. Kun pesee ne pesupussissa, ne voi lätkäistä kuivamaan patterille, eikä tarvitse edes ripustella erikseen.
  • mikrokuituliina on siivouksessa ihan ehdoton, ei tarvitse paljon myrkkyjä käyttää ja korvaa monesti imurinkin (meillä lähinnä siksi, että lapset on vähän hysteerisiä sen äänen suhteen, mutta säästyypä sähköäkin).

Sitten sädekehän kiillottamista:

  • Satu kehui tuolla, että sen ripsiväri on vuodelta 2011 – hah, sanon minä, mun ripsari on vuodelta 2005! Tosin viimeiset pari kuukautta se on kaivannut uusimista, mutta eiköhän sillä vielä kesään saakka pärjäile. Mä en siis käytä kovin paljon kosmetiikkaa. Luin luomukosmetiikan olemassaolosta vasta parisen viikkoa sitten, en sitten tiedä kumpi taas on parempi, Espoossa valmistettu ei-luomu vai jossain merten takana tehty luomu.
  • Mä käyn suihkussa kerran viikossa. Päivittäin pesen kyllä valittuja paloja käsisuihkulla, mikä on helpompaa keskeyttää, jos keittiöstä kuuluu epäilyttävä räsähdys tai huutoa, mutta säästyy siinä varmaan vettäkin.
  • Meidän lapset kylvetetään yleensä pari kertaa kuussa. Tarkistakaa tilanne aistinvaraisesti ennen kuin soitatte lastensuojeluun. Taas säästyy vettä (tosin oikeastihan tää johtuu vain mun laiskuudesta – ja vähän atooppisesta ihostakin).
  • Meillä on kohtuullisen vähän sähkölaitteita, varsinkin kun ottaa huomioon, että mies on elektroniikkainsinööri. Ilman mikroaaltouunia elettiin 10 vuotta, myös kolmen lapsen kanssa. Telkkaria ei ole, eikä sitä niin ollen tarvitse sammutellakaan. Sauna on, mutta siellä siis käydään korkeintaan pari kertaa kuussa.
  • Yli 2-vuotiaiden kotihoidontuessa on se hyvä puoli, että mä en todellakaan osta juuri mitään, mikä ei mene suusta alas, ja senkin vähän käytettynä (ruoka on vielä ostettu uutena). Viimeisten neljän kuukauden aikana mä olen ostanut itselleni kolme paria sukkiksia ja viisi paria sukkia. Niiden edeltäjät oli vuodelta 2009.

Ja syntejä:

  • Meillä syödään lihaa, enemmän kuin tarvitsisi. Monesti luomua, mutta silti. Tästä mä olen nyt tämän viikon aikana koettanut taas omassa kokkauksessani vähentää.
  • Meillä on auto käytössä. Tosin yhteiskäytössä, mutta silti. Tosin vain pari ajelua viikossa, mutta silti. Tämä on ihan puhdasta mukavuudenhalua, ei Helsingissä asuva lapsiperhekään tarvitse välttämättä autoa – se vain helpottaa elämää.
  • Me ollaan viime vuosina lennetty 2-4 kertaa vuodessa. Tosin vain Eurooppaan, mutta silti. Tätä ekosyntiä en tullut ajatelleeksi silloin kun ruvettiin miehen kanssa yksiin – ja niihin aikoihin reissattiinkin vain vuoden tai parin välein, mutta lasten kanssa on ollut ”pakko” käydä sukuloimassa. Tietenkään ei ole pakko, se on vain kivaa. Mutta jonain päivänä, parin vuoden päästä kun ne ei nuku enää päiväunia ja jaksaa kantaa reppussaan muutakin kuin unilelun, lähdetään junalla.
  • Mä ostan lapsille tosi paljon vaatetta, käytettynä, mutta silti.

En tiedä, kannattaako mun ottaa tota Kingsolveria iltalukemiseksi, vähemmästäkin menee yöunet. Mutta jos se välillä taas kertoisi kakkavaipoista ja äidin kirpparikierroksesta, eikä niin paljon siitä maailmanlopusta. Itsepetoksessa on hyvä elää.

Ja bloggaajat saa siis ottaa haasteen vastaan. Myös sellaisia kohtuullisen laiskalle ihmiselle sopivia ekovinkkejä otetaan mieluusti vastaan.

Klikkaa tästä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Susi ei tule taloon

Meillä noudatetaan yksi-vanhempi-yksi-kieli -periaatetta, joka pätee sitten myös kirjoihin: mä luen lapsille suomenkielisiä kirjoja ja mies ranskalaisia. Tosin sen verran joustetaan, että joitain helppoja kirjoja voidaan simultaanitulkata, eli niitä voi lukea sitten kumpikin, mutta aika hyvin lapsetkin tietää, mitä kirjoja luetaan Papan kanssa ja mitä mun kanssa.

7 kiliä 3Papan kanssa ihan suosikki viime aikoina on ollut esikoisen aikoinaan saama, peräti omistuspiirroksella varustettu versio seitsemästä pienestä kilistä. Tämä oli myös esikoisen suosikki, kirja onkin tosi hieno, siinä on upeat kolmiulotteiset kuvat, mutta erityisesti taaperoita kiehtoo, miten kamala susi vaanii viattomia kilejä ja syö ne sitten suihinsa – kunnes äiti tulee ja pelastaa.

7 kiliä

7 kiliä 2

Mä en ole lukenut Bruno Bettelheimia, mutta eikös sen idea ollut, että sadun kamaluuksien kautta lapsi pääsee käsittelemään omia pelkojaan ja tunteitaan. Tässä tarinassahan pelot on varsin suorasukaisesti esillä: kun äiti jättää yksin, joudut suden suuhun. Eroahdistus on meillä viime aikoina hellittänyt, eli ehkä lapset siksikin tykkää tästä tarinasta, että pystyvät jo paremmin käsittelemään sitä omaa pelkoaan. (Ja joku toinen kerta mä kerron teille enemmän siitä miten puhutaan kirjoista, joita et ole lukenut.)

satujen_sudetNo, suomeksi on sitten saanut lukea (Tatun ja Patun välissä, koska siihen palataan kyllä edelleen vähintään joka toinen päivä) Lauren Childin käännöskirjaa ”Miten satujen susista selvitään”. Musta tämä on aika kiva, tykkään noista piirroksista ja modernista otteesta, ja siitä, että vaikka susi on vähän pelottava, niin siitä kyllä selvitään – hyvä haltiatar muuttaa sen kaalimadoksi (pahoitteluni spoilerista). Tämä muistuttaa kaiken lisäksi sitä, miten mä itse lapsena koetin selvitä peloistani: koska mä tiesin, että ne oli kuviteltuja, niin koetin sitten muuttaa sitä kuvittelemaani tarinaa.

Taaperot on kuitenkin taaperoita, eli vaikka kuinka liikutaan satujen symbolisessa maailmassa, niin kaikki nää susijutut on saaneet aikaan sen, että kaksoset varmistelee ahkerasti, että ”susi ei tule taloon?” Mä sitten vakuutan, että ovi on kiinni eikä susia päästetä sisään. Yritin selittää, että oikeasti susia asuu vain isoissa metsissä ja ne pelkää ihmisiä, mutta tämä taisi olla vielä vähän liian monimutkaista. Satujen sudet ja oikeat sudet saa varmaan vielä olla vähän eri asioita. Puhutaan susien suojelusta sitten vähän myöhemmin.

Tykkääkö teidän lapset pelottavista kirjoista?

Seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla

Synnytyskampaus – eli mitä sairaalakassiin ei tarvitse pakata

Synnytyskampaus - eli mitä ei tarvitse pakata sairaalakassiin.

No joo, oikeasti olen tässä 18v. ja kymmenen vuotta myöhemmin esikoisen saadessani letti ulottui taas jo puoleen selkään. Kuva Selma Vilhunen.

Tässä kuvassa on mun mielestä onnistunut synnytyskampaus. Tiedäthän, sellainen, että tukka ei mene silmille, ei takkuunnu matoksi takaraivolle, helppo pestä ja kuivata, hyvän värinen valokuvissa.  Ihan liian vähän puhutaan toimivan synnytyskampauksen merkityksestä. Joka paikasta saa lukea ”mitä mukaan sairaalakassiin” -aiheisia juttuja, mutta oletko nähnyt yhtään asiallista juttua aiheesta ”tee-se-itse-synnytyskampaus” tai ”kolme viikkoa laskettuun aikaan, nyt on harjoituskampauksen aika”?

Kunhan piruilen. Mä olen varmaan vain kateellinen niille äideille, jotka kerkeää miettimään mitä ottaa mukaan sairaalaan, ja sitten pesemään siellä omilla hyväntuoksuisilla saippuoilla ja kuljeskelemaan rennosti omassa tyylikkäässä aamutakissa – en tosin tiedä, onko näitä edes olemassa. Jos on, niin  omien vaatteiden mukaan viemistä mä en kyllä ymmärrä, sairaalan ehdottomasti paras puolihan on se, että joku ammattilainen ottaa hoitaakseen ne järkyttävät hiki-veri-maito-kyyneleet-ja-räkä -tahroissa olevat pyykkikasat.

No, mä  lähdin synnyttämään esikoista mukanani lapsettoman naisen käsilaukku ja melkein läpiluettu ranskalainen romaani. Puolustuksekseni on sentään sanottava, että laskettuun aikaan oli vielä kolme kuukautta ja luulin meneväni vain ultraan vauvan kasvua tarkistamaan. Diagnoosi olikin raskausmyrkytys ja seuraavana aamuna tehtiin sektio (ja tästä kaikesta voi lukea enemmän alkaen täältä linkistä). Mutta enpä mä siitä sairaalakassista olisi juuri mitään kaivannutkaan; kosteusvoidetta, hammasharjan, deodoranttia ja kännykän laturin pyysin miestä tuomaan siinä vaiheessa kun pääsin jo jaloilleni. Sairaalan hyllystä löytyi onneksi luettavaakin, muuten olisi kyllä pää hajonnut.

Kaksosia odottaessa olin kuitenkin vahingosta viisastunut ja pakkasin kassiin jo pari kuukautta ennen laskettua aikaa hyvän kirjan ja vauvojen kotiintulovaatteet. Hyvän kirjan merkitystä ei voi liikaan korostaa. Vauvathan nukkuu ekoina päivinä tosi paljon, ja muutenkin sairaalaelämässä on sellaista odottelua, jolloin on hyvä olla luettavaa. Vauvan tuijotteluun saa tietysti kulumaan aikaa (ja tuplasti kun niitä on kaksi), mutta musta oli hyvä pystyä välillä myös irtautumaan vauva-ajatuksista.  Lukiessani mä saatoin kuvitella, että mikäs tässä,  mähän jatkan elämääni niin kuin ennenkin.

Kirjan valinta on tarkkaa puuhaa. Ei mitään liian syvällistä, koska imetysdementia kuitenkin vaivaa. Ei toisaalta niin hömppääkään, että se ärsyttäisi. Ei mitään tuoretta äitiä ahdistavaa tai itkettävää (muutenkin itkee kuitenkin koko ajan). Sen verran mukaansatempaavaa, että siihen pystyy keskittymään vaikka naapurin vauvalla olisi imetysongelmia. Voin lämpimästi suositella omaa valintaani, Tracy Chevalierin ”Remarkable Creatures”, jossa naiset etsivät fossiileja 1800-luvun Englannissa. Miljöö ei muistuta Naistenklinikkaa.

Niin, ja pakkasin kassiin myös hiusharjan ja tukkalenksun, että sain sen synntyskampauksen kuntoon. Sen sijaan en pakannut laventeliöljyä, patterikäyttöisiä kynttilöitä, omia tyynyjä tai sampanjalaseja (näitäkin sairaalakassiin jotkut ehdottavat). Karkkia pakkasin, mutta syömättä jäi, kun en yltänyt sängyltä kassille. Ja ihan hyvä tuli, sekä kampauksesta että vauvoista.

Mitä itse pakkasit sairaalakassiin? Mikä jäi käyttämättä, mitä puuttui?

p.s. Synnytyskampaus -konseptista ja sen määritelmästä kunnia kuuluu Pupuja pöydän alla -blogin äidille, joka kehtitteli sen perhekahvilassa. Filosofiakahvilat ovat sitten erikseen, me perhekahvilassa keskitymme olennaiseen.

Klikkaa linkkiä ja seuraa blogia bloglovinin kautta tai blogilistalla – tai tykkää Leluteekistä facebookissa.